"Päätä itse, oi herra, onko se, mitä koin, mahdollista vai mahdotonta
kaiken sen mukaan arvosteltuna, mitä lähettiläät koskaan ovat
kokeneet. Mahdottomaksi sinä sitä olet sanova. -- Sitten panen
todistukset jalkaisi juureen."
Jännitetyin mielin kuuntelivat nyt kaikki läsnäolijat germaania, joka
latinaksi haastoi edelleen:
"Vigilius nouti minut siitä talosta, sataman luota, joka oli
osoitettu asunnokseni. Hän vei minut Khrysaphioksen, byzantilaisen
valtakunnan mahtavimman miehen luo. Tie kulki palatsien upean
rivin ohitse, jotka muodostavat sinään pienen kaupungin ja joissa
ovat keisarin hovikunnan ja hänen ensimmäisten arvohenkilöidensä
virkahuoneet ja asunnot. Ääneen ihmettelin näiden keisarillisten
rakennusten loistoa, eikä totisesti mitään pahaa mieleeni tullut.
Seuralaiseni oudosti pälyvät silmät -- katsokaahan, miten hän nytkin
pälyilee, tällä kertaa vain hänessä samalla näkyy pelästystäkin --
pisti silmääni enkä osannut sitä selittää. Mutta tuskin olin päässyt
seisomaan tuon kaikkivaltiaan kuohilaan eteen, kun Vigilius minut
keskeytti ja -- niinkuin minusta tuntui, sangen taitamattomasti --
rupesi hänelle ilkimielisesti liioitellen kuvailemaan, miten minä
ihmettelin keisaruuden loistoa."
Vigilius seurasi henkeään pidätellen jokaista Edikon sanaa.
"Mieletön", sähisi hän. "Mikä hänet nyt muuttaa tuollaiseksi? Mutta
ehkä on viekkainta esiintyä tässä minun vihollisenani, vastustajani."
"Hän lisäsi", -- jatkoi germaani,"-- ja siinä hän valehteli
puhtaasti! -- että minä muka olin kiittänyt Byzantionin asukkaita
onnellisiksi, kun he voivat elää niin rikkaasti, ylellisesti."
"Mihin hän tuolla pyrkii?" päivitteli Vigilius yhä huolestuneempana.
"Silloin virkkoi Khrysaphios: 'Sinäkin voit, oi Ediko, saada sellaisen
talon kuin tämä, kultatiilikattoisen, ja kullassa uida, jos vain
tahdot'."
"Milloin hän lakkaakaan kertomasta, mitä todella tapahtui? Milloin
hän alkaa peittää? Miten hullunrohkea yritys!" valitti Vigilius
hiljaa itsekseen.
"Ällistyin. 'Sinun tarvitsee vain', jatkoi Khrysaphios, 'hylätä
hunnien maa ja tulla meidän luoksemme'."
"Nyt saatan hengähtää -- ensimmäinen salaus!" ajatteli Vigilius.
"Ihmettelyltä en saanut sanaakaan suustani. Silloin" -- ja nyt
kääntyi Ediko äkkiä Vigiliukseen päin ja oikealla etusormellaan häntä
osoittaen huusi vihastuneena: -- "silloin sekaantui tuo Vigilius
keskusteluun."
"Hän on järjiltään!" pääsi Vigiliukselta, jonka kauhistus oli
ylimmillään; jo edellisiä lauseita hän oli kuunnellut silmät suurina
ja suu auki, nyt hänelle kihosi tuskanhiki otsaan: hän pyörähti kaksi
kertaa ympäri, käänsi sitten Edikolle selkänsä, peitti viitalla
kasvonsa ja yritti kiireen vilkkaa pujahtaa ovesta ulos.
Mutta rautaisina laskeutuivat neljän hunnin kädet hänen hartioilleen,
hänen käsivarsilleen; miehet olivat huomiota herättämättä siirtyneet
aivan hänen viereensä, muista lähettiläistä eroten, ja käännyttivät
nyt hänet vastustamattomalla voimalla takaisin. Ja he pitelivät
häntä estäen kaatumasta, sillä hänen polvensa lyyhistyivät, ja
kuolemantuskasta tutisten hänen täytyi pysyä paikoillaan! Täytyi
sana sanalta ja peloittavan Attilan kasvojen edessä kuunnella, miten
Ediko kertoi kertomuksensa loppuun asti, nyt taas aivan maltillisena,
viileänä, vasta loppupuolella taas vihastukseen puhjeten. "Pääsetkö
helposti", kysyi Vigilius minulta, "itsensä Attilan luo, hänen
telttaansa, metsällä ja matkoilla, hänen makuuhuoneeseensa leirissä?"
"Minä vastasin, että milloin käskynhaltijavirkani, ei minua
pidätä Paioniassa Saven varrella tahi herrani erikoinen minulle
antama tehtävä lähetä minua sodassa tai rauhassa päällikkönä tai
lähettiläänä matkoille, olen aina hallitsijan luona ja vuorotellen
toisten hänen ylhäisten miestensä kanssa saan kunnian pitää hänen
teltassaan tai hänen makuuhuoneessaan hänen vuoteensa ääressä
aseellista vartiota varjellakseni hänen uinailuansa ja ojentaakseni
hänelle ilta- ja aamujuomana kirkasta vettä kulhollisen.
"Silloin kuiskasi eunukki korkealla, vastenmielisen kimeällä
äänellään: 'Voi sinua miekkoista miestä! Miten suuren onnen voitkaan
saavuttaa, jos vain osaat vaieta ja olet pikkuisenkin rohkea. Minä
-- minä itse tahdon auttaa sinut kaikkein suurimpaan rikkauteen ja
loistoon! Mutta siihen tarvitaan hieman pidempää neuvottelua. Minä
riennän nyt keisarin palatsiin. Tule tänä iltana tänne illalliselle
luokseni -- sinä yksinäsi -- ilman seuruettasi ja saattajaasi.'
"Yhä vieläkään en aavistanut, en arvannut sen hulttion aivoituksia.
