NELJÄS KIRJA.

Ensimmäinen luku.

Monta päivää saivat lähettiläät kärsivällisesti -- tai

kärsimättömästi -- odottaa Attilan leirissä.

Majoitettuina useihin arvokkaimpiin puutaloihin kestittiin heitä

runsaasti ja kohdeltiin hyvin. Vigilius vältti noita neljää ystävää,

samoinkuin hekin häntä.

Ediko oli kateissa; kun kysyttiin, oliko hän kenties rientänyt

valtiaan perässä, vastasivat hunnit olkapäitään kohauttaen: "Kukaan

ei tunne valtiaan, kukaan ei hänen uskottujensa salaisuuksia."

Byzantilaisiin ja roomalaisiin teki tuon puisen kuninkaankaupungin

elämä oudon vaikutuksen; barbaarisen raakuuden rinnalla tolkutonta

loistoa, ja sitten taas yksinkertaisuutta, joka tuollaisten

aarteiden ohella, sellaisen vallan huipuilla ei voinut johtua

kykenemättömyydestä, vaan jonka täytyi olla tarkoituksellista.

Eräänä iltana kuljeskelivat nuo neljä matkamiestä taas telttamajain

leiriraitteja ja juttelivat -- kummissaan ja kauhuissaan samalla --

tästä valtakunnasta ja sen hallitsijasta.

"Ei ole ihme eikä mikään", arveli Priscus, "että barbaari -- hunni!

-- on joutunut päästään pyörälle tällaisesta menestyksestä, ja oman

onnensa huumaamana, 'hybrikseen', sanomme määrättömään pöyhistelyyn

me kreikkalaiset."

"Niinpä niin, kukaan kuolevainen", virkkoi Maximinus, "josta jotakin

tiedämme, josta historia mainitsee, ei Aleksanteri makedonialainen,

ei suuri Julius, ole yhtä lyhyessä ajassa saavuttanut niin

suunnatonta menestystä."

"Onko hän sitten tosiaan", huokasi Primutus, "vallannut koko Skytian

herruuden käsiinsä?"

"Se sana tietää jo sinänsä mittaamatonta, silmänkantamatonta

valtiutta", lausui Priscus.

"Byzantionista Thuleen, Persiasta Reinille", lausui Romulus.

"Niin", jatkoi Priscus, "aina hamaan medialaisten, persialaisten ja

parttilaisten maille asti ovat hänen pysähtymättömät, väsymättömät

ratsumiehensä saapuneet ja osaksi petoksella, osaksi uhkauksin ja

väkivallalla taivuttaneet nämä kansat liittoon Byzantionia vastaan."

"Ja valitettavasti ei saa lohduttautua sillä, että tämä suunnaton

valta olisi pystytetty paljaastaan vain sokean sotaonnen varaan

ilman sisällistä ryhtiä. Saattaa olla hirviö, tuo hunni -- pieni hän

totisesti ei ole."

"Onpahan sitten suuri hirviö!" murahti Noricumin prefekti.

"Mutta ei häneltä rauhantoimissakaan puutu suuruudenpiirteitä",

vastasi Priscus.

"Äh, ainoastaan hunnit, sarmaatit ja lisäksi juuri ja juuri germaanit

kärsivät hänen valtiuttaan."

"Eivät germaanit mielellään", huomautti Romulus. "Ne rimpuilevat

valjaissa."

"Mutta kreikkalaisten ja roomalaisten", aloitti Primutus taas,

"niiden täytyy kantaa hänen iestään epätoivoisina!"

"Eipä niinkään, hyvä ystävä", vastasi reetori, "tässä on

vastatodistus, jonka eilen koin: kreikkalaiset, jotka saisivat palata

valtakuntaamme, jäävät vapaaehtoisesti Attilan alaisiksi."

"Uskomatonta!" lausui Patricius epäillen.

"Mutta totta! Kuulkaa vain."

"Kävelin eilen yksikseni leirissä. Huutaapa silloin joku minulle

kreikkalaisen tervehdyksemme: 'chaire!' Pyörähdän hämmästyneenä

ympäri, niin siinä minua tervehtii kreikkalaispukuinen ateenalainen

ja kertoo, miten hän ollessaan kauppamatkoilla oli saapunut

Viminaciumiin, siellä hänet yllätti äkkiä syttynyt hunnilaissota,

joutui kaupungissa muiden mukana piirityksiin, ryntäyksen jälkeen

vangiksi ja tavaroineen rahoineen jaossa Attilan mieskohtaiseksi

sotasaaliiksi. Mutta orjat saavat hunnilaisen oikeuden mukaan

lunastaa itsensä vapaiksi, jos he viholliselta ottamastaan saaliista

voivat maksaa herralleen tämän itsensä vahvistaman hinnan.

Heleios -- se oli uuden kesti-isäntäni nimi, hän näet pakotti

minut lähtemään hänen upeaan, täydellisesti kreikkalaiseen tapaan

sisustettuun taloonsa ja tarjosi minulle oikeaa samosviiniä --

oli Ellakin, Attilan urhoollisen pojan, sotajoukoissa anteja ja

akaziireja vastaan käydyssä sodassa kunnostautunut ja palattuaan

tältä voitokkaalta sotaretkeltä ostanut itsensä Attilalta vapaaksi

saalistamallaan kullalla. Hän olisi nyt voinut vapaasti palata

takaisin Byzantioniin tai Ateenaan. Mutta hän jäi tänne ja pysyy

täällä kuolinpäiväänsä asti. Hän saa istua hallitsijan pöydässä

ja selitti minulle, kun asiaa pahastuen kummaksuin: 'Elän täällä

hunnien parissa paljon onnellisemmin kuin aikoinani keisarin maassa.

Sotapalveluksen vaara ja rasitus on kummassakin valtakunnassa sama,

se vain eroa, että sotapäällikköjensä pelkuruuden, lahjottavuutensa

ja pystymättömyytensä takia joutuvat byzantilaiset säännöllisesti

tappiolle, mutta hunnit Attilan johdolla ovat -- yhtä ainoaa

poikkeusta lukuunottamatta -- aina voittaneet. Rauhanaikana on

kuitenkin elämä Byzantionin tai Ravennan keisarin valtakunnassa

kirous, Attilan mailla siunaus. Mikään ei siellä ole varma

veronkantovirkamiesten ahneudelta ja kiskomiselta eikä pieneläjä

saa tuomioistuimissa koskaan oikeutta, sillä hän ei pysty tuomareja

lahjomaan eikä peloittamaan. Ja miten saisi kantaja Byzantionissa

voittotuomion, ellei hän jo ennakolta lahjo koko oikeustalon väkeä,

ovenvartijoista alkaen ylimpään tuomariin asti, ja panttaa heille

monta sadasosaa kannevaatimuksensa summasta?' Ja se oli minun

kuultava Attilan vapaaksi päästämältä kreikkalaiselta! 'Täällä',

päätti tuo hunnilainen ateenalainen puheensa, 'hankkii hallitsija

minulle ja kaikkein köyhimmällekin alamaiselleen, jolla ei ole

mitään muuta kuin ratsu, kannukset ja keihäs, äkkipikaa oikeutta

omain valtaherrainsa mahtavimpiakin vastaan. Äskettäin ryösti muudan

sarmaatilainen ruhtinas köyhältä hunnilta varsan: puolen tunnin

perästä hän oli jo ristiinnaulittu. Vain yksi ainoa voi ottaa

minulta oikkunsa mielivalloin kaikki, vaimonikin; mutta niiltä,

jotka pysyvät hänelle uskollisina, ei hän hiustakaan katkaise eikä

salli katkaistavan. Ja kernaammin tunnustan yhden herran kuin kärsin

kymmentätuhatta kiusanhenkeä'."

"Siinä syy, oi kestiystävä", lopetti hän, "minkätähden minä

mieluummin olen Attilan alamaisena kuin kauppiaana Ateenassa tai

reetorina Byzantionissa."

Toinen luku.

Vihdoin, seuraavana päivänä, joutui koko leiri vilkkaaseen nyörinään,

jota voi verrata yht'äkkiä häirittyyn muurahaispesään.

Pari hunnilaista ratsumiestä oli ajaa karauttanut leiriin ilmoittaen

"herran" tuota pikaa saapuvan.

Siinä kihisi ja kuhisi kaikki sekaisin kaduilla ja leirin avaroilla,

ymmyrkäisillä toreilla: miehiä ratsain ja jalkaisin, naisia, lapsia,

vapaita, sotureita, piikoja, hunneja ja kukistettujen heimojen

omaisia pakkautui eteläpuolta kohti hallitsijaa vastaan.

Kohta sen jälkeen ilmaantui Ediko leiriin, etsi nuo neljä

lähettilästä käsiinsä ja kutsui heidät katsomaan hänen johdollaan

hallitsijan tuloa, tätä vastaan mennen, samoin kuin tekivät tuhannet

muut.

Uteliaina, jännityksissään seurasivat lähettiläät häntä; ajempain

kokemustensa nojalla he jättivät nyt tuolta vaiteliaalta mieheltä

tiedustelematta, mistä hän tulee. Vigiliusta hän ei ollut kehoittanut

tulemaan mukaan, vaikka Ediko oli, niinkuin ystävykset hänen

seurueeltaan kuulivat, ollut hänen kanssaan pitkässä salaisessa

keskustelussa hänen majapaikassaan.

Ediko saattoi muukalaisia; kunnioittavasti antoivat hunnit tietä joka

suuntaan, mihin "herran" uskottu kulki; kaksi soturia hänen edellään

astellen huusi välisti hänen nimeään, ja se riitti.

Attilaa vastaan oli lähtenyt pitkä, pitkä kulkue nuoria tyttöjä

noin puoli tuntia varhemmin lounasta kohti Tonavalle vievän leveän

roomalaistien eteläportille. Varreltaan korkeimmat kannattivat,

kaksittain oikealla ja vasemmalla kadun kummallekin puolen

asettuneina, korkeakaarteisilla ohuilla puoliympyränmuotoisilla

puuvanteilla leveitä, kirjavia pingotettuja palttinakankaita suojaksi

aurinkoa vastaan.

Kunkin kahden sellaisen vanteenkannattajan välissä käveli kaksi

muuta tyttöä tahdissa edestakaisin: aina neljä askelta eteen ja

kaksi taaksepäin; kukin tyttökahdeksikko oli puettu samanvärisiin

vaatteisiin, ja kaikkien leirissä edustettuina olevain heimojen

ja kansakuntain kauneimmat tytöt oli tähän valikoitu; eteen- ja

taaksepäin astellessaan he huojuttelivat suloisesti yläruumistaan

ja paljaita käsivarsiaan, rytmillisin notkistuksin itseään tuutien,

kohottautuen ja notkistautuen, yksitoikkoisten laulujen tahdissa,

joita he samalla lauloivat hunnien kielellä.

Kummastellen katselivat muukalaiset tätä omituista, ei millään muotoa

sulotonta näytelmää.

Nyt kohosi kaukaa tieltä pölyä ilmaan: Attila lähestyi.

Kulkueen etupäässä saapui sakea joukko hunnilaisratsumiehiä pienien

hevosten selässä, joiden harjat olivat takkuiset ja pörröiset.

Hunneilla oli yllään kauas liehuvat roomalaisten sarmaticumeiksi

nimittämät vaipat, jotka kävi niihin kiinnitetyillä hihnoilla

sitominen kokoon ja joita myös saattoi käyttää hevosloimina. Niiden

alla oli heidän rintansa ja selkänsä peitteenä liivien tapainen

ihokas, parkitsemattomasta hevosen vuodasta tehty, ja siihen lujasti

hakasella liittyvä leveä vyö alaruumiin kohdalla, joka kuitenkin

ulottui vain puoliväliin lonkkaa; samoinkuin käsivarret olivat

sääretkin paljaina hyvän matkaa polven yläpuolelle; kengät olivat

tuntemattomat; vasemman nilkan ympärille oli kiristetty hihna, joka

piti kantapäässä kiinni kannusta, jonka virkaa teki monesti vain

vahva, terävä oka.

Näiden mongoolien luonnostaan keltainen iho kävi kasvoissa,

niskassa, kaulassa, käsivarsissa ja säärissä auringonpaahteen

vaikutuksesta, ja arojen tomua kun ei koskaan huuhdeltu pois,

syvästi tummankeltaiseksi, melkein kirkkaanruskeaksi, kiillotetun

vuoripetäjän tai tervaspäreen väriseksi.

