Ensimmäinen luku.
Kun Khelkhal palasi leiriin ja asuntoonsa, hän tapasi siellä Attilan
lähetin, jonka tuli viedä hänet heti hallitsijan taloon.
"On kova kiire", hoputti mies, "herra on keskustellut monien
lähettiläiden kanssa. On vihoissaan. Muukalaiset ratsastivat
oikopäätä tiehensä."
Liikahtamatta, ikäänkuin keltaisesta puusta veistetty häijy
epäjumala, seisoi Attila puupalatsinsa kirjoitushuoneessa kirjelmillä
ja roomalaisilla Länsimaiden, samoin Gallian, Germanian, Rhaetian,
Vindelician, Noricumin, ja Pannonian tiekartoilla taajaan peitetyn
vaskipöydän ääressä.
Mieli jännityksissä, huolestuneena katsoi vanhus herraansa; valtava
oli sen ajatusten ja intohimojen myrskyn täytynyt olla, joka oli
hänessä raivonnut; hänen ulkomuodossaan näkyivät vieläkin järkytyksen
jäljet: otsan vihansuoni kohosi vahvasti paisuneena selvään esiin.
Hänen tuntui olevan vaikea niellä, hän sai vaivoin vedetyksi
ilmaa keuhkoihinsa, hän tapaili sanaa, mutta ennenkuin hän sai
suunsa puhumaan avatuksi, värähtivät hänen huulensa ja hän oksensi
häikäisevän valkoiselle matolle, joka peitti tallatusta savesta
tehdyn lattian: mikä oli valkeaa, kävi punaiseksi ylt'yleensä.
"Verta!" huudahti Khelkhal säikähtyneenä ja luo juosten.
"Niin", sai nyt Attila käheällä äänellä sanotuksi. "_Minun_ vertani
-- se nousi ikäänkuin pyrkien tukahduttamaan sydämestä kurkkuun.
Mutta ennen pitkää juoksee -- virroittain -- _toisten_ veri!"
Hänen oli pakko keskeyttää siihen; vähän ajan perästä hän aloitti
uudelleen: "Khelkhal -- ajattelehan -- tohtivat -- nuo tyyrinkiläiset
-- uhmata -- minua -- vasten naamaa. Ja tiedätkö -- minkätähden?"
"Minä aavistan."
"No?"
"Neitoveron takia. -- Minä varoitin."
"Hyvä, että minä sitä sittenkin vaadin! Nyt ne ovat ilmaisseet oikean
karvansa, joka on tuhoava heidät. 'Kaikki' -- virkkoi Irminfried, se
häikäilemätön tyyrinkiläinen minulle, -- 'mitä muuta haluat, ota --
me tiedämme, ettemme voi tehdä vastarintaa sinun ylivoimallesi --
koota kaikki palvelijamme, ratsumme, nautakarjalaumamme, ota naisten
kaikki koristeet -- mutta älä tätä yhtä vain.'
"'Juuri sen yhden tahdon', vastasin. 'Mitä minä teen teidän
kerjäläistavaroillanne!'
"'Ennemmin hävitköön olemattomiin kansamme, älköönkä tyyrinkiläisen
nimeä enää kuultako maanpiirin päällä koskaan.'
"Lähettiläs vaikeni painaen synkkänä otsansa alas.
"Mutta eräs astui hänen oikealta puoleltaan esiin, tarttui hänen
käteensä ja huudahti: 'Ole huoletta, tyyrinkiläinen! Me alemannit
seisomme teidän rinnallanne. Meidän niittyjämme ja rinteitämme
tuskin hipaisikaan hunnin virta silloin, jäimme sivulle hänen
hirvittävästä tiestään; mutta jos teidän täytyy taistella
vaaleapalmikkoistentyttöjenne vyön puolesta, niin -- Zuin ja
Berahta-emännän kautta! -- silloin me taistelemme teidän vierellänne.
Kuusi kuningastamme on siitä yhtä mieltä, ja heidän yhteisenä
airuenaan minä sanon sen sinulle hänen vihaisten silmäinsä edessä.'