Luulin hänen tahtovan minut taivuttaa käyttämään sellaista
luottamuksellista, kahdenkeskistä seurustelua herrani kanssa
tehdäkseni hänet suopeaksi rauhaa kohtaan, joka olisi solmittava
Byzantionin kanssa. Lupasin tulia. Hän viittasi kädellään: Vigilius
tarttui käsivarteeni ja lykkäsi minut ulos. Vigilius jäi hänen
luokseen. Illalla saavuin illallisaikaan hänen luokseen: tapasin
kuohilaan luota toisenkin vieraan, Vigiliuksen."
Nämä sanat kuullessaan lyyhistyi mies siihen paikkaan, vaikka hunnit
pitivätkin häntä käsin kiinni. Mutta nämä kiskaisivat hänet maasta
pystyyn ja lykkäsivät jakkaran hänen alleen, sillä hän ei enää
jaksanut seisoa, nojasi vain selkäänsä pilariin. Mutta nuo kahdeksan
kättä eivät häntä hellittäneet enää.
Neljästoista luku.
Äärimmäisen säikähdyksen valtaamina kuuntelivat muut lähettiläät
Edikon kertomusta; tämä jatkoi:
"Sen jälkeen kun orjat olivat korjanneet ruoat pois ja järjestäneet
ruokasalin -- Vigilius sulki heidän jälkeensä ovet, vakuuttauduttuaan
ensin siitä, että he olivat poistuneet etusuojastakin -- he ottivat
molemmat minulta valan, etten missään tapauksessa ja vaikka
tarjouksen hylkäisinkin hiiskuisi mitään ehdotuksesta, jonka he nyt
minulle tekisivät ja joka ei minua koskaan vahingoittaisi, vaan
kyllä saattaisi suunnattomasti hyödyttää. Minä vannoin, sillä kaikin
mokomin _halusin_ kuulla heidän salaisuutensa."
"Ja _sillä_ tavoinko, kurja germaani", huusi Vigilius epätoivon
raivossa, "sillä tavoinko pidät valasi?"
"Minä en sitä riko --", virkkoi Ediko alentumatta katsahtamaankaan
haukkujaan ja tyynesti jatkaen, "sillä minä vannoin olevani vaiti
niin totta kuin toivoin tulevani autuaaksi taivaan valtakunnan pyhäin
pariin. Mutta juuri sitä minä en vähääkään toivo: toivon pääseväni
Walhallaan Wotanin luo. Silloin sanoi minulle keisarin ensimmäinen
neuvos kirkkaasti vasten kasvoja: 'Murhaa Attila'" --
Raivon ja kauhistuksen parkaisu, säikähdyksen ähky kieri halki avaran
suojan.
"Murhaa Attila, pakene Byzantioniin ja ole vallassa, rikkaudessa ja
loistossa ensimmäinen minun jälkeeni."
"Olipa hyvä, että minun oli Byzantionin palatsissa noudatetun tavan
mukaan jätettävä kynnyksellä aseeni: muutoin, pelkään minä, olisin
vihapäissäni siihen paikkaan surmannut nuo molemmat salatappajat.
Niin minä siitä pehmeiltä patjoilta kohottauduin jalkeille ikäänkuin
kyyn pistämänä: halusin päästä pois -- ulos! Silloin -- en tiedä,
miten se tuli! -- seisoi yht'äkkiä sieluni silmäin edessä verinen
varjo...", hän pysähtyi syvän mielenliikutuksen valtaamana.
"Isäni varjo", hän itseään pakottaen jatkoi voimallisena. "Ja minä
muistin raskaan valan, jonka kerran olin vannonut... Sinä tiedät, oi
herra?"
Attila nyykäytti päätään ymmärtävästi.
"Ja kehoittaen lausui isäni minulle: 'Et milloinkaan voi valaasi
hirvittävämmin täyttää kuin jos nyt kaikelle maailmalle paljastat
keisarin häpeän, tämän murhayrityksen!'"
Sanattomina pelästyksestä tuijottivat nuo neljä roomalaista ystävystä
toisiinsa.
"Se -- on -- mahdotonta", sammalsi vanha Maximinus.
"Sinä saat koetella sitä omin käsin", jatkoi Ediko rauhallisesti.
"Mikä on mahdotonta -- Khrysaphioksen luona?" kuiskasi Priscus
vihoissaan senaattorille.
"Keisarikaupungin suurista kaikkein luotettavimman -- _sinut_! --",
alkoi germaani taas puhua, "tahdoin saattajakseni, koska tämän
saattajan tuli joutua paljastuksen todistajaksi. -- Lannistin
loukatun kunniani vihastuksen ja suostuin siihen iljettävään
tarjoukseen.
"Tehdäkseni heidät varmoiksi ja saadakseni kouraantuntuvamman
todistuksen virkoin: 'Siihen tarvitaan rahaa; ei vallan paljon, noin
viisikymmentä naulaa kultaa palkitakseni sotureita, joiden kanssa
minä pidän vartiota hunnin teltan ääressä.'
"'Tässä ne ovat', huudahti eunukki kiihkeästi, hyppäsi pystyyn,
sieppasi pienen marmoriseinään pistetyn laatikon, luki omakätisesti
kultakappaleet mustanahkaiseen kukkaroon --
"Silloin voihkasi Vigilius ja kääntihen vartijainsa käsissä.
"Ja ojensi sen minulle; huomasin siinä purppuralangalla ommeltuna
päällekirjoituksen: 'Khrysaphioksen omaisuutta'. 'Ei', vastasin
ja työnsin sen kädelläni takaisin, 'en minä nyt ota vielä
ansaitsematonta kultaa: ensin teko, sitten palkka. Eikö minun
mukanani tule myös jokin keisarin lähetystö hunnien luo?'
"'Kyllä tulee! huudahti Vigilius. Minut on siihen jo määrätty. Anna
kukkaro minulle, Khrysaphios, korkea suojelija; minä säilytän
sitä sen aikaa.' Ja eunukki ripusti hänen kaulaansa pujotetusta
nauhasta tuon kiinnikuristetun kukkaron; hän kantoi sitä senjälkeen
rinnallaan, vaatetuksensa alla."
"Ja kantaa vieläkin!" huusi Attila. "No, miehet, vetäkää hänen
vaippansa syrjään, tarkastakaa tunika! Pian Khelkhal!"
