"Totta, isäkulta. Vanha imettäjä, Zdanza -- tiedäthän? -- hän saa
yhä käydä minua katsomassa ja hän tuo aina, jotakin tullessaan!
-- toi eilen vaatekäärössä ison palan rouskahtelevaksi paistettua
lihaa. Minä söin sen suuhuni, kaikki tyynni, ja tahdoin sitten lisää.
'Niin, silmäteräni', vastasi vanhus, 'lisää? Toisen kerran! Miehellä
on vain yksi sydän -- ja siitä suoriutuivat sinun pienet terävät
hampaasi äkkiä.' Mitä?' minä kysyin, 'oliko se ihmissydän?' Kyllä
pyrki vähän hirvittämään, mutta minä ajattelin, miten herkulliselta
se maistui, ja nuoleskelin huuliani vielä perästäpäin. 'Niin, armas
sydänkäpyseni! Pyysin itselleni sen nuoren gootin ruumiin, jonka
he tänään pyörällä teilasivat, kun hän oli sinun suurta isääsi
haukkunut ihmissudeksi, leikkasin hänen vielä tykkivän sydämensä
irti ja paistoin sen kauniille kultanukelleni. Nyt ei sinuun myrkky
pysty etkä koskaan ole tunteva jonninjoutavaa sääliä ihmissydämiä
kohtaan.' Miten tyhmää, isäkulta! Ikäänkuin minua tähänkään asti
olisi koskaan säälittänyt! Onhan suurin iloni olla teloituksia
katsomassa. Milloin olen ratsuharjoitukseni opettajani lausunnon
mukaan hyvin suorittanut, pyydän aina palkinnoksi byzantilaisen kakun
tahi -- saada ampua mukana, kun vankeja ammutaan. Anna minulle juoda,
isä! Viiniä, ei sinun ohutta vettäsi -- viiniä! Heti annat viiniä! Ei
keltaista; punaista, pannonialaista, minä haluan tahi minä itken. Ja
siitä turmeltuvat kauniit silmäni, sanoo imettäjä. Kas niin! _Sepä_
siemaus -- ja punaista kuin veri on tämä viini. -- Mutta, isä, kun
minä kerran sinun valtaistuimellasi istun --"
"Onko kiire?" kysyi Attila; hän heitti silmäyksen Ildikoon.
"Silloin minä juon ainoastaan viiniä, en vettä! Ja nyt kun tiedän,
kuinka herkulliselta sydämet maistuvat, niin tapatan itselleni joka
päivä nuoren gootin."
"Mutta ellei satu olemaan ketään kuolemaantuomittua, poikaseni?"
"Silloin minä aina tuomitsen."
"Mitä varten? Mitä hän on rikkonut?"
"Ettei ole tehnyt _mitään_ antaakseen herralleen hyvänpaistin",
vastasi vekara nauraen täyttä kurkkua, niin että valkoiset hampaat
kiiluivat, ja tyytyväisenä omaan, sukkeluuteensa mustia kiharoitaan
ravistaen.
Ja Attila suuteli häntä hellästi otsaan ja molempiin silmiin.
Daghar katsoi mykkänä Wisigastiin.
Eräs hunni, ruhtinas Tsendrul, oli huomannut sen. "Tuo ei miellytä
sinua, skiiri?" hän pilkkasi. "Niin, niin, se poika on mainio. On
vielä kiinteämmin luja kuin ruhtinas Dzengisitz. Olkaa hyvillänne,
jos joudutte hänen perintöosalleen." Ja hän nousi taas pojan luo.
Monet hunniruhtinaat käväisivät näet kemujen varrella isän
hemmotellun lemmikin luona, hyväilivät häntä, suutelivat, toivat
hänelle herkkupaloja likaisissa sormissaan, antoivat hänen juoda
pikareistaan, minkä hän ahneesti tekikin. Mutta kukaan ei siinä
käyttäytynyt niin silmäänsattuvasti kuin Tsendrul, joka ei enää juuri
päästänyt poikaa käsivarsistaan ensinkään.
Karsaasti sitä Attilakin katseli. Kun Khelkhal kerran tuli hänen
luokseen tuomaan salaista tiedonantoa, kuiskasi hän tälle ruhtinaan
imartelupalveluun viitaten: "Jos _tuo_ tietäisi, _kenestä_
minun valtakuntani perillinen tulee, -- niin miten hän nyt jo
imartelisikaan Ildiko kaunokaista."
Kuudes luku.
Vihapäissään aikoi nuori kuninkaanpoika vastata kiihkeästi. Mutta
hänen sanansa upotti kuulumattomiin äänekäs melu, joka syntyi
sisäänkäyntioven edustalla; sekavia, haukkuvia, kinastelevia ääniä
sieltä kuului.
Attila kumarsi vähän päätään ja laski pojan polveltaan maahan.
Se veitikka kyykistyi nyt hänen jalkoihinsa ja osasi salavihkaa,
kun isä katsoi muuanne, siepata vieressään seisovalta matalalta
tarjoilupöydältä viinipikarin toisensa jälkeen ja tyhjentää ne
suuhunsa, niin että hän alkoi vähitellen hetkahdella edestakaisin pää
raskaana ja hehkuvana.