"Ja tuskin hän oli lopettanut -- minä seisoin sanatonna ällistyksen
ja vihastuksen lyömänä --, niin astui ripeästi toinen esiin ja
lausui: 'Me loganalaiset khatit emme, eivät keskisen Reinin
rantamiehet eivätkä saalilaiset joen suistomailla asuvat, ole jäävät
pois teidän luvustanne. Vielä kolme vuotta takaperin sotivat frankit
frankkeja vastaan; itäfrankit oli tuo mahtaja temmannut tappelemaan
heidän omia läntisiä heimotovereitaan vastaan, ja jo oli hänen
kiiltävä kultansa vähällä voittaa nyt läntisetkin kuninkaat, mutta
kun heidän korviinsa vieri tuo kammon viesti -- _siitä_ verosta! --,
niin he päättivät palauttaa hänelle hänen lahjansa -- ne ovat jo
matkalla! -- Moni vanha tyyrinkiläinen tarina tietää kertoa teidän
ja meidän esi-isien verisistä otteluista rajapensaikossa. Mutta kun
tuo iljettävyys tuli tiedoksi metsäkylissämme, silloin vannoivat
ruhtinaamme -- ja valan ovat tehneet frankkien kaikki kymmenen
kuningasta -- unhottavansa vanhan kaunan. Khatin peitsi ja frankin
tappara eivät teiltä apuaan epää, kun tulee torjua, etteivät valkeat
jumalat mokomaa tihutyötä joutuisi näkemään. Wotanin ja Holde-emännän
kautta: luottakaa meihin! Ja sanomaan tätä herralle Attilalle vasten
kasvoja, sitä varten lähettivät minut kaikki khattien tuomarit ja
tämän Khildibertin tässä frankkien kuninkaat.'
"Mutta lopuksi astui esiin jäänharmaa urho -- ilmetty jättiläinen! --
enemmän heidän tammipuista veistettyjen jumalainsa kuin kuolevaisen
inehmon näköinen! --, veti asevyöstään pitkän kivipuukon -- minun
ruhtinaistani kolme syöksähti siihen ääreen -- hän oli osannut
sen piilottaa aseita pois otettaessa --, mutta hän laski vain
kalpakätensä sormet sen päälle ja virkkoi: Vannon Saksin nimessä
ja saksien turvan kautta! Minut, Horsavraltin, lähettävät saksit,
Wisurgin suistossa asuvat. Ja näin he sanovat: Lähettäkää, te
tyyrinkiläiset ja tyyrinkiläistoverit tässä pyhässä sodassa, vaimonne
ja lapsenne meidän luoksemme; monta tuhatta alusta keinuu Saksinmaan
ja Friisinmaan rannoilla, sillä myös friisit ovat vannoneet -- tämä
Ratbod tässä, asegi, hän on sen vahvistava --, väistykää taistellen
meidän rannikoillemme asti -- siellä ottelemme viimeisen taistelon:
se on oleva aasain viimeisen taistelun kaltainen! -- Jos tuho meidät
tavoittaa, niin ottavat uskolliset emäpuut vaimojen ja lapsien luo
huostaansa, mitä vielä miehiä hengittää, ja kantavat heidät vapaiden
merien poikki turvallisiin saariin. Saapa nähdä, uivatko hunnien
konit meidän perästämme tyrskyjen halki. Mutta sitä ennen rikomme
ikivanhat sulut, ne jumalille pyhitetyt maansuojat, ja hukutamme
ratsut ja ratsastajat. Niin tulee maasta meri, mutta jää toki
vapaaksi.
"Ja nyt he ottivat toisiaan käsistä kiinni, alemanni, tyyrinkiläinen,
hessiläinen, frankki, saksi, friisi, ja astuivat uhmaavina ulos --
yksimielisinä -- he, jotka alati ovat toisiaan raastaneet!"
Väsähtäneenä hän lopetti, vetäen henkeä syvään...
"Minä varoitin", toisti Khelkhal. "Nyt se on liian myöhään. En
varoita enää. Myöten et saa antaa. Kutsu nyt nopeaan gepidit kokoon
ja itägootit."