Päänsä he pitivät enimmäkseen minkäänlaisetta peitteettä; vain

rikkaammilla koristi päätä korkea, teräväksi huippeneva musta

lammasnahkainen lakki. Pitkinä sileinä suortuvina, ei milloinkaan

kiharaisena tai kutrisena, riippui heidän likaisenruskea tukkansa

matalalta, taaksepäin viettävältä otsalta kasvojen päälle aina

rumasti ulkoneviin teräviin poskiluihin ja kapeihin rakomaisiin

mustiin silmiin asti, jotka olivat melkein tykkänään vailla

kulmakarvoja; juhlapäivinä voitelivat naiset tämän päänkoristeen

runsaasti hevosentalilla, niin että se kiilsi pitkän matkan päähän

ja -- haisi. Silmäripset olivat mustat ja lyhyet, parrankasvu

peräti huono: vain leuasta törrötti yksinäisiä tupsuja kankeita,

pahanvärisiä, harjaksenkaltaisia karvoja.

Vaippain ja alusvaatteiden koristeena oli rikkailla paksuja,

mauttomasti, kömpelösti ja jykeästi ommeltuja kulta- ja hopeahelyjä:

kappaleita, siruja kaikenlaisista roomalaisista astioista, kulhoista

ja ruukuista tai ovien tai vaunujen heloista murretuista palasista

saatuja, tai myös lävistettyjä kulta- ja hopearahoja, jotka oli

ommeltu poikittain noihin suippoihin lakkeihin tai pujotettu kapeaan

nahkanauhaan keltaisen kaulan ympärille; ja heleästi kilahtivat ne

toisiinsa, kun ratsu vähänkin liikahti: se miellytti hunneja.

Sitävastoin osasivat hunnilaisnaiset koko aistikkaasti kutoa

kirjavia, kämmenen levyisiä tai sormen levyisiä palttinakaistaleita,

jotka sitten mitä moninaisimmin kirkkain, usein räikein

värivaihteluin ommeltiin naisten vaippoihin tai paitoihin ja

näyttivät somilta; vyön asemesta piti solmuinen nuora heidän likaista

paitaansa koossa; naisillakin oli tukkaa varsin niukalti, mutta

sitä ahkerammin he hoitivat sitä talilla ja -- ennen kaikkea --

tammanmaidolla.

Ratsumiesten aseina oli pitkä jousi ja pienet, lyhyet, mustat,

ruo'osta tai puusta tehdyt nuolet, kärki harvoin rautaa, mutta sangen

usein myrkytetty, belladonnan tai villikaalin mehuun kastamalla;

heillä oli useita tusinoita näitä vasamia pitkissä, käyrissä,

tavallisesti somilla leikkauksilla kaunistetuissa ja runsaasti

jalokivillä ja helmillä kirjaelluissa lehmuksisissa viinissä,

jotka riippuivat pitkistä nahkahihnoista heidän selässään. Ennen

hyökkäystä, joka tehtiin täyttä laukkaa ratsastaen, ja sen kestäessä

he varistivat vihollisen päälle suoranaisen pilven näitä pieniä

siriseviä nuolia; hyökätessäänkin, sillä he pysyttelivät satulattoman

ratsunsa selässä yksistään reisiensä puristuksella ratsun kiitäessä

täyttä karkuakin; ohjasnuora oli elukan kaulalla ja ratsastajalla oli

molemmat kätensä vapaina aseiden käyttöön.

Paitsi jousta ja nuolta he käyttivät myös pitkiä, ohuita,

teräväkärkisiä peitsiä; kärjen alapuolella lepatti punaisella

siteellä koottu tukku ihmishiuksia, jotka oli otettu tavallista

enemmän vihatun, surmatun vihollisen päästä. Mutta aivan erikoisesti

heitä miellytti hirmuinen ruoska; lyhyeen puu- tai nahkavarteen

oli kiinnitetty viisi, seitsemän, yhdeksän kaikkein vahvimmasta

puhvelinnahasta leikattua kaistaletta ja niihin solmittu nyrkin

paksuisia solmuja, joihin taas oli ommeltu lyijykuulia tai raskaita

kiviä; mestarillisesti osasivat he käyttää tätä peloittavaa asetta

sinkauttamalla sen pitkälle, niin että nuo raskaat painot musersivat

viholliselta, johon osuivat, pään ja joka nikaman: "hunnicaksi" tai,

sen jälkeen kun suuri hallitsija ilmestyi, "attilaksi" nimittivät

muut kansat tätä pelättyä ruoskaa.

Tuota ratsumiesetujoukkoa seurasi suuri määrä niin ikään ratsain

hunnilaisia, germaanilaisia ja slaavilaisia päälliköitä, ruhtinaita

ja jalosukuisia, kaikki komeissa aseissa, hunnit kullasta kankeina ja

kullassa kulisten ja puolipäiväauringon räikeässä valossa jalokivistä

kimallellen ja säteillen.

Heidän perästään, tuntuvan matkan päässä, ratsasti aivan yksikseen

Attila vahaisen komealla mustalla oriilla. Ei ratsulla eikä

ratsastajalla ollut yllään koristuksen palastakaan; ei miekan kahva

eikä tuppi, ei hänen pukunsa eikä hevosen suitset olleet, niinkuin

muutoin oli barbaareilla, koristetut kullalla, jalokivillä tai muilla

kalleuksilla.

Korkea, ylöspäin suippeneva karitsannahkalakki teki tuon

lyhytvartisen miehen korkeamman näköiseksi kuin hän oli; hänen

hahmostaan ei ollut paljon näkyvissä: hienosta ruskeanpunaisesta

villakankaasta valmistettu pitkä ja leveä poimuvaippa aaltoili

leveältä, lyhyeltä häränniskalta ja valtavilta, korkealle

kohotetuilta olkapäiltä ratsastajan ympärillä joka puolella

nilkkoihin asti; kun se oli sivuilta viilletty auki, jäivät paljaat

käsivarret vapaiksi; vasen käsi piteli huolimattomasti sileitä

hihnasuitsia; oikealla hän välisti vastasi hitaalla, melkein

juhlallisella liikkeellä hunniensa haltioituneisiin riemuhuutoihin

-- ne olivat kuin susien ulvontaa; tuo liike teki ikäänkuin

siunauksenannon vaikutuksen: hän viittasi korkean ratsun selästä alas

ojennetulla, hieman kuperalla kädellään, ikäänkuin onni ja menestys

virtaisi noista lyhyistä, lihaisista, rumista sormista.

Hallitsijan perästä tuli, hekin melkoisen matkan päässä, toinen parvi

ylhäisiä miehiä, hänen valtakuntansa kaikista alaisista kansoista;

pitkän saattueen loppupään muodosti, samoinkuin etujoukkona oli,

taaja ratsasjoukko hunnilaisia keihäsmiehiä, jotka ympäröivät

hämmästyttävän runsasta metsästyssaalista, jota kuljetettiin monissa

mataloissa, leveissä nelivaljakon vetämissä kärryissä.

Jättiläismäinen visentti -- Attila oli itse ja yksin sen keihästänyt

-- täytti yksin kokonaiset vaunut. Pienemmät puhvelit, pari karhua,

monta sutta, kolme hirveä, useita saksanhirviä, metsäkarjuja ja

yksi ilves, sitten kaikenlaisia kahlaajia, haikaroita ja kurkia,

jotka kallishintainen islantilainen haukka oli iskenyt, oli tasattu

muihin ajoneuvoihin. Vieressä oli maalauksellisessa taiteellisessa

epäjärjestyksessä metsästysaseita ja metsästyskaluja joka lajia:

heittokeihäitä, jousia, viiniä, nuolia, jahtitorvia ja -puukkoja

kiilsi ja kimalteli lehtikasojen välistä, joilla kaadetut eläimet

oli auringonsäteiltä suojattu; mutta myös kuopista, ansoilla ja

verkoilla elävältä pyydystettyä riistaa kuljetettiin perästä, ja tuon

tuostakin kuului kumeaa mylvintää, sitten röhkimistä, ja äänekästä

ulvontaa monipäisen koiraparven vihaisen murinan säestämänä -- ne

olivat valtaisia molossilaisia koiria, karhun- ja sudenajajia, jotka

himoitessaan eläviä vihollisia niin rajusti tempoivat ketjujaan, että

väliin kiskoivat esteleviä palvelijoita mukaansa.

Kolmas luku.

"Katsokaahan vain, noita ihmisiä! Tuota ratsastustaitoa", huudahti

Romulus.

"Eivät ne ole ihmisiä eivätkä ratsastajia", arveli reetori,

"kentaureja ne ovat: mies ja ratsu ovat yhtä ainetta."

"Katsopa tuota tuolla!" ihmetteli Primutus. "Hyppää selästä -- lyödä

läimäyttää ratsuaan kämmenellä -- se karkaa tiehensä."

"Mutta ratsastaja tavoittaa sen", virkkoi Ediko tyynesti.

"Totisesti! Tarttuu hulmuavaan harjaan!"

"Kas niin! Tosiaan! Istuu taas selässä! Täydessä juoksussa keikautti

itsensä selkään."

"Entä tuo tuon päistärikön selässä! Se syöksyy maahan! Vielä

sittenkin yhä riippuu! Hän on mennyttä miestä."

"Johan nyt", rauhoitti Ediko. "Nähkääs: vaakasuorana hän roikkuu

hevosen kupeella, pitäen oikealla kädellään kiinni harjasta,

vasemmalla hännästä. Nyt -- no, hän istuu jälleen paikoillaan!"

"Entä tuo tuolla -- seuraava! Ratsastusasennosta hän hyppäsi

tasajalkaa satulattomaan selkään!"

"Hän seisoo selässä. Seisten ratsastaa."

"Entä tuo tuolla vasemmalla! Putoaa! Jää laahauksiin! Pää alaspäin!

Hänen hiuksensa tapaavat maata."

"Eipähän", selitti Ediko. "Hänhän puristaa jaloillaan hevosen vatsaa

ja selkää."

"Kas noin! Nyt hän istuu taas. Ja nauraa!"

"Se on: irvistää", paransi Priscus. "Mutta katsokaapa tuota! Tuota,

jolla on kultakirjainen lakki!"

"Ja kultainen viini."

"Hän ottaa viinestä nuolen."

"Jännittää jousen."

"Tähtää. Ratsun pyyhältäessä täyttä karkua! Ylöspäin!"

"Mihin hän tähtää? Minä en näe mitään."

"Pääskynen --!"

"Nuoli kiitää."

"Pääskynen putoaa!"

"Kuulkaa, minkälaisen riemukirkunan ne päästävät!"

"Se oli", virkkoi Ediko, "Dzengisitz, iältään järjestyksessä herran

toinen poika. Kansansa paras ampuja ja ratsastaja."

"Nyt taas! Hän laukaisi taas!"

"Tuolta lapselta myssyn päästä."

"Mikä ilkityö!"

"Eipä, hänhän osui", vastasi Ediko.

"Mutta kuulkaa! Mitä kauheaa rätinää tuo on?"

"Ja kilinää! Mitä se on?"

"Hunnien sotasoittoa. Roomalaisten tuuban ja germaanien torvien

asemesta", lausui Ediko.

"Katso, ohutpuisia tasaisia vanteita!"

"Joiden reunaan on kiinnitetty pieniä kulkusia ja tiukuja."

"Ne kilisevät niin räikeästi."

"Vanteiden päälle on pingotettu nahka."

"Rummuttavat puisilla nuijilla."

"Niin tekevät", vahvisti Ediko. "Mutta nahka -- tiedättekö, minkä

eläimen? Ihmisen. Hänen oma keksintönsä. 'Kuninkaiden', hän tuumi,

'jotka rikkovat uskollisuusvalansa, pitää vielä senkin jälkeen, kun

heidät on teloitettu, palvella minua: kuoltuaan saavat laulaen ja

helisten seurata minun voittokulkuani'."

"Tosiaan sievää musiikkia", Priscus nyökkäsi päätään. "Ja

opettavaista niille kuninkaille, joiden tulee sitä kuunnella."

Attilan ratsastettua eteläportista ja tultua lähelle leirin

ensimmäistä taloa avautuivat sen ovet ja ulos astui erinomaisen

jalopiirteinen, kullalla reunustettuun valkoiseen viittaan puettu

nuori nainen monien neitojen ja palvelijain saattamana, sylissään

kapalolapsi.