Hunnien kourat pitelivät Vigiliusta kuin ruuvipuristimessa. Khelkhal
pisti kätensä hänen pukunsa alle ja nykäisi yhdellä tempauksella
nauhan poikki, veti raskaan mustan kukkaron esiin, kantoi sen
korokkeelle ja laski herransa jalkain eteen.
Raivon murina kulki hunnirivin läpi.
"Khry-saphi-oksen omai-suutta", tavasi Attila, pää kumarassa. Hän
lykkäsi jalkansa kärjellä kukkaron luotaan: "Ottakaa rahat pois ja
punnitkaa kulta, onko sitä viisikymmentä naulaa, niinkuin Ediko
ilmoittaa."
"Sen ne nyt toki painanevat", huusi Vigilius kimpautuen jo
puolustautumaan. "Mutta kaikki hänen juttunsa ovat kuitenkin vain
valhetta."
"Vai niin?" kysyi Attila. "Mitä varten sinä sitten kuljetat mukanasi
niin suuria summia -- salaa?"
"Herra... tehdäkseni ostoksia hunnien maassa... itselleni ja
matkatovereilleni -- ruokaa... samoin hevosille ja muuleille
rehua... ostaakseni lisää vetojuhtia pitkällä matkalla kelvottomaksi
käypien sijaan..."
"Vaikene, valhettelija! Ediko on jo Byzantionissa sanonut sinulle,
että te olette valtakuntani rajoilta asti minun vieraitani ja saatte
kaikki, mitä tarvitsette, lahjaksi minulta. Niin, teitähän oli
kielletty tekemästä ostoksia. Sillä ammattimaisesti harjoittavat
keisarin lähettiläät myötäänsä sillä varjolla lahjomista ja urkintaa."
"Joka tapauksessa on koko juttu vain tuon germaanin keksimä
viheliäinen metku, petosta alusta loppuun."
"Tämäkin keisarin asiapaperi!" kysyi Ediko viitsimättä luoda häneen
silmäystäkään. Miekankannikkeensa vyötaskusta hän otti papyroskäärön.
"Kun on tekemisissä Byzantionin miesten kanssa, saa katsoa eteensä!
Vaadin kirjallista todistusta keisarilta, jottei hän, sittenkuin
olisin suorittanut tuon hirveän teon, pääsisi kieltäytymään
minulle palkintoa maksamasta, vaan tekeytyisi tietämättömäksi koko
asiasta. Kumpaisenkin mielestä oli pyyntöni kohtuullinen. Into
saada sinut murhatuksi, herra, teki viekkaat otukset hupsuiksi.
Heti paikalla, vielä samana yönä he veivät minut imperaattorin
huoneisiin, herättivät Martialiksen, magister officiorumin, joka jo
oli nukkumassa, ja lähtivät hän ja minä mukanaan keisarin luo, jonka
tiesivät vielä olevan valveilla, sillä hän odotti kiihkeästi tietoa,
miten neuvottelut minun kanssani päättyvät. Tosin ei minulle suotu
onnea nähdä hallitsijaa niin myöhäisellä hetkellä; he antoivat minun
odottaa etuhuoneessa -- siinä yksin ollessani luulin uneksivani.
-- Mutta pian he palasivat ja toivat minulle magister officiorumin
-- 'sillä se kuuluu minun virkaani', selitti mies ylpeästi --
kirjoittaman, keisarin keisarillisella purppuramusteella, jota
vain hän saa käyttää, allekirjoittaman asiapaperin. Ja todella!
Magister officiorum on, samoin kuin hän laatii ja varmentaa kaikki
valtakunnan valtiosopimukset, tämänkin murhasopimuksen sommitellut
aika näppärästi ja oikeamuotoisesti pykäliin. 'Sillä se on', toisti
hän huomatessaan minun kummastukseni, 'virkani etuoikeus'."
"Lue!" käski Attila.
"Herran Jeesuksen Kristuksen, meidän Jumalamme nimessä! Imperaattori
Caesar Flavius Theodosius, hunnien ja goottien, antien ja sklabenien,
vandaalien ja alaanien, persialaisten ja parttilaisten voittaja,
hurskas, onnellinen, maineikas, voitollinen, ei koskaan voitettu,
triumfaattori, kaikkina aikoina ihailtava, Augustus, hyväksyy ja
käskee, että Ediko suorittakoon pahimmasta vihollisestamme meidät
pelastavan surman, jonka Khrysaphios ja Vigilius ovat hänelle
tehtäväksi antaneet. Viisikymmentä naulaa kultaa on hänelle siitä jo
maksettu; viisikymmentä hän on saapa lisää, teon tultua tehdyksi,
vartijoita varten. Mutta hän itse on, takaisin Byzantioniin
paettuaan, heti saapa patriisin arvon, kultatiilikattoisen talon ja
20,000 solidia vuotuiseksi eläkkeekseen."
"Tässä keisarin allekirjoitus ja magister officiorumin."
"Vieläkö sinua, senkin koira, nytkin haluttaa kieltää?"
"Sääliä! Armoa!" parkui Vigilius. "Säästä henkeni!"
"Mitä sinun hengestäsi! -- Tosin: keisarillinen lähettiläs,
yritettyään murhata hallitsijan, jonka luo hänet lähetettiin,
keisarillisella legioonatiellä siitä syystä kuivaan puuhun
hirtettynä, rinnassaan laatta, joka ilmaisee hänen rikoksensa --
se ei olisi hullumpi koristus hunnien maalle! Mutta enemmän minua
kuitenkin miellyttää se, että joku toinen keisarin lähettiläs, täysin
uskottava, kunniallinen mies -- minä kiitän Edikoa, että hän on tätä
ajatellut ja sinut, oi Maximinus, siihen valinnut! -- todistaa, mitä
hän itse on täällä minun kartanossani nähnyt ja kuullut, kokoontuneen
senaatin edessä keisaria vastaan. Sitä vaadin sinulta, Maximinus,
totuuden tähden!" --
Viidestoista luku.