Mutta sydämistyneenä nyökäyttäen päätään nauroi Attila: "Kieltäytyvät
saapumasta! Amali sanottaa minulle: toivolupaus, uhritoimitus
pidättää häntä omassa maassa molempain jumal'nuorukaisten pyhässä
metsässä. Pyh, _minä_ olen hänen jumalansa, ja _minulle_ hänen tulee
uhrata! Minä aavistan tuon lupauksen toivomuksen. Se tarkoittaa
minun elämääni, että se tulisi vielä aika pitkäksi! Pojilleni hän
ei ole tehnyt valaa, ajattelee kai samoin kuin gepidi. Kun minä
Valamerin sanansaattajalle vastasin, että heidän kuninkaansa veljien,
aliruhtinaiden Theodimerin ja Widimerin, tulee kuulla minua enemmän
kuin ylikuningastaan, virkkoi se röyhkeä mies: 'Gootit ovat oppineet
tottelemaan kuningastaan ja ainoastaan kuningastaan'. Silloin
kerroin, vastauksen asemesta, uhmailijalle Karidadin, akatsiirien
kuninkaan kohtalon. Tuo viekas sarmaatti kieltäytyi niin ikään
noudattamasta kutsua saapua minun kasvojeni eteen: 'Ei kukaan
kuolevainen', sanotti hän minulle, 'voi katsoa aurinkoa kasvoihin,
miten minä voisin katsoa kaikista jumalista suurinta kasvoihin?'
"Hän arveli, etteivät meidän ratsumme pääsisi hänen vuoriensa
kalliojyrkänteille; mutta kimojemme päätä ei huimaa, kiipesivät
ylös kuin vuohet. 'Ja sinä viet', käskin lähettilästä, 'kuningas
Valamerille lahjaksi minulta tuon nahkasäkin, joka riippuu
ovenpielessä makuusuojani ulkopuolella. Sen kavalan ruhtinaan pään
löydät sieltä. Poikani Ellak on sen tuonut minulle. Nyt ovat hänen
avoimet silmänsä kuitenkin suunnatut Attilaan, mutta tylsinä,
kuolleina.'"
"Entä gepidi?" tiedusteli Khelkhal. "Ardarik on uskollinen."
"Mutta viisas. Hän ei _tahdo_ tulla, ei tahdo tehdä valaa myös minun
pojilleni. Hän käskee sanoa minulle, että hän on kutsunut aseisiin
koko sotajoukkonsa torjuakseen hyökkäyksen, jonka uturgit uhkaavat
tehdä. Hänellä _ei ole_ mitään torjuttavaa! Minä itse suojelen
käskynalaiseni."
Hän pysähdytti puheensa taas; tällä kertaa hän kiihottuneena mitteli
pitkin askelin huonetta.
"Jos se olisi totta!" aloitti hän uudestaan. "Todeksi _tulisi_!
Jos he todella oppisivat tottelemaan kuninkaitaan ja liittymään
yhteen! Se olisi loppu! He eivät _saa_ sitä oppia! Minä en anna
heille oppiaikaa siihen. Nopeaan, Khelkhal! Me emme odota, niinkuin
aioin, ensi kevättä. Heti paikalla lähdemme liikkeelle. Minä tallaan
ensiksi _heidät_ palasiksi, nuo hupsunrohkeat länsigermaanit, nämä
kapinalliset orjat, Moldavasta Reiniin asti. Heidän kylvöksensä,
heidän talojensa aidat, talonsa ja heidän kovat kallonsa -- kaikki
minun ratsujeni kavioiden alle tai kärventäviin liekkeihin! Nuo
tyyrinkiläiset! Kuinka? Eivät tahdo antaa alttiiksi kolmeasataa
neidoistaan? Hyvä! Niinpä älköön, ennenkuin lehdet puista putoavat,
heidän maassaan yksikään neidon tai vaimon nimellinen hengittäkö.
Ensin häväistys, sitten jokiin! Miehet? Naulitaan puihin! Rivittäin.
Eriskummaisia terhoja ne saavat kantaa, heidän vehmaiden hakainsa
tammet ja pyökit! Missä niiden korkeat latvat nyt humisevat, se
on muuttuva erämaaksi, arojemme kaltaiseksi. Aprikoikoot silloin
heidän uskolliset naapurinsa, miellyttääkö heitä tuhkaläjät ja
sukupuuttoinen surma vai suutelevatko minun ruoskaani. Mutta amalin
on minulle hankkiminen ystävänsä, gepidi, taikka vaeltaa kummankin
pää samaan nahkasäkkiin."