Nuori äiti jäi seisomaan hallitsijan oriin eteen, joka, kun isäntä

sitä pidätti, kärsimättömänä kuopi; nainen polvistui ja laski lapsen

ratsun kavioiden eteen; vasta kun Attila mitään virkkamatta oli

nyökäyttänyt myöntymykseksi, nosti hän sen pois, suuteli sitä, nousi

ylös, kumarsi syvään ja käveli lapsi sylissään takaisin taloon.

"Mitä tuo merkitsi!" tiedusteli Patricius.

"Kuka se kaunis nainen oli?" kysyi Primutus katsoen menijän jälkeen.

"Vähäaasialainen kreikatar", selitti Ediko. "Se merkitsi, että herra

tunnusti lapsen omakseen; muutoin olisivat kaikkien ratsujen kaviot

tallanneet äidin ja lapsen."

"Miten kaunis...!" toisti komea Primutus ja yritti kääntyä vielä

katsomaan häntä.

Leppeästi tarttui Ediko häneen: "Anna olla, kestiystävä. Näin on

varmempi."

Nyt ilmaantui lähimmän talon puuaitauksesta vanha nainen, yllään

hunnilaispuku, jota koristivat siihen runsaasti ommellut roomalaiset

kultasolidit, ja niin ikään useiden nais- ja miesorjain saattamana.

Hän tuli hallitsijan oikealle sivulle ja tarjosi hänelle kauniilla

hopeakulholla -- korinttilainen taideteos, jonka ulkopuoli kuvasi

jumalain ateriaa Olympossa -- ohuiksi viipaleiksi leikattua, vahvasti

sipulilta haisevaa raakaa lihaa. Suopeana nyökäytti herra päätään,

pisti sormensa astiaan ja söi veristä lihaa ja väkevää sipulia.

Syvään taivuttaen päätään vetäytyi vanhus pois ja Attila lähti

ratsastamaan edelleen. Hän ei ollut vielä lausunut sanaakaan.

"Se oli Tzasta, hänen uskotuimman neuvonantajansa Khelkhalin

puoliso", virkkoi Ediko. "Katsokaa tuonne, tuon vanhan miehen

korkeaa vartaloa -- hän istuu päistärikön selässä, joka astuu

heti herran ratsun perässä. Ainoastaan Tzastalla on kaikkien

hunnilaisruhtinattarien joukosta oikeus tervehtiä palaavaa

hallitsijaa hunnien vanhimmalla ruoalla, raa'alla hevosenlihalla ja

raa'alla sipulilla."

Neljäs luku.

Nyt hyppäsi Attila hevosenselästä -- hän ratsasti satulatta, niinkuin

kaikki hunnit -- ketterän tottuneesti ja liikkeissään hämmästyttävän

nuorekkaana; mutta ei hän hypännyt maahan, vaan hänen eteensä

polvistuneen slaavilaisen ruhtinaan niskaan -- hänen vuorokseen oli

tämä kunnianosoitus tällä kertaa sattunut.

Leirikaupungin kaikilta kujilta tulvasi nyt iso joukko väkeä, naisia

ja miehiä. Germaaneja, slaaveja, suomalaisia ja hunneja, samoinkuin

roomalaisia ja kreikkalaisia -- kaikkia näitä kieliä kuului sekaisin;

äänekkäin huudoin, käsivarret rukoillen ojennettuina monet pyysivät

hallitsijaa kuulemaan heitä, anoivat apua ja oikeussuojaa.

Tämä jäi seisomaan, kasvojensa ilme vakavana; kaikkien silmät olivat

nyt häneen käännettyinä; hänen viittauksestaan päästi hunnilainen

jalkavartioväki, joka taajaan ympäröi häntä joka puolelta,

keihäidensä ahtaasta aukeamasta yksityisiä anojia esiin, sittenkuin

ensin oli ottanut pois heidän avoimesti kantamansa aseet ja tutkinut

heidän vaatteensa.

Päässeet heittäytyivät maahan Attilan eteen, suutelivat hänen

paljaita jalkojaan -- hänkin näet käveli ja ratsasti avojaloin -- ja

esittivät hänelle pyyntönsä tai valituksensa; enimmille hän antoi

heti paikalla päätöksen -- vain hunnien kielellä -- ja varsin moni

noustuaan ja poismennessään kiitti häntä riemuhuudoin.

Silloin astui upeasti puettu hunnilaispäällikkö, jota vahdit

kunnioittavasti tervehtivät, hallitsijan eteen, kumarsi syvään ja

lausui: "Herra, anna anteeksi, että palvelijasi esittää sinulle

pyynnön."

"No, uskollinen Tsendrul? Olet murskannut koko amiltsuurien kansan

ratsujesi kavioiden alle. Ellei ole kysymyksessä taivaan tähti, --

pitää sinun saaman, mitä ikinä pyytänetkään."

"Metsästysretkellä kertoi jahtimestarisi, kun olimme siltä

valtaiselta metsähärältä, jonka tapasimme kuopasta, kahdeksalla

vahvalla köydellä sitoneet jalat ja sen silmät peittäneet, että sinä

voisit --"

"Kyllä minä sinun mieliksesi sen tempun vieläkin teen omaisteni

nähden. Tuokaa tänne se, ikirämeikköjen jättiläinen. Ja aseenkantaja,

sotakirveeni asehuoneesta! Raskain!"

Ympärillä tungeskeleva väki väistyi arkana syrjempään, sillä parvi

metsästäjiä, kolmisenkymmentä kappaletta, kuljettaa raahasi nyt

jahtivaunuista peloittavaa metsäotusta, suunnattoman suurta puhvelia,

jonka jalat oli sekä poikittain että ristiin köytetty niin kireälle,

että se voi ottaa vain lyhyitä askelia, kun ajajat pakottivat sitä

hunnilaisruoskillaan astumaan eteenpäin. Valtava pää oli pistetty

nahkasäkkiin, johon oli aukot tehty vain mahtavia sarvia varten,

jotka molemmin puolin ulottuivat kauas näkyviin; kumpaisessakin

sarvessa riippui ikäänkuin miksikin kimpaleeksi rykelmöityneenä

pari hunnia vetäen ja työntäen tuota metsien vangittua kuningasta

eteenpäin. Mutta yht'äkkiä painoi kidutettu eläin alas mahtavan

niskansa tuuheine, takkuisine, villamaisine harjoineen, päästi

jyrisevän mylvinnän ja nakkasi äkkiä päätään keikauttaen kiusaajansa

niin voimakkaasti sarvista irti, että he suhisten lensivät ilmaan ja

putosivat kauas eläimestä oikealle ja vasemmalle tantereeseen.

Mutta se ei auttanut sitä vähääkään: siinä silmänräpäyksessä riippui

taas niin monta muuta hunnia sen sarvissa kuin käsiä mahtui, ja vielä

kerran se mylvi, mutta nyt kumeasti, ikäänkuin valittaen.

"Seis!" käski Attila. "Päästäkää se irti! Tekin köysimiehet, kaikki!

Astukaa syrjään!"

Hän meni nyt vasemmalle puolelle, härkä ikäänkuin ällistyneenä

odottamattomasta vapahduksestaan jäi hetkiseksi paikoilleen

seisomaan, ojentaen päätään eteensä.

Ilmassa välähti, välähti teräväksi kuin partaveitsi hiottu kirves

Attilan kädessä ja maahan putosi valtava pää, juuri nahkasäkin takaa

niskanikamain kohdalta poikki isketty; leveä verivirta syöksähti

juoksemaan laajalti pirskottaen ympärilläseisojat; samalla retkahti

hervoton päätön ruho, tuo hirvittävä möhkäle, oikealle kyljelle

kokoon loitoskuuluvalla, kumealla ryskeellä.

Sillä kertaa päästivät kaikki hunnit riemu-ulvonnan, joka monen

minuutin ajaksi huumasi korvat. Kauhistuneina hätkähtivät muukalaiset

vieraat. Aluksi ei kuulunut yhtään sanoja, ei jäsenneltyjä ääniä,

vain mölyävää huutoa. Vasta myöhemmin saattoi erottaa sanat: "Attila!

Taatto, suurtaatto, yliherra! Maailman herra. Attila on ihana!"

"Ihana sinä olet, Attila", huusi ruhtinas ja viskautui hänen eteensä

polvilleen, "eikä ole maan päällä sinun vertaistasi."

"Minä uskon, ettei ole", vastasi tämä sangen levollisena,

ojentaessaan kirveen aseenkantajalleen takaisin. "Minä lahjoitan

sinulle tämän häränpään muistoksi, Tsendrul-veikko. Ja sarvet

kultautan sormen paksuudelta."

Vihdoin viimein, sittenkuin hurja melu oli asettunut, arvelivat

keisarilliset lähettiläät sen hetken tulleen, jolloin heidän sopi

ilmoittautua ja pyytää puheillepääsyä.

Ediko noudatti heidän toivomustaan, astui nöyrästi väistyväin

peitsimiesten välitse herran luo ja viitaten oikealla käsivarrellaan

etäällä odottaviin roomalaisiin puhui kuiskaamalla hänen korvaansa.

Silmäystäkään ei Attila heittänyt lähettiläisiin.

Valju puna -- vihastuksenko vai ilon? -- kohosi, tuota pikaa taas

hälveten, hänen keltaisenharmaille kasvoilleen. Sitten hän huusi

kauaskuuluvalla äänellä latinaksi: "Vain keisareilta? -- Ei kiirettä!

On ilmoitettu Maksameren äärillä asuvain suomalaisten lähettiläät. Ja

eestiläisten. Ja uturguurien. Ja itimaarien. Ja akatsiirien. Ja vielä

kolmen muun kansan -- unhotin niiden nimet. Ne kaikki ensin."

Nyt hän toisti tämän vastauksen ruhtinaisiinsa kääntyneenä hunnien

kielellä ja kääntäen roomalaisille selkänsä nousi hitaasti monet

porrasaskelmat, jotka veivät hänen puupalatsiinsa, ryhdissään ylväs

levollisuus, josta ei majesteetillisuutta puuttunut.

Viides luku.

Saman päivän iltana istui erään leirin upeimpain talojen päähuoneessa

kaksi miestä yhdessä tuttavalliseen keskusteluun syventyneinä; talo

oli Khelkhalin.

Ruutukatosta riippui oivallista itämaista tekoa oleva lamppu

levittäen leppoista, tasaista valoa pienehköön huoneeseen, joka

ei minkään muun puolesta osoittanut roomalaista tai kreikkalaista

sisustusta ja kalustusta, vaan -- tahallaan, niinkuin näytti --

piti kiinni kaikissa asioissa vanhasta, raa'asta hunnilaisesta

tavasta, matalia puujakkaroita, joilla täytyi pikemmin kykkiä kuin

istua, kaikenlaisia eläinten nahkoja, mutta varsinkin hevosenvuotia,

parkittuja ja parkitsemattomia, korkea, kömpelösti höyläämättömästä

kuusipuusta salvettu neliskulmainen arkku, jonka kansi sai

korvata puuttuvan pöydän, sangen paljon ratsastuskamppeita joka

lajia, metsästyskaluja, erittäinkin hunnilaisia aseita, paitsi

ennenkuvattuja myös puisia heittokurikkoja, riippui seinillä tai

näkyi sikin sokin heitettyinä lattialla, jonka päällimmäinen kerros,

poljettua savea, mattojen asemesta oli peitetty kaisloilla ja

ruo'oilla, eikä likaisten, väkevästi haisevain korsien vaihto olisi

ollut pahitteeksi.

Tuollaisella puurahilla istua kykki, selkä seinää vasten nojattuna,

Attilan vanttera, voimaa uhkuva hahmo.

Mahtava, paksu pää oli leveän häränniskan kannatuksesta vaipunut

rinnalle pitkään mietiskelyyn; hänen yllään oli sama hänet

täydellisesti verhoava ruskeanpunainen viitta kuin hänen saapuessaan

leiriin.

Hän istui vaiti, liikahtamatta; pienet mutta epäkauniisti ulkonevat

rumaväriset silmänsä hän piti suljettuina; hän ei kuitenkaan

nukkunut, sillä välisti hän tirkisteli.