Tuo vanha mies oli ikäänkuin murtunut; hän oli vaipunut penkille ja
piti kasvojaan vaippansa laskoksiin peitettynä; turhaan koettivat
Priscus ja länsiroomalaiset nostaa häntä pystyyn. Nyt hän kavahti
äkkiä seisoalleen.
"Minä _olen_ sen todistava, luota siihen, barbaarien hallitsija.
Moinen mielenlaatu, mokoma yksityisten lurjusten ilkityö on
puhdistettava pois roomalaisnimestä. Minä teen sen! Teen! Ja jos
keisari surmaa minut totuuden tähden... hänen _pitää_ kuulla totuus.
Hänen ja kokoontuneen senaatin."
"Hyvä! Sinä miellytät minua, vanhus. Ja kun sitten murhaajan asetatte
keisarin ja senaatin eteen, niin sitokaa häneltä kädet selän
taakse -- riippukoon tämä kukkaro hänen rinnallaan, ja te kysytte
Khrysaphiokselta, tokko hän tuntee kukkaroa. Mutta Thedosiukselle
virkkakaa: Näin sanoo Attila, Mundzukin poika, Länsimaan herra:
"Sinulla, Theodosius, ja minulla, meillä on yksi yhteistä: molemmat
polveudumme jaloista isistä. Mutta Attila on isänsä loiston
säilyttänyt ja sitä enentänytkin, sinä, Theodosius, sitävastoin
olet perimäsi loiston häpäissyt. Sinusta ei ole tullut vain Attilan
verovelvollinen renki' -- kaikista halpamaisimman orjan lailla olet
antautunut salaliittoon toisten renkien kanssa murhataksesi herrasi
Attilan.
"Miten onkaan roomalaisylpeys niin alas vajonnut! Minä muistan vielä
poika-ajoiltani: miten viilsikään kaukaakuuluvan ukkosenjylinän
lailla pelästyneiden kansain korvaa nimi: Rooma! Ja Caesar,
imperaattori! Kun isältäni kysyin: 'Sano, kuka se on, tuo Caesar?
imperaattori?' hän nopeaan vastasi: 'Hiljaa, hiljaa, älä mainitse
sitä. Ensimmäinen Caesar oli jumala maan päällä ja kaikki hänen
seuraajansa ovat perineet hänen pelättävyytensä ja suuruutensa. Ja
imperaattori? Se tietää maailman kaiken vallan ja loiston herruutta'."
"Entä nyt? Tänä päivänä?
"Kaksi Caesaria pyytää hunnin puuteltassa rauhaa, kumpikin tahtoo
salaa usuttaa minua toisensa niskaan. He ostavat rauhan paljolla
kullalla, häpeällisellä veronmaksulla. Ja yhtä kaikki nämä
roomalaiset julkeavat maalauttaa kuvia, joissa muka he ovat herroja,
me hunnit renkejä! Savuavassa Milanossa ratsastin surmattujen
röykkiöiden yli -- yhdeksän kohorttia oli niitä ollut -- Caesarin
palatsiin; ruokasalissa oli kuva, pienistä kirjavista kivistä
kokonaan tehty: taidokas, se täytyy sanoa. Mitä se esitti? Keisari
Valentinianusta istumassa Ravennassa valtaistuimellaan ylväässä
voiton komeudessa, ja yhdeksän barbaarilaiskuningasta polvistuu
hänen eteensä tomuun ja kaataa kilventäydet kultaa veroksi hänen
jalkainsa juureen. Mutta kaksi etumaista, joiden niskaa hän polkee,
kantaa hunnilaispukua, ja katseltuani piirteitä tarkemmin -- veljeäni
Bledaa ja minua esitti tuo valhekuva. Kädessäni oli taistelukirves jo
koholla iskeäkseni siruiksi tuon julkean petkutuksen, mutta silloin
pälkähti päähäni viisaampi ajatus! Katsokaapa tänne, roomalaiset:
totuuden näette _tässä_!"
Hänen viittauksestaan vetivät palvelijat leveältä pääseinältä
hänen tuolinsa takaa verhot syrjään. Kookas mosaikkikuva tuli
näkyviin; se esitti kerrottua kunnianosoitusta ja kaikki muu oli
jäänyt entiselleen, paitsi että keisarin asemesta Attila istui
valtaistuimella ja molemmat etumaiset, maassa makaavat miehet,
aivan uskollisesti jäljennetyissä imperaattorien vaatteissa olivat
kasvonpiirteiltään Theodosiuksen ja Valentinianuksen näköiset.
Suuttumuksen ja häpeän puna levisi lähettiläiden otsalle.
Attila huomasi sen rauhallisella tyydytyksellä. "Vetäkää verhot eteen
taas", hän käski, "heidän on raskaampi kestää totuutta kuin minun
Milanossa valheteltua korskeutta.
"Mutta vielä ei ole pahin, kaikista kovin totuus sanottu.
"Yhden Caesareista olen kaiken maailman edessä leimannut kurjaksi
murhaajaksi -- ei, hän on liian pelkuri itse survaisemaan tikarin.
Salamurhan alkuunpanija. Ja kenet hän tahtoo pestata? Oman lähimmän
palvelijani. Mutta germaani on liian uskollinen, liian ylpeä -- ja
viisaampi kuin viisaimmatkin Byzantionissa. Ei minua, pettäjät hän
petti. Ja kuka oli altis murhaa avustamaan? Keisarin lähettiläs!
Kansojen ikivanhaa, pyhää oikeutta, jota itse villit skyyttiläiset
kammoavat loukkaamasta, väärinkäyttää keisari murhaan.
"Kuulkaa hunnini, kuulkaa germaanit ja sklabenit, ja kaikki
maanpiirin kansat: kunniaton on Rooma, halpamielinen roomalaisten
keisari, häväistyssanaksi tuli Caesarien nimi, ja niinkuin minä
nyt suustani syljen, niin syljen ajatuksistani kaiken kunnioituksen
Roomaa kohtaan, syljen keisarikuntaa vasten naamaa.
"Mutta nyt saakaa, te lähettiläät, tietää ehdot, joilla tahdon
säästää molemmat keisarikunnat sodalta, se on: hävitykseltä, jota on
mahdoton torjua!