"Ja milloin sinä, herra, lähdet... tyyrinkiläisiksihän niitä
nykyisin sanotaan; kun olin poika, oli heidän nimenään hermundurit.
Milloin?"
"Huomenna!"
"Unohdat, että ylihuomenna alkaa Dzriwillin, suuren
ratsunjumalattaren juhla, jolloin kaikki asiat lepäävät ja
verenvuodatus, kuoleman ansainneessa rikoksessakin rangaistus olisi
mitä törkein, kuulumaton julkeus! Ja sinä olet tähän juhlaan jo
aikaisemmin kutsunut ruugilaiskuninkaan, joka on omavaltaisesti
kihlannut tyttärensä, ja juhlaan olet kutsunut jo varhemmin kaikki
hänen --..."
"Uskollisuustoverinsa ja kohtalokumppaninsa!" huusi hallitsija
kohottaen lyhyen, leveän häränniskan tukeman päänsä korkeiden
rumasti käyräin hartiain välistä, ja hurja ilo säkenöi noista
pullistuneista tuijottavista silmistä. "Hih, ne juoksevat ihan
oikopäätä käsiini! Olenkin oikealla päällä ottamaan heidät vastaan!
Se huimapää sulhanen! Ja morsian -- miten sanoikaan se orja, jonka
korpit löysivät siitä Tonavan-saaresta? -- solakka, mutta kukkea ja
valkoinen. -- Minä odotan heitä -- kaikkia!"
Toinen luku.
Seuraavana päivänä ilmoittivat hunnilaiset tiedustusratsumiehet
ruugilaiskuninkaan ja hänen seuralaistensa pian saapuvan; Ellak
saattaa heitä.
"Ovat sangen tervetulleet", virkkoi Attila tyytyväisenä valtavaa
päätään nyökäyttäen ja turpeita huuliaan pyyhkäisten. "Ellak? No
niin, hän on tuonut kuninkaantyttären tämän omiin häihin! Se sopii
hänelle! Khelkhal, sinä varustat kaikki valmiiksi. Otat vastaan nämä
uskolliset germaanit, jotka siellä Tonavan saarella neuvottelua
pitivät. Viet heidät kauneimpiin vierasasuntoihin. Kutsut heidät
haukkaamaan suuruspalaa huomenna -- juuri kolmannella tunnilla --
_omaan_ taloosi. Ja illaksi kutsut heidät kaikki, sen uskollisen
kuningasvanhuksen, harpunsoitossa taitavan kuninkaanpojan, solakan
morsiamen -- _minun_ vierassuojaani yöpitoihin. -- Missä ovat heruli
Wisand, longobardi Rothari, markomanni Vangio ja sklabeniruhtinaat
Drosuh, Milituh ja Sventoslav?"
"Kaikki kutsutut, herra, ja kaikki tulossa! He eivät ole voineet
kerjetä tänne. Lähipäivinä heidän täytyy saapua, niinkuin ratsastavat
tiedustajat ilmoittivat."
"Hyvä on. Valppaasti he valvovat, nuo minun vakoilukoirani! Täytyy
lahjoittaa heille taas jokin roomalainen kaupunki ryöstettäväksi ja
huvitukseksi. -- Mutta lähetä tulijoita vastaan vahva ratsue: he
saattavat huomata, mitä täällä huomenna tapahtuu, eivätkä he saa
kääntyä takaisin eivätkä poiketa syrjään -- _tänne_ heidän täytyy
kaikkien."
* * * * *
Illansuussa saapui Wisigast ja ne, jotka olivat hänen mukanaan.
Tulokkaat majoitti Khelkhal eri taloihin, seuralaiset erotettiin
isännistään, ruugilaiskuningas, Ildiko ja hänen palvelustyttönsä
eri taloon, Daghar, yksikseen, toisaalle. Heti heidän ensi kertaa
kulkiessaan leirin läpi ratsasti länsiportista ja heitä vastaan
ryhdikäs soturi, joka huusi heille tervehdyksiä svaabien kielellä.
"Gerwalt -- sinäkö?" lausui kummastuneena Wisigast.