Huoneen lattia oli tältä kohdalta peitetty paksulti hevosennahoilla

-- oli jätetty häntä ja harja jäljelle ja niihin kiedottu kirjavia

nauhoja ja kultalankoja. Näillä nahoilla, poikittain herransa jalkain

edessä, loikoi vanha melkein kalju, harmaapartainen Khelkhal nojaten

oikean käsivartensa varaan päätään; hän ei hetkeksikään kääntänyt

katsettaan pois Attilasta, eikä noiden teräväin silmäin äkillisinkään

vilahdus jäänyt häneltä huomaamatta.

Vihdoin pitkän vaitiolon kuluttua vanhus rupesi puhumaan.

"Puhu, herra", hän lausui sangen levollisena, vaikka ilmeettömästi.

"Sinun on tarvis puhua. Kaikkien näiden päivien kuluessa, kun

tuntikaudet vierelläsi ratsastin tahi metsästysnuotion ääressä

loioin äänettömänä, näin sinun, vaiteliaan, hautovan. Nyt kai olet

päässyt kauan pohtimaisi, syvästi salaisten suunnitelmaisi päähän.

Minä tiedän, että sinulla on tarvis puhua siitä. Lausu ajatuksesi!

Khelkhal on uskollinen."

Hallitsija veti henkeä syvään; se tuli leveästä rinnasta

tuskallisesti, ikäänkuin ähkynä tai läähätys.

"Olet oikeassa, vanhus. Niinkuin usein. Niinkuin likipitäen aina, kun

tahdot arvata ajatukseni. Etkä sinä ole utelias, sen minä tiedän;

etkä sinä sitä varten, että _sinä_ kuulisit -- vain sitä sinä

tahdot, että puhuminen helpottaisi _minua_. Niin, minä tahdon, minun

täytyy puhua sinulle. Mutta en ainoastaan päätöksistäni mitä tulee

noihin lähettiläisiin, tahi huomispäiväisistä tai ylihuomisista tai

tämänvuotisista suunnitelmistani, en vain tulevaisuudesta. -- Ensin

menneistä: sillä menneisyys vain selittää sinulle nykyisyyteni ja

vain nykyisyyteni tulevaisuuteni.

"Tule, Khelkhal, siirry lähemmäksi; ei ääneen kajahtaen voi sitä

sanoa, mitä minulla on sinulle sanottavaa. Sillä pois tahdon sinulle

vuodattaa ne viimeiset laineet, jotka aaltoilevat sieluni pohjalla,

sinulle näyttää tavoitteluni ja vihani salaisimmat värähdykset. En

päiviä, en vuosia vain -- vuosikymmeniä minä olen sitä itsessäni

säilyttänyt, ääneti ja raskaasti. On nautinto lausua se vihdoin

julki. Kenelle sen voisin uskoa? Nainen ei kestä sellaisia ajatuksia.

Poikani? Ovat liian nuoria. Veli..."

Hän hätkähti vähän ja mykistyi, vaikeni.

Vanhus loi häneen pikaisen, aran katseen: "Sinulla ei enää ole

veljeä, herra. Kauan on jo siitä, kun ruhtinas Bleda..."

"Kuoli. -- -- On jälkeenpäin monta kertaa ollut -- melkein -- mieleni

paha, kun hän... kuoli. -- Mutta ei! Hänen täytyi kuolla. Muuten hän

ei olisi kuollut. -- Ja hän kuoli."

"Ja hän kuoli", toisti Khelkhal, luoden silmänsä alas ja jäykästi

tuijottaen maahan.

"Eipäs, vanhus", huudahti Attila äkkiä kimeästi. "Hän ei kuollut." --

Ja nyt hän taas aivan hiljaa jatkoi: "Minä -- hänet -- tällä kädellä

--", hän ojensi oikean käsivarren suoraksi, -- "murhasin."

"Sinä sanot sen", virkkoi Khelkhal levollisesti, ilmeenkään

rävähtämättä hänen kasvoissaan; hän ei kohottanut katsettaan.

"Hyvä on", sanoi Attila kotvan kuluttua, "ettet ole hämmästyvinäsi.

Olet siis sen tietänyt?"

"Koko ajan."

"Entä hunnit?"

"Nekin."

"Ovatko he... antaneet sen anteeksi?"

"Ovatko he siitä koskaan sinua huomauttaneet! Sinä _teit_ sen, siis

se oli välttämätön."

"Niin, välttämätön, kostonjumalan tahdon tuli täyttyä. Saat sen pian

huomata. Kuule!"

"Kuulen", sanoi Khelkhal. Hän muutti nyt asentoaan lattialla,

istuutui, koukisti molemmat polvet pystyyn, nojasi molemmat

käsivartensa niihin ja peitti ryppyiset kasvonsa käsiinsä; tosin hän

monesti kohotti päätään ja katsoi herraansa silmiin.

Himmeästi ja yhä himmeämmin paloi pitkän keskustelun kestäessä

paksultikullattu lamppu, joka ruudun keskestä riippui punaisessa

nahkanauhassa; aikoinaan se oli palanut Jahven temppelissä

Jerusalemissa: Tituksen legioonain Roomaan tuomana sen oli

keisari Konstantius ottanut Panteonista ja lahjoittanut Pyhälle

Pietarille, mutta muutama vuosi sitten sen oli paavi Leo lähettänyt

muiden aarteiden mukana hunnien hallitsijalle hyvittäjäisiksi,

jotta tämä luopuisi aikomastaan Rooman-retkestä; Attila oli sen

lahjoittanut Khelkhalille, ja nyt se tämän asumuksessa kuuli yöhetken

hiljaisuudessa tunnustuksen, sisällykseltään painavamman kuin se

koskaan oli Tiberin rannoilla kuullut.

Kuudes luku.

"Sinähän tiedät", aloitti hallitsija, "että isän kuoltua... kamalaa

oli nähdä hänen makaavan verissään."

"Oli! Ja nainen...", puuttui Khelkhal kauhun vallassa puheeseen.

"Ole toki vait!" käski Attila. "Jos hunnit saisivat sen koskaan

tietää --"

Mutta vanhus jatkoi sisäisen kammon lumoissa, joka hallitsi häntä

vielä valtavammin kuin pelko herransa tahtoa kohtaan: "Nainen!

Paljas puukko kädessä. Vanha sarmaatilainen noita! Puukko, josta

_hänen_ sydänvertaan tippui! Kuinka hän sitä heilutti pörrötukkansa

päällä! Punaisia pisaroita tippui siitä valkoisille suortuville!

Ja kuinka hän sitä tehdessään huusi: pojanpoikani viattoman hän

ristiinnaulitsi. Mutta vanha isoäiti on kostanut nuorukaisen

puolesta. -- Ja vanha vaimo surmasi Mundzukin, kaikkien hunnien

hallitsijan, minun herrani!" Vanhus ähkyi tuskasta.

"Vaikene! sanon minä."

"He tietävät sen kuitenkin! Tosin te, molemmat pojat, surmautitte

kaikki, jotka olivat olleet sitä näkemässä: neljäkymmentä miestä,

kaksitoista naista ja puoli tusinaa lapsia; ja myöskin se vanha vaimo

työnsi heti puukon kurkkuunsa. -- Mutta sangen monet viattomista

todistajista, jotka tapettiin, sanoivat kiroten pyöveleilleen,

minkätähden heidän täytyi kuolla. Ja pyövelit kertoivat edelleen! --

Niinpä minäkin sen sain kuulla jatsyygiläissodasta palattuani."

"Paha, ikävä, että he tietävät. Sillä he uskovat sokeasti ja

sitkeästi siihen turhaan luuloon, joka sellaiseen tapaukseen liittyy."

Silloin kohotti vanhus päätään noista laihoista, luisista käsistä

ja suunnaten katseensa kiinteästi hallitsijaan virkkoi: "Se ei ole

mikään turha luulo. Jos mikä on totta, niin juuri se."

"Älä epäile sitä!" jatkoi vanhus varoittaen ja kohottaen etusormeaan.

"Äläkä hälvennä sitä kansassasi! Sinä itse -- jo pitkän aikaa olen

sen tuskaisin mielin pannut merkille! -- et enää juuri paljonkaan

pane arvoa isäisi vanhaan uskoon."

"Se on liian paljon sanottu. Minä uskon sodan jumalaan, koston

jumalaan, joka on pannut oman miekkansa minun käteeni. Uskon niihin

ennustuksiin, joita pappimme näkevät sotavankien höyryävästä verestä.

Semminkin", lisäsi hän hymyillen itsekseen, "jos ne tietävät minulle

onnea ja voittoa."

"Se on", vastasi vanhus tyytymättömänä, "uskot kaikesta siitä, mitä

olemme saaneet isiltä perinnöksi, juuri sen verran kuin sinulle

kulloinkin kelpaa. Varo itseäsi! Jumalat eivät anna itseään pilkata.

Varo itseäsi, herra!"

Menettämättä ryhtinsä levollisuutta, vain vitkaan mahtavaa päätään

nostaen hallitsija lausui: "Sinä uhkaat. Tosin vain jumalilla. Mutta

uhkaat. Et tiedä, kenelle puhut, vanhus."

"Tiedänpä: Attilalle, jonka edessä koko maanpiiri vapisee, mutta

eivät jumalat. Eikä -- Khelkhal. Khelkhal sinut ensiksi nosti sen

pikku hevosen selkään, hän se pisti hennot sormesi harjan jouhiin,

hän opetti sinut sitten puristamaan pikku käden nyrkiksi, juoksi

kilpaa heposi rinnalla -- valkoinen hevonen se oli! --, otti

poikaressun näihin käsivarsiin, kun poikanen ensi kerran selästä

putosi. Khelkhal on sanova sinulle totuuden, niin kauan kuin hän on

hengissä."

"Sinä tiedät minun suvaitsevan sitä."

"Usein. Enimmäkseen. Et aina. Mielesi on sittenkin vain aron huonosti

kesyttyneen suden. Höllästi asetettu kuonokoppa on jalomielisyytesi.

Yks kaks viskaa petoeläin sen pois ja..."

"Niin, niin", myönnytteli Attila, hiljaa itsekseen puhellen. "Veren

viileys on kuitenkin liian vanhaa perintöä asettuakseen viisaan

kasvatuksen ja kurin vaivasta. Mutta ole oikeamielinen, vanhus;

katso: tuhat kansaa on kumarruksissa ruoskani alla, ja lukemattomat

ovat jumalat, joihin he uskovat: meidän isiemme jumalat, Kristus,

Jahve, Wotan, Jupiter, Tsrnbog. Ja hunni, kristitty juutalainen,

germaani, roomalainen, vendi -- jokainen vannoo, että hänen jumalansa

on se oikea; kristitty antaa hakata itsensä kappaleiksi ennenkuin

uhraa millekään muulle jumalalle. Mitä minun on nyt tehtävä, kaikkien

näiden kansain pään? Onko minun uskottava kaikkiin heidän jumaliinsa,

joista toinen sulkee toisensa pois. Vai eikö mihinkään jumalaan?"

Khelkhal teki liikkeen, joka osoitti kauhua.

"Vai onko minun valikoitava, mikä enimmän miellyttää, mitä voin

uskoa, tekeytymättä ulkokultaiseksi ja itsepetoksetta? Juuri sen

teen. Ennen kaikkea uskon itseeni ja tähteeni. Mutta varmasti

myös siihen, joka on minut lähettänyt kansain sekaan: sodan

kostonjumalaan."

Seitsemäs luku.

Vanhus oli jälleen tullut tyydytetyksi; luoden herraansa innostusta

todistavan katseen hän huudahti: "Ja sinuun uskovat -- enemmän kuin

sinä itse -- hunnisi ja Khelkhal. Enemmän, voi! enemmän kuin isien

hurskaisiin oppeihin! -- Juuri se, mistä keskustelimme, osoittaa sen."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"No, sinähän tiedät --", vanhus alensi tässä ääntään, vaikkei ketään

kuuntelijaa voinut olla lähettyvillä. "Onnettomuutta ja tuhoa uhoaa

naisen tappaman miehen ruumiista kaikkiin lähelläolijoihin; kuin

ruttoa pakenee hunni siten surmattua. Ja sinä tiedät myös, mikä

kirous kansamme ikivanhan, kallionlujan uskon mukaan kohtaa ei vain

sitä miestä itseään, joka kuolee vaimon käden kautta -- vaan hänen

poikiaankin! Ja kuitenkin he uskovat sinuun ja sinun muuttumattomaan

onneesi."

Hieman kauhistuksesta hytkähtäen, ikäänkuin hänen olisi tullut

vilu, ja väljää viittaa tiukempaan hartiainsa ympärille vetäisten

hallitsija virkkoi: "_Toista_ poikaa se jo kohtasi. -- Eihän toki!