"Vaadin kahdensadan vaimoni joukkoon vielä yhden: Honorian, keisarin
sisaren.
"Sinä huudat, Maximinus: hän on jo naimisissa. Onko se mikään syy?
Enintään se voisi olla _minulle_ syynä olla huolimatta häntä. Ja jos
mieleni tekisi keisarin omaa vaimoa -- hän antaisi hänet minulle
yksistään pelosta saavansa kuulla takkuisten hunnilaisratsujen
hirnuvan palatsinsa kultalukkoisten porttien edustalla. Mutta", hän
irvisti, -- "minun ei tee mieleni: hän kuuluu olevan aika ruma, se
Basilissa. Sitävastoin Honoria -- on kaunis, uhkeamuotoinen...!
Jo vuosia sitten hän lähetti minulle salaa muotokuvansa ja
kihlasormuksen, pettäen valtakunnan ja veljensä, syyttäen keisaria,
että tämä antaa hänen naimatonna kuihtua, ja kehoittaen minua
tekemään hänestä vaimon. Minä tiedän, etten näytä erikoisen sievältä
ja suudeltavalta -- ja hän sen tietää myös. Mutta roomatarta, jonka
veri on kerran päässyt kiehumaan -- ottakoon kristihelvetin saatana
hänet vaimokseen. No niin, olkoon naitu tai naimaton -- minä tahdon
hänet. Kuitenkin vaadin arvoiseni myötäjäiset. Teidän on minulle
luovuttaminen kaikki maa Tonavan vartta myöten minun Paionian
vastaiselta rajaltani aina Novaen kaupunkiin asti Trakiassa ja viisi
hunnilaisen ratsumiehen päivänmatkaa leveälti sisämaahan päin: joen
varrella ette enää saa pitää aluetta -- sen tekosyyn varjolla te
vakoilette rajaani --; vasta Naissuksessa."
Silloin vastasi hänelle Romulus harmistuneena: "Vaikka voisitkin
saada Honorian käden -- valtakunnan suhteen et sillä mitään
vaatimuksia voita. Roomalaisen oikeuden mukaan on valtakunta miesten,
ei naisten."
"Mutta hunnilaisen oikeuden mukaan, jonka mukaan _minä_ elän,
perivät naiset myös. Mitä minuun _teidän_ oikeutenne koskee? Mutta
enpä minä vielä lopussa olekaan. Te luovutatte kaikki karkurit:
niitä on neljätuhatta yhdeksänsataa kolmetoista, minun luetteloni
mukaan. Maksatte jo ennen vaaditut viisituhatta naulaa kultaa,
panette vakuudeksi sata senaattorinsäätyistä panttivankia, hajoitatte
Byzantionin, Rooman ja Ravennan muurit ja pysytte alallanne,
sill'aikaa kun minä, jahka tämän talven lumi on sulanut germaanien
metsissä, otan kaiken maan Pontuksesta Brittien mereen asti ja
Herkuleen patsailta hamaan Adrianopelin porttien eteen! Ellette te
tätä kaikkea tee, täsmälleen, niinkuin sanani kuuluvat, silloin
voi teitä, Byzantion ja Rooma! Te olette yksin! Älkää toivoko,
niinkuin kolme vuotta sitten, apua länsigooteilta. Kolme veljeä
uhkaa siellä toisiaan miekalla ja tikarilla ja riitelee verellä
tahratusta valtaistuimesta. Ja jos se, joka jää voittajaksi,
uskaltaa uhmata minua, nousee urhoollinen ystäväni Geiserik,
vandaali, tuhat trieriläistä mukanaan maihin Rhodanuksen suistossa;
svaabit ja alanit-- silloisia vastustajiani -- ovat nyt minun
puolellani; niin ikään minun puolellani, kullalla voitettuina,
ovat silloin hajallaanolleet frankit, ratsujeni kaviot tallaavat
mäsäksi burgundien viimeiset rippeet -- heidän parhaat laumansa
ja rohkea kuningas Gundikar ovat maanneet viisitoista vuotta
ruumiina Wormsin verikentällä! -- alemannit eivät tohdi uhmata
mahtikäskyäni, tyyrinkiläiset avaavat minulle, samoinkuin silloin,
vapisten estemurroksensa, jotka sulkevat heidän vihreät laitumensa
--, markomannit ja kvaadit viskaan etujoukkonani tietä raivaamaan,
itägootit, gepidit, longobardit, herulit, ruugit, skiirit, hunnieni
läntisen puoliskon -- kaikki nämä vyörytän päivänlaskuun, Reiniä
vastaan: Gallia ja Italia ovat silloin minun, Espanja ja Britannia
joutuvat Geiserikille. Ja samaan aikaan tulvivat päivänlaskua
kohti hunnien itäiset laumat mukanaan antit ja sklabenit, avarit,
sarmaatit, skyytit -- kansat, joiden nimiä ette ole koskaan kuulleet,
joiden hirmuisuutta ette koskaan kokeneet; moni heikäläinen mies
pitää ihmislonkkaa herkullisempana kuin nautaa tai lammasta! Heidät
kaikki minä sinkoan samana päivänä -- poikani johtavat heitä; sillä
minä tahdon puristaa Geiserikin kättä Toulousen raunioilla! --
Tonavaa alaspäin Theodosiuksen päälle. Olen lisäksi kaukaisimmassa
idässä ja etelässä yllyttänyt parttilaiset, persialaiset ja isaurit,
saraseenit ja etiopialaiset kostoon teitä vastaan. Voi teitä sinä
päivänä, jolloin parttilainen ja hunni hauskasti ratsastavat toisiaan
vastaan Byzantionin hippodromissa!"
Hän keskeytti nauttiakseen lähettiläiden kauhistuksesta. Hän näytti
odottavan vastausta, kiinnittäen katseensa heihin.
Syntyi pitkä, painostava vaitiolo.
Vihdoin ei kiihkeä reetori voinut enää jännitystä kestää.
Vastaansanomishalu sai hänessä vallan, kirvoitti hänen kielensä.