"Mikä _sinut_, viisaan varovaisuuden miehen, tuo tänne?" kysyi
Daghar, yhä vielä harmissaan.
"Epäviisas varomattomuus! Me nimitämme sitä -- uskollisuudeksi!"
huusi kreivi ja hyppäsi maahan vaahtoisen oriinsa selästä, jonka hän
jätti muutamain seuralaistensa huostaan. "En kärsinyt olla kotona
sill'aikaa kun te pistätte päänne suden luolaan. Huomatkaa tarkoin:
en minä vielä nytkään yhdy tuumiinne. Vielä kerran varoitan teitä.
Luopukaa!"
"Minä olen vannonut", huudahti Daghar, "Ildikon kullanruskean tukan
kautta. Ennen ei hän ole minun."
"Niinpä olette sitten mennyttä kalua. Mutta minä tahdon, viime
hetkeen asti, koettaa pelastaa teitä: ellen onnistu, kaadun teidän
kanssanne. Usein ollessani leirissä on hän uskonut minulle vankeja
vartioitavakseni, kenties hän jättää teidätkin minun huostaani.
Ystävä, joka ei ole takertunut teidän yritykseenne, ei karsas, mutta
joka on päättänyt pelastaa teidät, voi tehdä paljon."
"Sinä panet alttiiksi henkesi", virkkoi Wisigast.
"Ruugien kuningas, tunnetko tätä miekkaa?"
"Se oli minun. Sinä olet käyttänyt sitä sankarillisesti. Minä annoin
sen sinulle silloin kun sinut tehtiin asekuntoiseksi -- ja Ardarik
antoi keihään. Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta."
"En voi sitä koskaan unohtaa. Minä pelastan sinut tahi kuolen. --
Voi hyvin nyt. Hunnilaiset ratsumiehet tuolla jo panevat merkille
meidän kuiskailumme." -- "Kas niin, hunnit", hän huusi, "viekää minut
hallitsijanne tykö! Tiedättekö ehkä, mihin asti gepidit näille maille
ovat ehtineet? Heidän sotajoukkonsa lähti kotitienoiltaan liikkeelle."
Hän hävisi harvoine saattajineen hunnilaisten ratsumiesten parveen.
"Minä tein hänelle väärin! Uskollinen mies!" huudahti Daghar.
"Uskollinen kuin alemanni", virkkoi kuningas katsoen pitkään hänen
jälkeensä.
Kolmas luku.
Varhain seuraavana aamuna ilmoitti Khelkhal tehneensä ja
varustaneensa kaikki, mitä hänelle -- julkisesti tai salaa -- oli
käsketty.
Attila nyökäytti päätään; sitten hän kysyi ilme synkkänä: "Missä
Ellak pysytteleiksen? Miksei hän ilmoittaudu herralleen? Vai
oleileeko hän yhä toisen morsiamen kintereillä?"
"Ei, herra! Poikasi ei ole lainkaan vielä ratsastanut leiriin.
Portin edustalla hän tapasi Dzengisitzin. Tämä ilmoitti hänelle
sinun käskysi, että molempain veljien on yhdessä otettava Theissin
kahlaamolla vastaan Bolibutin, sen kukistetun sklabeniruhtinaan,
panttivangit ja tuotava tänne. Heti hän totteli -- 'ilmeisesti sangen
vastenmielisesti', arveli ruugilaiskuningas, joka minulle asian
kertoi."
"Niin, niin", lausui isä. "Häntä halutti kai vielä kerran puhua
minulle noiden kolmen puolesta. Eivätkä he rakasta toisiaan,
ne veljekset. Juuri senvuoksi minä pakotan heidät olemaan noin
usein yhdessä. Heidän täytyy oppia sietämään toisiaan ja sopimaan
keskenään. -- Mene nyt! -- Kolmas tunti on koht'sillään. -- Mene;
minä seuraan, yksin."
"Herra, et ilmaissut, tahdotko tulla minun talooni aamiaiselle
mukaan?"
"En. Pidä suusi ja mene. Sinä noudat itse vieraasi heidän asunnostaan
ja viet heidät taloosi leirin suurta pääkatua. Pian! -- Käyn
maltittomaksi."