-- Sillä on kirous jo mennyt täytäntöön, on tyydytetty. Puolet

täytäntöönmenosta on, luulen ma, yllin kyllin mokomalle tyhmälle

taikauskolle." Hän koetti hymyillä, mutta ei onnistunut.

"Varo itseäsi, Attila! Älä ärsytä jumalia! Etteivät he panisi

toistakin puolta täytäntöön -- sinun suhteesi."

"Joutavia! Jos sellainen usko tosiaankin olisi pätevä, niin uskon

kernaammin ennustukseen, joka minulle vasta äskettäin ilmoitettiin,

kun vangiksijoutuneet boranilaiset ruhtinaat uhrasimme. Heidän

vavahtelevista maksoistaan luki loihtijapappi: sinua, Attila, ei

haavoita metalli, ei kivi eikä puu, ei veitsi, ei keihäs, ei nuoli,

ei kirves, ei nuija -- makuuhuoneessasi, vuoteellasi olet kuoleva

kauniin naisen valkoisiin, pehmeihin, morsiamellisiin käsivarsiin."

Mieluisasti hän painoi pienet silmänsä kiinni, tuota mielikuvaa

hengessään nauttien, lausuessaan nuo sanat ikäänkuin itsekseen.

"Voi sinun viisasta päätäsi! Etkö huomaa, että se loihtija -- eihän

hän ollut edes hunni, vaan maita mantereita kiertävä tessalialainen!

-- jakelee vain sellaisia ennustuksia, jotka, niinkuin hän oikein

arvasi, maistuvat suussasi pelkältä hunajalta? Sillä yhä sinä olet

naisiin kyllääntymätön."

"En yksistään nautinnon takia, Khelkhal. Syvempi siinä on mieli. Ja

-- turmiollisempi alkusyy. -- Mutta kuule nyt Bledan loppu. -- Kun

olimme veljellisesti jakaneet isän valtakunnan ja aarteet, se on:

aivan tasan..."

"Siinä Bleda teki jalomielisesti: hän oli vanhempi. Hänellä oli

oikeus koko perintöön. Hän soi sinulle puolet. Se oli jalosti."

"Mutta tyhmää", sanoa jymäytti hallitsija rypistäen synkkiä

kulmakarvojaan. "Se maksoi hänen henkensä. Siis: me hallitsimme pari

vuotta sovussa..."

"Sillä Bleda oli sangen oikeamielinen."

"Lakkaa kehumasta häntä", keskeytti Attila karkeasti. "Hän on aikoja

sitten mädännyt -- ei hän voi sinua palkita. Pidimme naapurien kanssa

rauhaa, yksityiset hyökkäykset torjuimme. Mutta hunnien valta suli

tiehensä."

"Eipä. Se vain ei kasvanut."

"Se on minusta jo sulamista tyhjiin. -- Turhaan minä häntä koetin

taivuttaa Byzantionia, Ravennaa, gootteja vastaan nousemaan. Kaikista

sopivimmat tilaisuudet: vallanperimyssodat, veljessodat, kapinat

naapurivaltakunnissa -- niitä hän oli käyttämättä hyväkseen. 'Näytä,

veljeni, jokin vääryys', sanoi hän, 'joka meille on tehty, niin minä

en rupea sitä kärsimään. Mutta vääryyttä en minä rupea harjoittamaan'."

"Viisas ruhtinas!"

"Heikko raukka! -- Enkä minä yksin, jolla oli vain puolet

hunneista käytettävänäni, ollut tarpeeksi voimakas toteuttaakseni

suunnitelmiani."

"Maailman kukistamista valtasi alle."

"Vain mitättömyyksiin voin ryhtyä. Ja usein niitäkin yrittäessäni

tarttui veli, jota uhatut pyysivät avukseen, ehkäisten jo koholla

olevaan käsivarteeni, kun hän tapasi minut vääryydestä. Kauan minä

sitä, hammasta purren, siedin, kunnes Jumala minut päästi hänestä.

-- Taaskin kerran olin hakenut hänet käsiini temmatakseni hänet

hyökkäämään Byzantionia vastaan, missä kolme puoluetta raateli

toisiaan; voitto olisi ollut epäilemätön. Hän epäsi, ensin kylmästi,

sitten, kiihkeämmin kehoittaessani, närkästyneenä. No, hyvä, huusin

minä suutuksissani, niinpä käyn yksin päälle."

"Olet siihen liian heikko", hän vastasi.

"'Senpähän näemme', virkoin ja käänsin selkäni lähteäkseni tieheni.

Silloin hän uhkasi -- ja se oli hänen tuhonsa!

"'Varo itseäsi, pysy rauhassa!' hän käski. 'Jo aikaa sitten on minua

kaduttanut, siitä pitäen kun näin sinun hurjan himosi, että annoin

sinulle puolet perinnöstäni.'

"'Säilytä rauha! Muutoin kysyn hunneiltasi, eikö vieläkin

esikois-oikeus ole pantava voimaansa. Saat nähdä, eivätkö sinunkin

kansasi halua mieluummin elää rauhassa minun lempeän käteni

suojaamina kuin sinun ruoskasi pakottamina usutettuina kaikkia

naapureja vastaan.'

"Ja hän jätti minut siihen seisomaan ja lähti ylpein askelin tiehensä.

"Aluksi jähmetytti minut äänetön vihan vimma.

"Sitten pääsi kurkustani raivon parahdus ja syöksyin hänen leiristään

Tonavan metsään. Saavuttuani telttaani kaatoi kova kuume minut

maahan. Seuraavana yönä näin uninäyn...", hän pysähtyi puheessaan,

hengitti syvään ja lausui sitten juhlallisesti: "Se ratkaisi _hänen_

kohtalonsa. Ja minun! Ja tuhannen kansan. --"

Kahdeksas luku.

"Sillä minusta tuntui: yht'äkkiä minut tempaistiin vuoteestani,

teltastani, kohosin ilmaan kuin pyörretuulen nostamana, korkealle,

yhä korkeammalle, liki tähtiä, ja sitten minut jätettiin maanpiirin

korkeimman vuoren huipulle.

"Ja kun tähän asti oli yö ollut ympärilläni -- oli nyt kirkas päivä.

"Ja minä näin allani aamuauringon verenpunaisessa valaistuksessa

leviävän kaikki maat, ja joet kiemurtelivat niiden halki kuin

hopeiset nauhat; mutta niidenkin päällä lepäsi verenpunainen

kajastus; ja näin kaikki meret lahtineen ja saarineen; mutta

syvänsinisen meren ja vihreiden saarien yllä lepäsi verenpunainen

kajastus.

"Ja minä näin noususta hamaan laskuun asti! Kansamme ikivanhasta

kotimaasta, sieltä suola-aroilta, jotka sijaitsevat tuolla puolen sen

pienen meren Aasian maassa, hamaan tuon Herkuleen patsaisiin asti,

joka myös kuuluu maailman valloittaneen.

"Ja minä näin keskiyönmaasta, missä hyytynyt meri jäisillä rantamilla

hohtavaa merikultaa huuhtelee, keskipäivänmaahan asti, missä

keltahiuksinen vandaalikuningas vedättää itseään kullankarvaisilla

harjankantajilla vapisevan Kartagon läpi.

"Ja minä näin edessäni kansojen ja niiden ruhtinaiden puuhat kaikissa

näissä maissa: kihisevän muurahaispesän kaltaiselta se minusta näytti.

"Mutta yht'äkkiä minä säikähdyin.

"Sillä auringon valo pimeni; sen ja minun välilläni seisoi valtava,

peloittava hahmo: jättiläinen!

"Sen vaskiset jalat ulottuivat vyötäisiltä -- korkean vuoren laelta

-- aina maan laaksoon asti ja hänen päänsä pisti taivaan peittäviin

pilviin. Niin minä näin vain hänen panssaroidun rintansa ja

kaulan. Mutta monesti iski salama alas kiitävistä pilvistä: se oli

hänen leimuavan silmänsä katse, ja silloin oli minun pakko sulkea

sokaistuneina silmäni. Taikka hänen kasvonsa pysyivät tosin kyllä

peitossa, mutta korkealla tuolla puolen pilvien yleni hänen kypäränsä

kärki näkyviin ja se leiskui ilmitulessa.

"Ja minä tunsin sen jättiläisen, taikka minä arvasin: Puru, hunnien

ylijumala, hirmuinen sodanjumala."

Khelkhal kauhistui; hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen: "Ole

meille armollinen, Puru, hirmuinen jumala!" hän kuiskasi.

"_Minulle_ hän oli, minulle hän on armollinen! Sillä halki pilvien

tunki hänen äänensä, joka kaikui kuin kaukainen, kumeasti jylisevä

ukkonen. Ja ääni puhui:

"'Sinä näet edessäsi maan kansat. Mutta vain päältäpäin näit ne tähän

asti; huomaa: nyt näytän ne sinulle sisältäpäin.'

"Ja katso: äkkiä tunki katseeni läpi kaikkien marmorikattojen ja

temppelien ja kirkkojen ja palatsien ja kivitalojen marmorikattojen

ja vaskilaattain etelässä ja idässä ja paimentolaisten

nahkapeittoisten teittäin ja kalastajain ja poronmetsästäjäin

sammalkattojen tai lumisten lautakattojen lännessä ja pohjoisessa: ja

minä näin riitaa ja väkivaltaa ja ryöstöä ja varkautta ja murhaa ja

aviorikoksia.

"Ja -- oi kaameaa selvyyttä! -- joka ainoan silmäni keksimän ihmisen

aivoihin ja sydämeen näin; minä näin hänen salaisimmat ajatuksensa

ja hänen kätketyimmän kaipuunsa; ja näin petosta ja valhetta

ja katkerinta vihaa ystävyyden varjoon piilotettuna ja palavaa

kostonhimoa tai palavaa nautinnonkaipuuta, ja näin pappien niinkuin

uhraajainkin tekopyhyyttä; mutta kaikissa näin kurjaa, raukkamaista

kuolemanpelkoa.

"Ja minut valtasi suunnaton inho koko ihmiskuntaa kohtaan.

"Ummistin silmäni; en halunnut enää nähdä lisää.

"Mutta jumala lausui: 'Pelkäätkö, hunni?'

"'En tiedä, pelkoako lie vai mitä', vastasin, 'mutta minusta on kuin

haisisi löyhkäävä liha. Kamalaa. Pikemmin ei pitäisi mitään olla kuin

on se, mitä on.'

"'Tosia puhut. Ja sinä -- sinun pitää tosi _tehdä_! Attila, Mundzukin

poika, katso tuonne keskipäivänmaahan Byzantionin ja Ravennan

roomalaisia: ne potevat, potevat parantumatonta sisäistä mädännystä;

maailman valtikka, se luisuu heidän käsistään.'

"'Ja katso nyt tuonne, keskiyönmaahan päin!

"'Näetkö noita vaaleita jättiläisiä, joiden silmät on siniset ja

säteilevät?'

"'Luulet -- olet sitä varonut! -- heidän nostavan sen, tuon kultaisen

valtikan? Älä pelkää! He ovat heidän metsiensä karhujen kaltaisia:

väkeviä, urhoollisia kuolemaan asti, mutta typeriä kuin tuo

raateleva eläin. He raatelevat toisensa, missä ikinä tapaavat,

tyhmästä taistelunhalusta. He juopuvat taistelussa verestä, voiton

jälkeen oluesta ja simasta, nautamaisemmin kuin elukat, jotka voi

vain yhden kerran samalla juomalla juovuttaa. Eivätkä he koskaan

opi tottelemaan. Sen vuoksi he eivät myöskään opi hallitsemaan

koskaan. Joka heidät sekaisin ja toisiaan vastaan ärsyttää, se tuhoaa

heidät helposti heidän hulluudellaan, jota he nimittävät kunniaksi

tai uskollisuudeksi tai sankariuhmaksi, ja heidän eläimellisellä

juonnillaan: veressä ja oluessa ja ylpeyden hulluudessa, niillä he

ovat varmasti tuhottavissa.'

"'Ja noiden vaaleiden juoppojen takana on toisia, joita idän usvapilvet

vielä verhoavat; he pystyvät paremmin tottelemaan, mutta vielä

vähemmin hallitsemaan ja sen ohessa vielä vähemmin huolehtimaan

tulevaisuudesta kuin sinisilmäiset jättiläiset, joiden rinnassa

sykkii lapsensydän; eivätkä he juo vähemmin eivätkä ole niin

pelottoman rohkeat: joka karhuja suistaa, nauraa susille.'