Ovenvartijat olivat jo rientäneet asettamaan ja rankaisemaan
meluavia, mutta kovakouraisesti tyrkkäsi heidät kynnyksellä syrjään
joku rajusti sisään tunkeutuva. Se oli Dzengisitz; raivon vallassa
hän tuli nauraen julmistuneesti.
Hänen perästään asteli Ellak; vielä kalpeammat kuin tavallisesti
olivat hänen murheelliset, jalot kasvonsa.
Dzengisitzillä, joka oli paria vuotta nuorempi kuin Ellak, oli yllään
kallisarvoinen, kaikkein harvinaisimmilla turkiksilla kirjavasti
koristettu ja reunustettu helakanpunainen silkkiviitta, joka ei
ulottunut polviin asti, sen alla ihokas, sekin runsaasti kullalla
kirjaelluista turkiksista, karva ruumiin vasemmalla puolen sisään-,
oikealla puolen ulospäin käännettynä, niin että hän näytti puoliksi
likaisen keltaisen valkoiselta, puoliksi syvän tumman ruskealta.
Selässä hänellä riippui viitan päällä leveästä tummanpunaisesta
purppuranauhasta helmillä ja jalokivillä taajaan somistettu viini,
alapäästä käyristetty ja ahdettu täyteen pieniä teräväkärkisiä
ruokonuolia. Oikeassa kädessään hän pudisteli hurjasti pitkän
hunnilaisen luujousen katkenneita puoliskoja.
Hän oli kasvonpiirteiltään hyvin Attilan näköinen, ja ne osoittivat
kaikkia aito hunnilaisen erikoisuuden tunnusmerkkejä; hänestä puuttui
vain tykkänään suuruutta ja tuota majesteetillista levollisuutta,
joka väliin pakotti vastahakoisenkin ihailemaan isää.
Epävakaisesti katselivat hänen rumasti ulkonevat silmänsä sinne
tänne, lakkaamatta värähtelivät hänen turpeat huulensa hurjassa
intohimossa.
"Käpälät pois, senkin koira!" hän huusi viimeiselle ovenvartijalle
ja sivalsi häntä terävillä kaarenkappaleilla käteen, niin että veri
tirskahti. "Kuka estää herran poikaa menemästä isän luo, syyttäjää
-- tahi", hän nauroi julmistuneena, "sitten syytettyä! -- pyrkimästä
tuomarinsa tykö?"
Hän seisoi jo -- yhdellä ainoalla loikkauksella hän oli harpannut
portaat -- Attilan edessä.
"Niin, isä, kun tuo puoligootti tahtoo kieliä, on ovelampaa, että
minä sanon sinulle kaikki itse ja sen asemesta, että antaisin mustata
itseäni, syytän _häntä_."
"Riitaa poikaini kesken? Väärässä molemmat!" virkkoi isä; mutta
hänen rankaiseva silmäyksensä osui vain yksin Ellakiin, joka hitain,
määräperäisin askelin nousi portaita ylös.
"Se ei ole puheen, ei sanankaan arvoinen koko riita", aloitti
Dzengisitz jälleen. "Pölyisellä tiellä ratsastamme panttivankien
jäljessä. On kovin ikävää, tyhjää. Lyön vetoa -- pelkästä
ikävystymisestä! -- jousenkantajani kanssa siitä, että osun joka
kerta ihmiskäden levällään olevain kolmannen ja neljännen sormen
väliin."
"Sinun on helppo lyödä vetoa, herra", hymyili aseenkantajani
epäuskoisena. "Et löydä ketään, joka antautuisi kokeeseen ja pitäisi
kättään hiljaa."
"Tottahan! huudahdin minä siihen ja käskin lähimmän panttivangin,
joka hevoseni edessä kulkea läähätti kuumassa päivänpaahteessa -- se
oli kaksitoistavuotias mukula, voitetun sarmaattilaisruhtinaan poika
-- levittää vasemman kätensä likimmän puun kylkeä vasten ja olla
katsomatta taakseen. Hän totteli. Minä otin kaaren palvelijaltani,
vedin vireeseen, panin nuolen ja tähtäsin. Silloin se malttamaton
vekara kääntää päätään. Se huomaa, mitä on tekeillä! Pelkuri huutaa
kauhusta, kääntyy kokonaan ympäri ja sen sijaan, että olisi pitänyt
kättään puuta vasten, painoi peloissaan molemmat kätensä sormet
harallaan, kasvojansa vasten. Minä tähtään tarkkaan, ja niinkuin
olin luvannut, ammuin poikasen kolmannen ja neljännen kapean sormen
välitse keskeltä."
"Hänen vasempaan silmäänsä!" lopetti Ellak vapisten suuttumuksesta.
"Ja kun poika parkaisi ja sadatteli ampujaa, uhkasi poikasi
Dzengisitz ampuvansa häneltä toisenkin silmän puhki, ellei hän ole
vaiti. Hän jännitti jo kaarensa. Silloin hyppäsin minä väliin,
riistin jousen..."
"Ja katkaisit sen polveasi vasten!" huusi Dzengisitz raivoten.
"Sinä! Siinä on todistukseksi pirstaleet edessäsi!" Hän viskasi
molemmat palaset Attilan jalkoihin. "Paras jouseni! Lapsen
tähden! Panttivangin! Rankaise gootittaren poikaa, isä, tai
ratsunjumalattaren kautta! -- ennenkuin hänen juhlansa alkaa --
verisesti minä rankaisen häntä itse."