* * * * *
Khelkhalin saattaessa talostaan noita kolmea vierasta seisoi kapean,
juuri sillä kohdin yhtyvän poikkikujan kulmassa olevan talon
korkealla kynnyksellä mies, oven kätkevään ulkoumaan painautuneena,
yllään punaisenruskea viitta, jonka hupun hän oli vetänyt päänsä ja
otsansa päälle silmille asti. Kasvojen alaosan hän peitti viittansa
reunalla. Hän seisoi hievahtamatta. Nyt tuli Ildiko kokonaan
näkyviin; mies hytkähti, hänen voimakas ruumiinsa vavahti ikäänkuin
salaman iskemänä.
Khelkhalin talon portti sulkeutui vieraiden takana.
Silloin työnnälti mies hupun ylös; hänen keltaiset kasvonsa hehkuivat
punaisina, hänen silmänsä kiiluivat kuin suden. "Ah", hän huokasi.
"En ole koskaan nähnyt semmoista suloa. Ei koskaan eläessäni ole
sellainen poltto minua kalvanut! Hän se on! Hän on minulle synnyttävä
oikean perillisen: -- maailman herran."
Neljäs luku.
Päivällisaterian hetki oli käsissä.
Hunnilaiset ja muut täksi päiväksi kutsutut vieraat -- niitä oli
noin kolmesataa, liki pitäen yksinomaan miehiä -- olivat isossa
vastaanottosuojassa, joka samalla toimitti ruokasalin virkaa,
asettuneet osoitetuille paikoilleen.
Nyt toi Khelkhal Wisigastin, Ildikon, Dagharin ja heidän kahdeksan
seuralaistaan sisään.
Alemanni Gerwalt puuttui; turhaan katselivat molemmat germaanit
ympärilleen häntä etsien; heidän kysymykseensä vastattiin Attilan
käskeneen, ettei svaabia tule kutsua aterialle täksi, vaan vasta
huomispäiväksi.
Heti kun he olivat astuneet kynnyksen yli, tervehtivät heitä
juomanlaskijat, joina toimi kauniit kullassa ja kirjavassa silkissä
kuhisevat pojat; he ojensivat kullekin vieraalle hopeisen maljan
ja näiden tuli, niin selitti Khelkhal, maistaa siitä ja lausua
terveydentoivotus Attilalle.
Hallitsijan he näkivät kaukana -- avaran suojan koko väli erotti
heidät -- istuvan juuri vastapäätä sisäänkäytävää puolipyöriön
keskellä pylväsparvekkeen tapaisella kohokkeella, joka oli aidattu
runsasleikkauksisella rintasuojalla.
Korkean koristamattoman puujakkaran eteen, jolla hallitsija kykki,
oli asetettu pitkähkö pöytä. Se oli selvää kultaa. Sen neljä jalkaa
kuvasivat lohikäärmeitä, ja punaisena kimaltelivat niiden silmät: ne
olivat rubiineja. Jakkaran takana kohosi useita porrasaskelia ovelle,
makuusalin ovelle.
Sivuseinäin puupilarien väliin oli tänään asetettu pöytiä, penkkejä
ja jakkaroita suuri määrä; tuhlaavainen, raaka, mauttomasti
liikanainen loisto levittelihen täällä; pöydät ja istuimet olivat
hopeaa tai kaikkein kallisarvoisimpia marmori- tai puulajeja;
peitteet, makuu- ja päänaluspatjat kiinalaista silkkiä, vadit,
lautaset, pikarit, kulhot, maljat, roomalaiset viininsekoitusastiat,
germaaniset juomasarvet häikäisivät loistollaan, jonka niille antoi
jalo metalli, säteilevät helmet ja kivet. Kolmesta maanosasta
olivat nämä aarteet saaliina, lunnaina tai kiristettyinä lahjoina
kerääntyneet tänne vuosikymmenien kuluessa. Pöydät ja istuimet
ulottuivat puolipyöriön pituusseinillä sisäänkäytävästä talonherran
koroketta kohti.