"'Sinun hunnisi ovat tosin varreltaan vähäisemmät ja heikommat kuin

roomalaiset, Asgardhin pojat ja sarmaatit; mutta heidän lukunsa on

kuin arojen hieta. Ja he osaavat totella, aprikoimatta, empimättä,

kuin koirat metsästäjää. _Sinua_ he tottelevat kuin nuoli, jonka

kaaresta lennätät.'

"'Sato on tuleentunut; tahdotko ruveta korjuumiehekseni?'

"'Nouse, Attila! Rooman summattomat ilkityöt, halki vuosituhannen

kasaantuneet, huutavat minun tyköni, huutavat kostoa.'

"'Minä olen kostonjumala: tahdotko ruveta kostonjumalan miekaksi?

Tahdotko?'

"'Niinpä heitä siis tällä hetkellä itsestäsi pois, mitä inhimillistä

sinussa on. Se on: heikkoa.'

"'Ja rupea tunteettomaksi niinkuin miekka minun kädessäni, vain _minun_

tahtoani palvellen, säälimättä kortta niittäen, sadattuhannet

surmaten, myös lapset, naiset, ukot.'

"'Ja minä olen tekevä sinun nimesi suureksi kaikille kuninkaille. Ja

lasken jalkaisi alle kaikki maat auringon noususta hamaan sen laskuun

asti.'

"'Eikä vilja ole enää kasvava eikä ruoho eikä yrtti siinä kamarassa,

jota sinun ratsusi kavio on polkenut.'

"'Ja sinun nimesi on, niin kauan kuin ihmiset puhuvat, tuleva

peloittavimmaksi sanaksi heidän suussaan, maine ja kirous, ylpeys ja

kauhu, jolla ei ole vertaa.'

"'Sillä kostonjumalan ruoska on nimesi oleva, suurin ja peloittavin.'

"Tahdotko sokeasti täyttää kaiken sen, minkä mieleesi johdatan?

Attila, tahdotko?'

"Minua puistatti. Kauhistutti. Olin vaiti. Sydänvereni hyytyi.

Ajattelin: pitääkö minun surmata viattomiakin? Muistui mieleeni,

miten minä -- Bledan kanssa -- olin istunut äiti armaan polvella.

Minua säälitti äidit, lapset... --

"Hän näki pääni läpi ajatukseni. Ja nauraen -- mutta se nauru

oli hirmuista ikäänkuin olisi ukkonen kaikunut kalliosta -- hän

huusi: 'Epäröitkö? Etkö tahdo? Hyvä! Tonavan metsässä, lähellä

Bledan telttoja, on sammalen alle haudattuna vanha voitonmiekkani.

Ruhtinaasta, joka sen saa käteensä, _tulee_ siitä hetkestä lähtien --

tahtokoonpa tahi älköön -- niinkuin siitä miekasta, tulee _itsestä_

minun tunteeton voittamaton miekkani. Niin tulkoon sitten Bledasta

maailman herra!'

"Ja salamoiden ja jylisten jumala katosi.

"Ympärilläni oli yö.

"Vuori, jonka laella olin seisonut, aukeni jalkojeni alla.

"Syöksyin, syöksyin, raskaana kuin putoava kivi, loppumattomasti

alaspäin.

"Veri purskahti suustani ja nenästä.

"Töytäsin vihdoinkin maata vasten -- kaikki maistui vereltä...

"Silloin heräsin: tosiaankin tuntui suussani veren maku; suusta ja

nenästä oli vuotanut verta: makasin vuoteeni ääressä, maassa; kuume

oli viskannut minut maahan; tuntui kuin olisin kuolemaisillani.

"Oli yö; himmeänä kyti riippulamppu; mutta ylitseni kumartui Bledan

airut sanoen:

"'Veljesi -- vanhempana -- käskee sinun saapua huomenna ennen

auringonlaskua hänen eteensä. Ellet tule etkä luovu siitä

hyökkäyksestä, josta olet hänelle puhunut, ottaa veljesi Bleda

sinulta pois kaikki kansasi, niinkuin hän on ne sinulle antanutkin.'

"Ja hän katosi. --"

Yhdeksäs luku.

"Seuraavana päivänä ratsastin Bledan luo halki Tonavan metsän.

Aurinko osui jo sivukkain kuusien tummiin oksiin.

"Verenpunaista oli kaikki -- aivan niinkuin olin unessa nähnyt; oksat

ja rungot ja mitä puiden ja pensaiden välistä saattoi taivasta nähdä.

Ja syvästi verenpunainen oli metsäpohjan pehmyt, tuuhea sammal, joka

imi auringonsäteitä ahneesti.

"Ratsastin pitkälti edellä seuraajistani, yksikseni.

"Minua vähän vilutti. Öinen uni -- avoimin, valvovin silmin täytyi

minun se yhä uudestaan nähdä.

"Silloin kuulin karjan ammuvan syvällä metsässä, tiestä oikealla.

Se herätti minut valveellisesta unestani. Paimen tuli tiheiköstä,

hänellä oli yllään pitkä lehmännahkainen viitta; tunsin hänet: hän

oli Bledan karjanpaimenia; olimme nyt lähellä veljeni telttoja.

"'Jätit karjan, Rual?' kysyin. 'Minkä takia? Ja mitä kannat viittasi

alla?'

"'Herra', vastasi paimen, 'ikivanhaa harvinaista rautaa. Lähdin

karjan luota viemään tätä herralleni. Nuori hieho ontui tullessaan

kerran juomasta sammallähteeltä. Sen vasemmasta etujalasta vuoti

verta. Seurasin jälkiä, ja katso, likellä lähdettä pisti kosteasta

sammalikosta näkyviin terävä rautakärki; kaivoin paimensauvallani

esiin, mitä sieltä tuli: vanha, ruostunut säilä. Outoja piirtoja

on siihen uurrettu. Ja katsohan", -- hän läväytti viittansa auki

ja piteli metallia silmäini edessä, -- "tässä ylhäällä kahvassa,

rautakielekkeessä, joka meni tupen sisään -- puuaines on aikoja

sitten lahonnut! -- siinä hehkuu pyöreitä, punaisia kiviä ikäänkuin

veripisaroita --'

"Kuumaksi kihahti ruumiini kuin olisi tulinen vasama siihen iskenyt.

Ei viluttanut enää.

"'Minulle! Anna miekka minulle!' huusin ja tavoitin ratsunselästä

käsin sitä.

"Mutta vikkelästi hyppäsi paimen syrjään.

"'Mitä ajattelette?' huusi hän. 'Bledan maalta Bledan rengin löytämä!

Hänen miekka on.'

"Ja hän riensi kiireesti minun edelläni läheisten leirivahtien luo.

Ennen pitkää seisoin veljeni teltassa.

"Mies -- hänellä oli ase vielä kädessään! -- oli polvistuneena hänen

edessään ja kertoi.

"Bleda ojensi jo kättään sitä ottamaan; silloin minä astuin sisään.

"Hän viittasi miestä poistumaan; tämä nousi ylös, laski miekan

tarjoilupöydälle, kumarsi syvään ja meni.

"Veljeni, ankarampana ja ylpeämpänä kuin olin hänet koskaan ennen

nähnyt, oikaisihen suoraksi -- hän oli paljon kookkampi minua -- ja

virkkoi, minuun alas katsellen:

"'Valitse, Attila. Näin unta viime yönä, että olit se jättiläissusi,

jonka germaanit sanovat lopulti nielevän kaikki jumalat ja kaikki

ihmiset. Sitä et toki saa tehdä! Hunnin nimestä ei saa tulla

kirosanaa kansain keskuudessa. Vanno, ettet enää minun luvattani

rupea käymään sotia. Taikka minä kutsun saamasi kansat valtikkasi

alta pois. Ne tottelevat kyllä minua. Sinua ne eivät pelkää, ne

vihaavat sinua, minua ne rakastavat. Ja väkevämpi kuin viha on

rakkaus.'

"'Aiotko? Et saata olla tosissasi...' Enempää en saanut vihalta

suustani.

"'Epäiletkö?' hän vastasi. 'Niinpä minä vannon! Raskaimman valan,

miekkavalan! Missä on...?'

"Hän tavoitti kanniketta, mutta hän oli unohtanut miekkansa teltan

makuuhuoneeseen.

"Hän katsahti ympärilleen: juomateltan pielissä ei ollut missään

miekkaa. Silloin osuivat hänen silmänsä -- minä huomasin sen ja

säikähdin ytimiäni myöten! -- _siihen_, miekkaan!

"'Hyvinpä osuikin', hän lausui, 'Rual, paimen, arveli, että kansamme

ikivanhan tarinan mukaan on sodanjumalan miekka haudattu Tonavan

korpeen. Ehkäpä', -- hän hymyili, -- 'tämä juuri on se. Minä vannon

tämän miekan kautta --'

"Hän astui hitain askelin sitä kohti: vain kaksi askelta. Kolmannella

hän makasi jaloissani; minä näin punaisen suihkun pulpahtavan hänen

kaulastaan; ylt'yleensä olin hänen verensä punaama, kasvoni, käteni

ja miekkani, jota pitelin kourassani -- en tietänyt, miten se oli

käteeni joutunut.

"Hän ei päästänyt enää sanaakaan, vain hänen katseensa tapasi minut.

"Mutta se _ei_ tavannut minua! Olin tullut tunteettomaksi, en tuntenut

katumusta ja kovaksi kuin kädessäni oleva rauta.

"Ilakoiden minä huusin: "Niinpä niin! Tämä _on_ taikamiekka, sillä

minä en tunne enää mitään."

"Silloin raukeni hänen silmänsä."

Hän keskeytti kertomuksensa ja hengitti syvään.

Kymmenes luku.

Pitkän vaitiolon jälkeen aloitti Khelkhal katsahtaen levollisena

murhaajaan: "Hunneille sanoit teltasta tullessasi, että veljesi,

viinistä päihtyneenä, oli varomattomasti tupertunut miekkaan. Eivät

sitä kaikki uskoneet. Moni tahtoi napista..."

"Mutta minä en antanut heille siihen aikaa. Sodan Byzantionia

vastaan, sodan itägootteja vastaan, sodan markomanneja vastaan, sodan

sarmaatteja vastaan aloitin vielä samana päivänä."

Khelkhal nyökäytti päätään: "Bleda oli vielä lapseton. Hänen raskas

vaimonsa teljettiin tyrmään ankaran vartioinnin alaiseksi. Mitä hän

synnytti -- sitä ei ole kukaan saanut tietää."

Nyreissään keskeytyksestä Attila lausui lyhyesti päätään pudistaen:

"Poika... kuoli. Mutta minä! Kaikki neljä sotaa voitin. Ja

senjälkeen he seuraavat minua sokeasti, kun ajaa karautan, tuota

miekkaa heiluttaen, heidän etunenässään. He tietävät, että minä

olen sen... perinyt Bledalta. Ja se on voitonmiekka! On! Niin se

on säilynyt minun kädessäni --! Koskaan ei minua ole vielä lyöty.

Ei!" hän huusi äkkiä kauaskajahtavalla äänellä jalkaa polkaisten,

"ei! Ei siellä Galliassakaan tuo mieletön roomalaisten ja

länsigoottien liitto. Kohautat olkapäitäsi, vanhus? Ei, sanon minä

sinulle. Ajettiinko meitä takaa, kun ratsastimme sieltä poispäin?

Ja neljäntenä päivänä olisin hyökännyt neljännen kerran, sillä

vielä minulla oli hunneja riittämiin asti, ellei yöllä -- verta oli

nieluni ruvennut vuotamaan, olin tukehtumaisillani! -- sodanjumala

olisi toistamiseen ilmaantunut virkkaen: 'Käänny nyt takaisin,

voittamattomana. Kolmen vuoden kuluttua palaa taas, kolmin verroin

vahvempana, ja voita!'

"Ensi keväänä käännän sinne tieni jälleen ja voitan.

"Sitten arvelivat kadehtijani, ettei miekkani ole voinut kumminkaan

yhtä vihollista tavoittaa, Rooman paavia.