Aivan väreettömästi, melkein kieltäytyvällä äänellä pääsi häneltä
vastaus; mutta siitä sukeutui kysymys:
"Ja mitä... kun otat meiltä kaiken tuon -- mitä aiot meille
armollisesti -- jättää?"
"Sielut!" vastasi Attila heti paikalla. "Niin, vielä enemmänkin.
Sille suurpapille, joka asuu muurittomaksi tehdyssä Roomassa, sen
juutalaisen kalastajan haudan, joka hänestä on niin kallis. Ja
teille kaikille -- äitinne ainiaaksi. Mutta vaimonne, tyttärenne
ja sisarenne vain niin pitkäksi aikaa -- kunnes minun tekee
mieleni jotakuta heistä. -- Hiljaa siellä, urhoollinen Primutus!
Ei sanaakaan! Eikä huokausta! -- _Kaikki_ teidän täytyy myöntää,
kaikki, mitä haluan, vaikka sitten vaatisin sisälmyksenne omista
elävistä ruumiistanne! Niin avuttomina, niin vailla pelastusta
te makaatte jaloissani! Te ette _voi_ vähääkään vastustaa, ette,
vaikka saisittekin siihen rohkeutta. -- Menkää! Päästän teidät! --
Tämä oli se päivä ja se hetki, jolloin Attila, sodanjumalan säilä,
kosti Roomalle kaikkien kansain puolesta, joita se on polkenut halki
vuosisatojen."
Kuudestoista luku.
Ediko vei kahlehditun Vigiliuksen erääseen niistä lukuisista
vankiloina käytetyistä puutorneista, jotka vahvoilla ovilla ja
lujaansuljettavilla luukuilla varustettuina kohosivat leirikujain
nurkkauksissa; niiden tasaiset katot olivat lähimmistä asuintaloista
niin kaukana, että hyppäys katolta toiselle näytti mahdottomalta.
Sitten hän meni toisten lähettiläiden perässä, jotka pää painuksissa
hitain laahustavin askelin kulkivat asuntoihinsa. Pian saavutti hän
heidät, jo kadulla.
Äkätessään hänet Maximinus pysähtyi ja virkkoi hänelle, luoden
moittivan katseensa häneen:
"Sinä, germaani, olet tänään tallannut Rooman valtakunnan häpeän
tomuun!"
"En minä sitä tehnyt eikä Attila, sen teki oma keisarinne itse",
vastasi soimattu ojentautuen suoraksi. "Minä vain keksin sen."
"Niin", huusi Priscus harmistuneena puuttuen puheeseen, "mutta --
minä näin sen tarkoin! -- hartaalla mielihyvällä."
"Miksi?" kysyi Primutus.
"Ethän sinä ole hunni!" virkkoi Romulus.
"Miksi tuo hunnin mielettömän pöyhistelyn yllyttämisinto?" kysyi
Maximinus. "Sehän nousee hamaan tähtiin."
"Ja mistä", tutkiskeli Priscus, "tämä kylmänraivoisa viha meitä
vastaan? Minun nähdäkseni sellaisesta miehestä kuin sinusta
-- germaanista -- pitäisi Rooman toki olla rakkaampi --..."
"Kuin hunnit, tarkoitat, viisas reetori? Niin ajattelin kerran
minäkin, niin ajatteli myös isäni. Mutta te roomalaiset olette itse
parantaneet minut siitä harhaluulosta, ja ainiaaksi! Olette töykeitä,
villejä, raakoja; olette oppineita, sivistyneitä, hienoja, mutta
olette viekkaita sielunne syvintä soppea myöten! -- Niin kyllä! Minä
olen sen kokenut."
"Puhu, jotta kumoamme väitteesi!" huusi Priscus.
"Kaksikymmentä vuotta sitten se tapahtui. Skiirien kapea maa,
itäänpäin ruugien maasta, ei enää riittänyt elättämään alati
kasvavaa, ehtymättömästi pulppuavaa väkilukua. Sillä sen jälkeen kun
me päästyämme lujasti asuttumaan kävimme käsiksi hyvän Tonavan-maan
ruskeaan peltokamaraan -- niin Wotan ja Frigg ja Fro ja Donar
enensivät lukumääräämme myötäänsä. Kuningas Dagomuth kutsui käräjät
koolle, ja kansa päätti; pyhä kevätkansa, kolmannes miehistä,
nuorukaisista ja pojista, arvan määräämänä, oli siirtyvä pois
etsimään uudesta maasta uutta kohtaloa.
"Meidänkin sukukuntaamme, kuninkaallisen jälkeen jalointa, osui arpa.
Wotan määräsi meidät vaellukselle. Isälläni oli viisi asekuntoista
poikaa; minä, nuorin, olin juuri saanut kuningas Dagomuthilta
kalvankantoluvan. Koko sukumme, seuralaisemme ja vapaaksipäästetyt
orjamme kuljimme tuonne Tonavan vartta alas. Mundzuk, Attilan
isä, kehoitti meitä ylen runsaasta palkasta rupeamaan hänen
palvelukseensa, sillä skiirien tulinen voima ja isäni Edigerin
sankaruus oli laajalti hyvin tunnettu. Mutta isäni vastasi:
'Byzantionin keisari on anellut miekkojemme apua, tosin vähemmästä
palkasta; mutta mieluummin palvelen roomalaisia vain kunnian tähden
kuin paljostakaan kullasta hunneja.' Keisari asetutti meidät
Trakiaan. Neljä vuotta taistelimme siellä Byzantionin puolesta --
hunneja, Mundzukia vastaan."
"Minä tiedän", myönsi Maximinus päätään nyökäyttäen, "aina
uskollisina ja pelkkää mainetta saavuttaen."