Kunniapaikoista kävivät ne istuimet, jotka oli asetettu riviin
Attilan oikealle puolelle lähimmäksi korokkeen porrasaskelia. Näille
istuimille johdatti Khelkhal nyt kolme vierastaan: Wisigastilla ja
Dagharilla oli kummallakin oikealla ja vasemmalla puolellansa kaksi
hunnilaista ruhtinasta; edempänä oveen päin istui Ildiko roomalaisen
upseerin, magister militumin, vangitun puolison ja erään antilaisen
päällikön panttivangiksi otetun tyttären välissä. Nämä kumpikin
olivat sangen upeasti vaatetetut ja koristetut, mutta ei heillä
näyttänyt olevan mitään iloa hienoudestaan; nuori, sievä tyttömäinen
panttivanki katsoa tuijotti syliinsä ikäänkuin elämälle kuolleena,
vain kuoloa toivoen; roomatar, uhkea, jo keski-iän ylittänyt nainen,
täyteläs kuin Juno, loi syvää sääliä ilmaisevan katseen Ildikon
ihanaan neitseelliseen hahmoon, huokasi ja mitään virkkamatta ojensi
hänelle kätensä. Ne olivat ainoat naiset, jotka Ildikon etsivä katse
löysi.
Ruugin ja skiirin seuralaiset oli sijoitettu suojan toiselle,
vasemmalle puolen, kauas toisistaan erotettuina.
Näiden kolmen vieraan seistessä kunniapaikkainsa edessä käski
Khelkhal heitä kumartamaan Attilalle, jonka silmät terävästi
säkenöivät alas heihin. Daghar ei taivuttanut ylpeää päätään niin
syvään kuin hallitsija lienee ollut tottunut näkemään, ja uhkaava
silmäys tuli hänen osakseen, mutta kuninkaalle hän nyökkäsi
armollisesti. Kun hänen silmänsä näennäisesti ensi kerran tapasivat
tytön (hän oli heti tämän astuessa sisään palavin katsein ahminut
hänen hahmoaan), hän sulki ne puoleksi -- niin kai krokotiilikin
tapaa tehdä -- ja tirkisteli vain silmäluomiensa alta, niin että hän
ei näyttänyt neitoa ensinkään huomaavankaan.
Ildiko näki tuon hirviön ensi kertaa, mutta hän ei säikähtynyt, ei
liioin kauhistunut hänen rumuuttaan. Ojentautuen täyteen pituuteensa
hän katsoi häntä kasvoihin lujasti, uhmaavasti, uhaten: siinä
katseessa tunsi Attila niin kylmää, kuilunsyvyistä, kuolettavaa
vihaa, että hän ehdottomasti nyt todellakin sulki silmänsä, ja lieviä
vilunväreitä kulki hänen selkäpiitänsä pitkin. Kun hän avasi silmänsä
taas, hän karttoi Ildikon katsetta, joka -- hän tunsi sen -- yhä oli
käännettynä häneen; hän katsoi hänen viehättävää suutansa, ihania
valkoisia käsivarsia, mutta ei enää silmiin! --
Nyt vasta, pitkän aikaa tarkastettuaan vieraitaan, hän virkkoi
heille: "Hyvä, että viimeinkin tulitte. Ensin tervetulotoivotus.
Asioista myöhemmin. Arvelen, että vielä tänään vietämme kihlajaisia.
-- Ja häät", hän päätti puheensa vitkaan.
Aivan ällistyneinä niin paljosta armosta hunnit ja muut vieraat
katselivat noita niin suopeasti tervehdittyjä, jotka yhtä suuresti
yllätettyinä nyt vasta istuutuivat.
Viides luku.
Kun nyt myös nämä viimeksi saapuneet vieraat olivat asettuneet
paikoilleen, tarjosi rikkaasti vaatetettu juomanlaskija Attilalle,
polvistuen hänen eteensä, raskaassa, taiteellisen tekotapansa ja
painonsa puolesta kallisarvoisessa kulhossa viiniä. Tämä nosti sen
huulilleen, mutta ei juonut pisaraakaan, vaan ojensi sen tarjoajalle
takaisin, osoittaen katseellaan Khelkhalia. Juomanlaskija vei maljan
nyt tälle. Khelkhal nousi seisoalleen, kumarsi syvään hallitsijalle,
joi ja antoi kulhon takaisin. Juomanlaskija kulki nyt samalla tavoin
tarjoellen ensin pitkin istuimien oikeaa, sitten vasenta puolta.