"Houkkiot! He luulevat minun sillä kertaa kääntyneen takaisin

senvuoksi, että muka pelkäsin kristittyjen jumalan vihastusta,

jolla minua erään valkopartaisen papin sanotaan uhanneen tiellä

lähellä Mantovaa. Mutta miksi minä enemmän pelkäisin Kristusta tai

Pyhää Pietaria kuin muita jumalia, joihin en liioin usko? Tosin

meidän kansamme samoinkuin germaanien keskuudessa käy sananparsi:

joka Roomaan astuu, tulee roomalaiseksi tahi kuolee. Jo kauan olen

tuntenut tämän puheen, mutta olen siitä vähät välittänyt. Mutta

mieleni ei ollut hyvä, kun annoin käskyn Mantovassa: Roomaan! Sen

päivän iltana kohtasin Rooman piispan ja hänen pappinsa, jotka

rukoilivat minulta sääliä ja polvillaan lahjoja ojensivat. Ei tuo

ilta eikä Leo säikäyttänyt minua kääntymään takaisin, vaan seuraava

yö ja näkemäni uni. Ja eräs totuus... Alinomaa kaikuivat yöllä

korvissani, kun teltassa makasin, tuon vanhan turvattoman miehen

pyynnöt, varoitukset, enkä saanut unta. Vihdoin aamupuoleen uinahdin

ja heti näin unessa -- tiedäthän, että aamu-uni on puoli totuutta! --

silmäini edessä ikäänkuin ruoistoisen joen korkeasta virtakasvistosta

kohoavan kuninkaan pään, jonka hartioille vielä valuivat nuoruuden

kutrit, germaanilaisväriset; se pudisteli märistä hiuksistaan ruokoja

ja simpukoita, ja panssaroitu hahmo varoittavasti nostaen oikeaa

kättään virkkoi: 'Olen Alarik, Rooman valloitin väkirynnäköllä, heti

senjälkeen kuolin, aalto kieltää enempää sanomasta. Varo itseäsi,

Attila!' Ja painui jälleen vuolaaseen virtaan.

"Mutta minä kavahdin pystyyn säikäyksissäni, sillä minut herätti

pääni päältä kuuluva suriseva ääni; oli kirkas päivä: huomasin

jousestani, joka riippui patjani kohdalla, vahvan jänteen katkenneen

-- se heilahteli vielä edestakaisin."

"Se on paha merkki", jupisi Khelkhal pelästyneenä.

"Niin minäkin päättelin ja annoin käskyn peräytyä takaisin. Mutta

Rooman paavi ei ole minua voittanut yhtä vähän kuin Aëtius tahi

länsigootti."

Yhdestoista luku.

Vähän aikaa vaiti oltuaan hallitsija rupesi jatkamaan: "Voimakkaammin

kuitenkin vielä kuin voittamattomuudellani on se miekka osoittautunut

oikeaksi -- minähän sen jo sanoinkin -- koskemattomuuteni kautta.

Sydämeni muuttui malmiksi heti kun sain miekan käteeni lyödäkseni

veljeni kuoliaaksi. Pelko, sääli, itse vihastuskaan eivät enää

liikuta minua."

"Se on totta: kuolleena, ikäänkuin itse kuolemanjumalana, sinä

vaellat ihmisten seassa. Mutta mikä sinussa on itsehillintää, mikä

tunteettomuutta? Ei sinun koskaan kukaan näe hymyilevän. Luulenpa,

etteivät edes naisetkaan, joita suutelet -- lakkaamatta. Näyttää

siltä kuin ei rakkauden nautintokaan valtaisi sinua."

Hallitsija kohotti paksun alahuulensa ylös:

"Ei. -- Mutta sittenkin! -- Jotakin huumausta näyttää mies kuitenkin

tarvitsevan. Viiniä tai olutta tai simaa -- kaikkea paitsi vettä

('tahi miksei', sanoi hän irvistäen, 'verta, tuolloin siellä

Galliassa, kun Marnessa juoksi enemmän verta kuin vettä') -- kaikkea,

mikä juovuttaa, vannoin jo poikana olevani juomatta, kun kerran

kuulin veljeni juovuspäissään lepertelevän sellaista, minkä hän

halusta olisi pitänyt omana tietonaan. Voitto, maine, valta, kulta,

ne eivät enää juovuta minua; tosin minun on tarvis _saada_ niitä,

niinkuin tarvitsen ilmaa elääkseni, mutta ne eivät enää juovuta

minua. -- _Minun_ juopumukseni on nainen; _tuska_, jota nainen näissä

käsivarsissa kärsii."

"Kaiketi sentään myös naisen kauneus, siltä ainakin näyttää. Sillä

vain kaikista kauneimmat valikoit itsellesi! Ja halki vuosien --

vuosikymmenien! -- melkein aina germaanittaria. Miksi?"

"Sen sanon sinulle, Khelkhal", virkkoi hallitsija ja vilkutti

rumia silmiään kuin vihainen eläin. "Ei siinä ole vain nautinto

määräämässä, ovat muidenkin kansain naiset usein kauniita, vaan" --

hän hymyili ilkeästi -- "on siinä valtioviisauttakin tahi kavaluutta,

mikä on sama asia. -- Sillä germaanit..." -- Hän takeltui; sitten hän

jatkoi: "Sodanjumalan lohdutuksesta huolimatta -- ovat ne tuottaneet,

ja tuottavat, paljon huolta! Niin, ne ovatkin minun ainoat huoleni!

Voi, siellä Galliassa minä olisin Katalaunisten kentillä poljettanut

sen viisaan Aëtiuksen taistelunjohtajataidon hänen viisaista

aivoistaan murskaksi ratsujeni sataintuhanten kavioiden alle,

elleivät nuo kirotut gootit olisi taistelleet hänen rinnallaan

kuin..."

"Kuin yli-ihmiset", virkkoi Khelkhal, hiljaa vapisten, "kuin heidän

omat Asgardhissa asuvat jumalansa!"

"Ja yhtä kaikki! Germaanilaisia miehiä minä en juuri pelkää. Puru

puhui totta: he eivät koskaan opi tottelemaan, eivät koskaan opi

pysymään yhdessä; juopottelu ja kunnian harha tuhoaa heidät. Enkä

kerrassaan mitään arvoa pane siihen yksinkertaiseen hyveeseen, jota

nämä kuuden jalan mittaiset urhot, nuo pojat, joilla on jättiläisen

ruumis, nimittävät sankaruudeksi. Tyhmyyttä se on, tuo silmitön,

niin, riemuitseva ilo syöstä keihääseen ja kuolemaan.

"Korpien villi metsähärkä olisi sen mukaan suurin sankari ja

ansaitsisi päästä kaikkien germaanien kuninkaaksi, sillä mikään, joka

hengittää, ei ole sitä pelottomampi eikä väkevämpi. Mutta punainen

vaatetilkku ärsyttää sen itsemurhaavaan raivoon, vähäinen myrkkynuoli

surmaa sen pitkän matkan päästä, jok'ikiseen viisaasti kaivettuun

kuoppaan putoaa tuo avuton jättiläinen. Mutta siinä juuri _minun_

kuninkuuteni: punaiset tilkut, myrkkynuolet, ovelat riistahaudat.

Tosin on monta kertaa tarpeen näyttää näille nelikymmenvuotisille

poikasille, etten minäkään heidän käsivarsilihastensa kehutussa

taidossa jää heidän pellavapartaisista kuninkaistaan jälkeen. Vallan

mielelläni minä sentähden suostuin Tsendrulin toivoon; kuinka

gepidien ja muidenkin germaanien lähettiläät ällistyivät, kai sinä

sen näit? -- Siis tuosta sankaruuden kömpelöstä tomppelimaisuudesta

kyllä selviytyy. Mutta yksi asia on maan päällä -- vain yksi!-- jota

tosin kylläkään en pelkää, mutta kavahdan. Kavahdan kuin jumalille

pyhitettyä, jumalain kätkemää salaisuutta: germaanilaista naista.

Siinä se! Siinä on uhkaamassa jokin, jota ei valtiokavaluuteni,

ei juopottelu eikä oma hurja voima itsemurhaajan tavoin tuhoa.

Katso vain noita korkeakasvuisia neitoja, noita ylpeäpovisia

vaimoja! Ikäänkuin vaaleat jumalattaret he astelevat uhkean

tukkansa somistamina maan yli liitelevin askelin. Ja miten heidän

harmaansinisistä silmistään säteilee siveä ylpeys, joka on minua

usein pidättänyt; tosin ei kyllä pitkäksi aikaa", hän lisäsi

pilkallisesti.

"Ja kuinka ne kasvattavat, nämä verrattomat äidit, lapsiaan samaan

jaloon uhmaan alati! Heidän naisissaan on heidät, germaanit,

tuhottava. Heissä uhkuvat sen voiman syvimmät, salaisimmat,

nuorentavat lähteet. Kun heitä ei nyt kuitenkaan kaikkia voi ajaa

Tonavaan -- liian paljon heitä on" -- tässä hän siveli turpeita

huuliaan -- "ja vahinkokin olisi noita valkeita ruumiita --

ovat kreikattarien ohella maailman kauneimmat naiset! -- täytyy

murhaamisen asemesta tuhota heidät elävältä. Sekasikiöitä, ei

germaaneja, tulee heidän synnyttää; sekasikiökansa, hunnilaisia

germaaneja, kohotkoon germaanisten" -- hän hymyili ilkeästi --

"Asgardhista lähteneiden germaanien tilalle. Niin paljon kuin vain

olen vuosikymmenien varrella saanut käsiini heidän valkopovisia

tyttöjään, olen heidät viskannut keltaisten hunnieni syliin: monta,

monta tuhatta jo. Ei voi, kuulehan vanhus, ei voi olla meille

pahitteeksi", hän virkkoi silmää iskien, "jos nuorempi suku tulee

hiukan kauniimpi meitä. Sillä rakosilmineen ja terävine poskiluineen

ovat he aika vintiöitä, nämä hunni-poikaseni."

"Nopsa, sävyisä, sokeasti kuuliainen -- sen pitäisi sinulle riittää,

herra", murahti Khelkhal.

"Niin riittääkin -- ainakin maailman lannistamiseen, ellei sen

kaunistamiseen. -- Mutta tehdä hunnittariksi kaikkein kauneimmat,

kaikkein ylpeimmät, kaikista uhmamielisimmät näistä vaaleista

puolijumalattarista, sen teon pidätän näiden käsivarsien syleilyn

etuoikeudeksi."

Ja hän venytteli mielihyvällä, uhkuvan voimansa tunnossa, lyhyitä

mutta mahtavia käsivarsiaan koukistaen kyynärvarren ylöspäin ja

jännittäen olkavarren valtavat lihakset.

"Vastarinnantekijän tuska enentää minun nautintoani, salaisen

tarkoitusperäni, kaikkea germaanilaisuutta kohtaan tuntemani vihan

voiton vielä maukkaammaksi höystämää. Miten monta sataa kaikkein

ihaninta impeä jo olenkaan ainiaaksi murtanut. Ja joskin he, aluksi,

aika äksysti rimpuilevat, niin kahleissa he sentään väsähtävät

pian! Ja kun he vain ovat synnyttäneet minulle ensimmäisen ja

jollekin suosikilleni toisen hunnilaislapsen, niin silloin he ovat

kesyttyneet."

"Aina", hän jatkoi vähän ajan perästä päätään pudistaen, "tosin

eivät. Eikä minun ristisiitokseni ota oikein menestyäkseen.

Näyttää siltä kuin rumuus periytyisi helpommin kuin kauneus! Moni

germaanitar nähdessään hunnin hänelle siittämän lapsen edessään

makaavan keltaisena, vääräsäärisenä kuvatuksena ei ole sitä nostanut

rinnoilleen, vaan viskannut seinään. Huonosti sekaantuu! Hunnilainen

etikka saattaa germaanilaisen maidon juoksemaan. Minun omatkin

germaanittarista syntyneet poikani -- niin, ei minulla heistä iloa

ole."

Hän vaikeni ja katsoi synkeänä eteensä maahan.

"Ellak on jalo henki."

"Haaveilija hän on", puhkesi isä kiivastuen. "Uneksija! Velttiö!