"Tiedätkö myös, patriisi, mikä oli siitä kiitos? -- -- Vuosien oloon
tulla rynnisti paitsi hunneja toisiakin vihamielisiä barbaareja
idästä, roksalaneja ne olivat nimeltään. Vääjäämättä taistelimme
ja palveluksessamme uskollisina molempia vihollisia vastaan. Mutta
keisari? Se ovela mies arvioi roksalanit meitä paljon lukuisammiksi,
kavalsi meidät ja möi meidät heille. Yht'äkkiä, yönaikaan, karkasivat
keisarilliset sotaherrat, roomalaisia ja roksalaneja komennuksessaan,
meidän päällemme, murhasivat turvattomat heidän nukkuessaan, möivät
ottamansa vangit Byzantionin torilla orjiksi, lahjoittivat meidän
kyntämämme maan ja irtaimistomme roksalaneille. Sinä murhayönä sai
kaksi veljeäni surmansa, kaksi muuta laahattiin vangittuina teille
tietymättömille. Haavoitettuna pääsi isä minun ja muutamain harvain
seuralaisten kanssa rajametsiin, Rhodopen vuoristoon. Siellä meidät
sieppasivat kiinni -- hunnit, samain joukkojen hunnit, joita vastaan
olimme monet vuodet verisesti taistelleet Byzantionin palveluksessa.
Meidät vietiin Mundzukin eteen. Näimme viimeisen hetkemme tulleen.
Mutta hunni virkkoi: 'Urhoollisten miesten onnettomuus on meillä
pyhä. Roomalaisen uskollisuutta olette nyt kokeneet, -- kokekaa nyt
hunnin viileyttä.' Ja hän irroitti siteemme, virvoitti meitä viinillä
ja ruoalla, ja omin käsin hän hoiteli isäni haavaa, isäni, joka oli
monta hänen parasta miestään ratsun selästä pistänyt maahan. Siitä
pitäen palvelimme ja minä palvelen hunneja. Koskaan emme ole sitä
katuneet. Mutta isäni, ennenkuin suistui surman suuhun -- roomalaisen
nuolesta! -- käski minua vannoa sodanjumalan Erun miekan kautta --
ääneen vannoa, minkä olin jo aikoja sitten itsekseni mielessäni
luvannut -- vihaavani, niin kauan kuin hengitän, Byzantionia ja
Roomaa ja kaikin voimin tuottavani niille tuhoa ja sen valan
jättäväni perinnöksi polvesta polveen, poikani vannottavani samalla
valalla ja pojat velvoittavani ottamaan pojiltaan saman kostovalan.
Minä olen sen luvannut ja valani olen pitänyt."
Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi Maximinus kunnianarvoisaa päätään
pudistaen: "Todella? Perimyksenkinkö! Onko sinulla poikaa?"
"On!"
"Ja hänet kasvatat vihaan ja kostoon Roomaa vastaan! Ja olet hänellä
vannottanut?"
"Kyllä, roomalaiset", huusi heleä ääni, "ja minä olen sen
uskollisesti pitävä."
Solakka kaunis poika, iältään noin viisitoistavuotias, joka siihen
asti oli huomaamattomasti kulkenut hiljakseen Edikon perässä ja
kuullut joka sanan, juoksi nyt esiin, syleili Edikoa ja livahti
tiehensä.
"Tuo oli...?
"Poikani. Heti kuin hän on päässyt valantekoikään, vannotan hänet. Ja
hän on sen pitävä -- poikani, Odovakar!"
Seitsemästoista luku.
Myöhään illalla sinä päivänä -- valmistukset lähettiläiden
huomisaamuksi määrättyä lähtöä varten oli suoritettu -- istuivat nuo
neljä ystävystä asuintalonsa ovien edustalla nauttien raikasta ilmaa
vielä illallisaterian jälkeen. Orjat olivat laittaneet heille tänne
penkkejä ja jakkaroita ja panneet katot.
Heidän mielialansa oli niin synkeä kuin heitä ympäröivä viileä,
kuuton ja tähdetön yö.
Likellä heitä, leveän leirikujan kulmauksessa, paloi vartiotuli,
jonka ääressä pari hunnilaissoturia lepäili, valmiina seuraavalla
tunnilla päästämään vuorosta leirikaupungin läntisen portin vahdit.
Senaattorivanhukselta oli pää painunut rintaa vasten ja hän huokasi
tuon tuostakin syvään. Osaaottavasti tarttui Priscus hänen käteensä.
"Jalo ystäväni, kärsitkö niin kovin?" kysyi reetori.
"Olen muserrettu! Sitä häpeää! Häpeä se on kaikista pahinta. En
tiedä, miten saatan elää sen jälkeen kun minun oli kuultava hunnilta
kaikki tuo voimatta sitä kumota."
"Rooma ja maanpiiri, ne ovat mennyttä!" jatkoi Primutus synkkänä.
"Kuka ne pelastaa hunneilta?" huokasi Romulus.
"Germaaneja! Gootteja! Frankkeja!" kajahti silloin äkkiä yön
pimeydestä, kuuluvasti, jymisten.
"Ken tulee?" huusivat hunnilaiset soturit, kavahtaen tulensa äärestä
pystyyn ja laskien keihäänsä tanaan lähintä kujaa kohti, joka kääntyi
suorassa kulmassa länsipuoliselle portille.
"Me! Täällä gootit! Täällä frankit! Täällä tyyrinkiläiset! Täällä
alemannit! Täällä friisit! Täällä saksilaiset! Antakaa tilaa! Muuten
satelee iskuja!"
"Keitä olette?" kysyi vartion johtaja.
"Mainitsemaimme kansakuntien lähettiläitä. Portilla neuvoivat
vahtinne meitä teidät kohdattuamme kuuluvasti huutamaan kansaimme
nimet julki, niin pääsisimme kulkemaan tästä läpi. Meidän täytyy
puhutella hunnien hallitsijaa."
"Ja mitä te hänelle tuotte, ellei se ole salaisuus?" kysyi Priscus.
"Mekin olemme lähettiläitä -- Roomasta ja Byzantionista."
"Ei se enää pitkää aikaa salaisuutena pysy", vastasi nauraen
punakutrinen frankki. "Hän luulee, että koko miehisen maailman täytyy
tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän ällistyy, jahka kuulee meidän
viestimme."
"Sinä olet itägootti", virkkoi hunnien päällikkö häntä lähinnä
seisovalle, -- "minä tunnen sinut, Vitigis. Kuninkaasi Valamer,
amelungi -- kiihkeästi odottaa herra häntä -- tuleeko hän?"
"Aika sen herrallesi näyttää. Tulkaa, toverit!" vastasi kysytty
uhmailevasti.