Mutta jokaisen vieraan takana seisoi erityinen juomanlaskija, joka
yhtä mittaa täytti pikarin. Aina kolmelle, neljälle vieraalle
oli varattu pitkä kapea pöytä, niin että jokainen voi paikaltaan
mukavasti ulottua lukuisiin vateihin, joissa monenlaisia ruokalajeja,
hunnilaisen, roomalaisen, germaanisen ja slaavilaisen keittiön
aikaansaannoksia, tarjoeltiin.
Toiset valioruoat taas kannettiin esiin erikoisesti.
Ensin ilmestyi palvelija tuoden marmorivatia, joka oli täynnänsä
kaikenlaista paistettua linturiistaa, jolta töyhtöjä, siipiä ja
pyrstöä ei ollut otettu pois.
Hän ojensi sen ensin Attilalle. Tämä söi puiselta vadilta vain lihaa,
valtaisia paloja, verisiä, puoleksi raakoja, hän ei huolinut leipää
eikä muutakaan särvintä. Ja kun vieraiden pöytäkalusto välkkyi
pelkkää kultaa ja hopeaa ja mitä jaloimmat viinit heitä virvoittivat,
joi Attila lähdevettä puisesta pikarista.
Kun tämä ensimmäinen vatilähetys oli kannettu pois, nousivat
Khelkhalin viittauksesta kaikki vieraat seisoalleen, tyhjensivät
uudestaan täytetyt pikarit toivottaen taas terveyttä Attilalle
ja istuutuivat jälleen, vastaanottamaan uutta, sisällykseltään
toisenlaista vatierää ja ne tyhjennettyään toistaakseen
tervehdysmaljan ja terveydentoivotuksen.
Vaikk'ei vielä hämärtänyt, vedettiin kuitenkin verhot poikittain
katon eteen, ettei päivänvalo, joka pääsi lankeamaan vain ylhäältä
käsin, avonaisista kattoluukuista, tunkisi sisään, ja pylväisiin
tulenvaarattoman matkan päähän rautaisilla koukuilla kiinnitetyt
pikisoihdut sytytettiin.
Silloinpa vieraat ihmettelemään, sillä soihdut paloivat toiset
tummanpunaisella, toiset sinisellä, vihreällä, keltaisella,
helakanpunaisella ja valkealla valolla, joka soturien kypärissä ja
rautapaidoissa oudosti kimalteli.
Mutta äkkiä vilkastuivat Attilan kuolonjäykät piirteet:
ruhtinaallisesti puettu kaunis poika, noin viidentoista vuoden
ikäinen, hyppäsi sisäänkäytävän kynnyksen yli ja lipuen vikkelästi
ja osavasti kaikkien pylväiden, penkkien, pöytien ja palvelijarivien
sivu pyyhälsi korokeistuimen portaita ylös, polvistui Attilan
viereen ja painoi päänsä, josta liehuivat pitkäkiharaiset, tuuheat,
sinisenmustat kutrit, hänen polvelleen, luoden kauniit, suuret,
tummanruskeat metsäkauriin-silmänsä häneen. Silloin levisi ikäänkuin
hymy noiden peloittavien kasvojen piirteisiin; liikutettuna,
mieltymyksellä hän antoi katseensa levätä pojassa. Hän hyväili pojan
persikanuntuvaista poskea ja nosti hänet polvelleen.
Sitten hän valikoi herkullisen lihapalasen kultavadista edestään
ja pisti sen noiden kirsikanpunaisten täyteläisten huulien väliin,
häikäisevän valkoisten, tasarivisten hampaiden pureskeltavaksi.
"Kuka tuo poika on, jolla on tuollainen taikavoima?" kysyi Daghar
Khelkhalilta.
"Ernak, hänen lemmikkipoikansa! Kuninkaantyttärestä, joka tuli
etsimään herramme rakkautta."
"Se raukka oli niinmuodoin sokea?" tiedusti Daghar heti.
"Ei niin sokea kuin sinä"; kolkko, uhkaava oli vastauksen sävy.
"Isäkulta", virkkoi hemmoteltu poika imarrellen ja siveli kädellään
hänen harjasmaista partaansa. "Tämä hirvenliha on hyvää. Mutta
ihmisen liha maistuu paremmalta."