Ja aseidensa kalskahdellessa he astuivat nyt tulen ohi: kaksitoista
miestä, korkeita hahmoja, joiden selkää epätasaisesti palava liekki
aavemaisesti valaisi; heidän kypäristään ja rynnäkköpäähineistään
kohosi kotkansiipiä, villihäränsarvia, ammottavia karhunkitoja
ja hirven leveitä monihaaraisia sarvia; pitkät vaipat, korpien
jättiläsmäisten eläjäin taljat lainehtivat heidän leveiltä
hartioiltaan ja hamaan öisiin pilviin saakka näyttivät heidän
keihäidensä kärjet ulottuvan, kun leiskahtelevan liekin
tummanpunainen loimu niihin sattui. -- Ääneti, kummeksien katselevat
roomalaiset heidän jälkeensä.
"Noita _ei_ ole muserrettu!" virkkoi Maximinus. "Tulkaa. Lähtekäämme
etsimään patjat allemme -- unenpäästä emme kuitenkaan kiinni saa."
Kahdeksastoista luku.
Seuraavana aamuna sonnustautuessaan lähtemään taipaleelle lähettiläät
hämmästyivät tavatessaan asuntonsa edustalla, paitsi omat odottavat
vaununsa, kantotuoleja ja vetojuhtia, useita muita vaunuja ja jaloja
ratsuja.
"Attilan lahjat teille", lausui Ediko ihmetteleville roomalaisille,
ja eräiden vaunujen oven avaten hän osoitti korkeaa turkiskasaa:
"Katsokaa, kaikkein kallisarvoisimpia nahkoja, joita ruhtinaistamme
vain ylhäisimmät käyttävät. Mutta odottakaahan! Toinenkin lahja on
teille aiottu. Minä sain toimekseni pitää siitä huolta. Ja minun
tulee saattaa teidät turvallisesti rajalle."
"Missä on Vigilius?"
"Lähetetty jo edeltäpäin!" vastasi luo tullen Khelkhal, jonka oli
myös määrä seurata, vaikka vain kappaleen matkaa, kunniasaattueena
poislähteviä. "Herra arveli, ettei teistä olisi mieluista matkustaa
yhdessä kahleisiin kytketyn petturin kanssa."
"Hänhän on ihan arvaamaton", virkkoi Maximinus hiljaa Priscukselle,
"elävä ristiriitaisuus, tämä barbaari. Kullanhimoinen -- pahempi kuin
mikään byzantilainen veronkiskuri! -- toisinaan luulee koko hänen
valtiotaitonsa ja maailmanmahtiinsa tähtäävän yksistään siihen, että
saa kahmaistuksi kultaa niin paljon kuin suinkin ja mistä vain --"
"Kulta on valtaa, Patricius", vastasi reetori, "ei vain
Byzantionissa. Myös nämä epälukuisat skyyttien laumat hän palkkaa,
lahjoo, ostaa vain kullalla ja sillä, mitä hän kullalla hankkii --"
"Milloin ei ota!" mutisi Primutus.
"Mutta sitten taas hän hämmästyttää", jatkoi senaattori, "äkillisellä
anteliaisuudella, jolla ei _voi_ olla itsekkäitä tarkoituksia.
Niin minun suhteeni. Että hän voisi minut lahjoa, vieroittaa minut
velvollisuudestani, sitä hän nyt ei toki kuvitelle -- enkähän minä
voi häntä rahtuakaan hyödyttää, hän tietää, ettei minulla ole
keisariin mitään vaikutusvaltaa --"
"Niin, sillä hän tietää sinut rehelliseksi."
"Ja kuitenkin! Kun minä tarjouduin ostamaan vapaaksi erään ystäväni,
prefekti Syllan, lesken, joka lapsineen joutui Ratiarian kaupungin
valloituksessa vangiksi -- 500 kultarahaa tarjosin --, niin hän
katsoi minuun totisesti ja virkkoi: 'Minä annan sinulle ne vangit --
lunnaitta.' Mitä varten hän teki sen, tuo kullanahne?"
"Sinä olet, vanhus, miellyttänyt häntä", vastasi Ediko, joka oli
kuullut viimeiset sanat. "Eikä hän tahtonut olla suurmielisyydessä
sinua huonompi. Hänellä on vikansa, mutta pieni ja pikkumainen hän ei
ole. Ja vioissaankin hän on suuri!" --
Kun lähettiläät, Khelkhalin ja Edikon saattamina, näitä jutellen
olivat ratsastaneet leirin etelänpuoleisesta portista, tulivat
he odottamatta suuren mies-, nais- ja lapsijoukon keskeen, joka
äänekkäillä ilohuudahduksilla tervehti muukalaisia latinan- ja
kreikankielisin sanoin.
"Mitä väkeä tämä on?" tiedusteli Maximinus yllätettynä. "Puvusta ja
kielestä päättäen roomalaisia."
"Niin, roomalaisia ovat", vastasi Khelkhal. "Kolmesataa viisikymmentä
päätä --"
"Sotavankeja", jatkoi Ediko, "jotka ovat joutuneet hallitsijan
osalle. Hän päästää heidät vapaiksi -- sinun kunniaksesi, Maximinus.
Saat itse viedä heidät takaisin isänmaahansa ja vapauteen. Hän tuumi,
että se olisi sinusta kaikista rakkain vieraslahja."
"Terve jalomieli-Attilalle! Terve Attilalle! Terve hänelle ja
kiitos!" huusivat vapautetut.
Ja vastahakoisesti yhtyivät lähettiläät innostuneeseen huutoon.
"Kummallista", virkkoi pitkään vaiettuaan Priscus Maximinukselle.
"Kiroten tuota hirviötä kuljimme hänen rajansa poikki, ja halveksien
--"
"Ja hän pakottaa meidät kiittävä sana huulillamme eroamaan."
"Eikä ilman ihailua."
"Haltiohenkinen mies! Tänä aikana ei maan päällä elä valtavampaa."
"Valitettavasti! Missä on pelastaja, joka vapauttaa meidät hänestä ja
hänen peloittavasta suuruudestaan! Minä en tiedä ketään enkä aavista!"