Äidiltään, amelungilaistyttäreltä, hän on hupsun haaveiluhalunsa

perinyt, tuon päättömän olemattomain kaipuun ja havittelun. Ja

se naismainen armonanto! Tekisi muka jalomielisyydellään kaikki

viholliset aseettomiksi! Jalomielisyyttä Byzantionia kohtaan! Tuota

viheliäistä keisaria kohtaan! Gootittaren poika rakastaa gootteja

enemmän kuin hunneja! Uskon tosiaankin", lopetti hän puheensa

äkäisenä, "hänen vihaavan minua sentakia, että minä, hunni, otin

itselleni vapauden ruveta hänen isäkseen! Goottilaisia sankarilauluja

hyräillen Amalahild hänet nukutti, goottilaisia sankaritaruja

Goottien kielellä supatti hän hänelle lakkaamatta, kunnes... kunnes

se minusta oli liikaa ja hän yks kaks -- kuoli."

Hänen suunsa värähti hiukan.

"Seisoinhan minä siinä vieressä", virkkoi Khelkhal. "Minä ja poika.

Sinä kielsit häntä enää laulamasta gootin kielellä. Vain viimeiset

säkeet, hän pyysi, kuningas Hermanarikin, kantaisäni, uljas loppu.

Ennenkuin hän poikani, kumarsi hunneja, hän pisti..."

"Hän ei saanut sanotuksi loppua!" huusi Attila. "Sillä minä potkaisin

häntä vihapäissäni jalallani."

"Hän oli raskaana; kuoli siihen paikkaan. Ja Ellak seisoi vieressä.

Pitäisikö hänen rakastaa sinua?"

"Pelätä minua hänen tulee! Ja olla toivomatta saada periä minut, se

raajarikko. Eihän hän enää pysty miekkailemaankaan."

"Ei oikealla kädellään. Mutta vasemmalla hän miekkailee mainiosti,

niinkuin vallan hyvin tiedät; monta kertaa hän on vasemmalla

kädellään voittanut sinun puolestasi, sen jälkeen kun hän, sinut

pelastaakseen, murskautti oikean kätensä. Olimme Orleansin edustalla.

Hän pani oikean kätensä sinun pääsi ja sen vakaisen kivilohkareen

väliin, jonka roomalainen heittokone oli singonnut vallilta; se oli

tarkkaan tähdätty."

"Joutavia, ei se olisi minua ottanut hengiltä, yhtä vähän kuin

nuolien ja keihäiden pilvi Katalaunisten kentillä. Nyt tiedät kyllä

-- sanoinhan minä sen jo --, miten minä kuolen. -- Mutta", hän

jatkoi äreästi, "ei minun muidenkaan poikaini kuhiseva parvi -- sata

kaksiyhdeksättä niitä oli eilen, tänään ilmoitettiin kaksi syntyneen

lisää, tyttäriä en ole enää pitkään aikaan ottanut lukuun ollenkaan

-- ei siitä ole paljon mihinkään. Ei Ernakistakaan, tuosta kauniista

pojasta, niin hellästi kuin häntä rakastankin."

"Ernakin olet tärvellyt sokealla rakkaudellasi. Paremmaksi

kasvatukseksi oli Ellakille isän -- viha. -- Ja Dzengisitz?"

"Tosiaan, Dzengisitz. Hän nyt on ainakin juuri sinun mielesi

mukainen, vanhus. Aito hunni!"

"Niin! Koko kansamme paras ratsastaja. Ja parhain jousimies."

"No miksei! Ei hän hullumpi ole. Minä siedän häntä aika hyvin, sitä

poikaviikaletta", virkkoi Attila hyvillään. "Mutta hänen äitinsä --

hyi, kaunis hän ei ollut."

Ja hän irvisti kuin olisi puraissut karvasta juurta. "Sen äiti

polveutui", vastasi Khelkhal, "vanhimmasta hallitsijasuvustamme --

vanhemmasta kuin sinun on."

"S en vuoksi määräsi isäni Mundzuk minut ottamaan hänet vaimokseni.

Siitä ei hän tullut suloisemmaksi. Kauhistuttava morsiusvuode! Ja

meidän poikamme Dzengisitz -- no, hän luonnistui sen mukaan! Hän on

vielä rumempi kuin isänsä ja äitinsä yhteensä. Ja vaikka hän olisi

juuri oikea vastamyrkky Ellakin pehmeyttä vastaan -- niin ei hänestä

ole maailman hallitsijaksi hänestäkään. Ratsastuksella ja pääskyjen

ammunnalla ei minun valtakuntaani viedä eteenpäin. Ernakia, sitä

kaunokaista, minä vain kiittelen."

"Herra", huudahti Khelkhal, "tuleeko viisitoistavuotiaasta pojasta,

tuosta rajattomasti hemmotellusta, maailman hallitsija?"

Mutta hellä isä ei kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota.

Itsekseen supisten hän jatkoi: "Hänen äitinsä! Hän oli minun suloisin

seikkailuni. Muut naiset tuntevat suurta kammoa minua kohtaan, ja

väkivallatta ovat vain hunnilaisnaiset minua syleilleet. Mutta hän!

Mutta Libussa!"

Ja nyt hän kertoi, ei kuulijan varalta, vain itselleen, muistoihin

vaipuneena, hiljaa edelleen:

"Leirissä ilmoitetaan erään sklabenilaisruhtinaan tyttären tulleen

vieraaksi. Hän tahtoo puhutella minua teltassani, yksin. Varustaudun

tikariniskun varalta; mutta hän heittäytyykin jalkoihini maahan.

Kuinka kaunis hän oli! Paksut palmikot sinisenmustat, täyteläät

huulet punaiset kuin kirsikka, poskissa persikan untuvat! Ja

hän kuiskaa hellästi minun puoleeni: 'Kansani keskuuteen asti,

äärimmäisen idän maahan asti kantoi nimesi maine, että olet mahtavin

kaikista miehistä ja ettei ketään sinun veroistasi elä maan päällä.

Silloin leimahti minun vereni kuumana sinuun ja minä sanoin itsekseni

unettomana patjoillani maatessani: Maan voimallisimmasta miehestä

tahdon saada pojan. Taikka kuolla. Niinpä lähdin tielle ja kuljin

luoksesi, yötä päivää, kuukausia! Nyt näen sinut. Kaunis et ole, vaan

sangen voimallinen. Suutele minua nyt! Tahi tapa minut!'

"Tokko minä häntä suutelin! Vain se ainoa nainen on minua rakastanut.

Libussa, sinä kuolit heti kun olit hänet synnyttänyt, tuon kauniin

pojan..."

"Herra, et suinkaan anna tälle lapselle..."

"En", -- hän heräsi nyt muisteloistaan. "Sillä minulle on ennustettu,

että Ernak elää vain yhden päivän kauemmin kuin minä."

"Kuinka, herra?" huudahti Khelkhal säikähtyneenä.

"Ole levollinen. Tuo ennustus on tosin kova, sangen kova. Mutta

minulle on ilmoitettu toinenkin, korkeampi. Kuuntele!"

"Minä kuulen."

"Tessalialainen loihtija --"

"Joka ennusti, että kuolet naisen syliin?"

"Se sama. Luotan häneen täydellisesti. Sillä hän näki minun omat

salaisimmatkin ajatukseni. Kysyin häneltä: 'Mitä olen unta saamatta

viime yönä ajatellut?' 'Perillisesi valintaa', hän vastasi heti.

'Suuri kuningas, älä vaivaa sillä itseäsi. Perillisesi on jo

valittu.' Hämmästyin. Mutta hän jatkoi: 'On eräs vaaleapalmikkoinen

neito. Hänen näkönsä on sytyttävä sinut sellaiseen paloon, ettei

yhdenkään naisen sulo. Ytimiisi asti olet värjyvä, kun hänet näet.

Hän yksin voi sinulle synnyttää pojan, joka perii koko suuruutesi.

Hän on laskeva valtansa alle maapallon kaikki kansat.' -- Siitä

lähtien odotan kärsimättömänä sitä neitoa."

"Ja sinä uskot tuota imartelevaa loihtijaa?"

"Uskoin sanalleen."

"Et enää usko?"

"Vain eläviä uskotaan."

"Hän on siis kuollut?"

"Ennustuksen jälkeen surmautin hänet."

"Miksi? Luulit hänen pettävän?"

"En suinkaan! Mutta tiedät, että hunnilaispappiemme ikivanhan, aina

vahvistuneen kokemuksen mukaan puhuu totta vain se tietäjä..."

"Jonka maksassa on pieni valkoviiruinen tähti. Senvuoksi, heti kun

ennustaja on kuollut, leikataan häneltä maksa ja siitä katsotaan."

"Minulla oli _kiire_ tutkia _tämän_ ennustuksen paikkansapitävyys.

Surmautin hänet. Valkea tähti _löytyi_. Ei ole enää epäilyn sijaa.

-- Nyt, vanhus, minä menen. Myöhäksipä jo veti. Tahdon nukkua. Ja

uneksia. Uni näyttäköön sen neidon, joka on minulle synnyttävä

maailman herran."

Kahdestoista luku.

Seuraavana aamuna ilmoitettiin molemmille lähetystöille, että herra

on valmis ottamaan heidät päivän kuudennella tunnilla vastaan.

Khelkhal, Ediko ja muita ylhäisiä seuralaisia lähti heidän luokseen

ja veivät heidät puupalatsin suureen vierassuojaan.

Koko avara puoliympyrän muotoinen huone oli katosta lattiaan

asti päällystetty ja kaikki seinät verhottu hohtavan valkeilla

palttinaverhoilla, vuorotellen näkyi aina kirjavavärinen villaverho,

samaan tapaan kuin kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli tapana

koristaa vastanaineiden thalamos.

Punavärisestä savesta tallattu permanto oli melkein koko suojan

alalta mattojen peittämä.

Neljän askeleen päässä seinistä oli tasapituisen välimatkan päässä

sirosti leikkauksilla koristettuja ja runsaasti, eikä ilman naiivia

aistia, maalattuja neliskulmaisia puupilareja, jotka tukivat lattiaa

jonkinlaisen gallerian tavoin. Pylväitä ja seiniä peitti ja koristi

ylt'yleensä aseet: saalistavaraa tai naapurikansain lahjoja.

Suoja oli jo täynnä hunnilaisia arvohenkilöitä ja sotureita,

vieraiden heimojen ruhtinaita ja lähettiläitä, heidän seuralaisiaan

ja hallitsijan kotipalvelusväkeä; se oli kirjava, liikkuva,

maalauksellinen kuva: kaikesta koristeidensa loistosta huolimatta

yksinkertaiseen plastilliseen pukuunsa vaatetettujen kreikkalaisten

ja roomalaisten rinnalla seisoi siinä suomalainen poronnahoissa,

suiooni karhuntaljassa, Britannian keltti puolialastomana,

morsingolla siniseksi maalattuna, vendi lampaannahoissa, germaani

villaviitassa ja vaskisovassa; mutta he jäivät kuitenkin kaikki vain

saariksi noiden epälukuisten hunnien myllertävään aallokkoon.

Attila istui suojan keskitaustalla korokkeella; kallisarvoisilla,

kullalla kirjailluilla matoilla peitettyjä porrasaskelmia oli

noustava tälle puiselle korokkeelle, jonka keskellä yksinkertainen,

koristelematon puinen nojatuoli toimitti vuosisadan mahtavimman

hallitsijan valtaistuimen virkaa; ei koristeen tapaistakaan hän ollut

kiinnittänyt pukuunsa, jossa hän eilen ratsasti leiriin.

Lähettiläät noudattaen Edikon osoituksia pysähtyivät suojan

kynnykselle ja kumarsivat syvään. Sitten aikoi Maximinus nousta

portaita korokkeelle ojentaakseen Attilalle keisarin omakätisen

kirjeen.

Mutta silloin hyppäsi muudan hunnilaisruhtinas -- se oli

Tsendrul -- väliin, sieppasi purppurapapyroksen hänen kädestään, sysäsi

patriisin alimmalta portaalta alas, juoksi itse ylös, polvistui

hallitsijan eteen ja laski kirjeen hänen syliinsä, samalla kuin

valtias istui liikkumattomana paikallaan eikä ottanut sitä vastaan.

"Se on imperaattori Theodosiuksen kirjelmä", huudahti Maximinus

tuolta alhaalta, ääneen, sillä hän oli suuttunut.

Attila ei liikahtanutkaan.

"Imperaattori toivottaa sinulle terveyttä ja pitkää ikää."

Siihen valtias vastasi hitaasti, punniten joka sanaa, huuliaan

mahdollisimman vähän aukaisten: "Minä toivotan imperaattorille samaa

-- ihan samaa -- mitä, mikäli tiedän, hän minulle toivottaa. --

Erääntynyt vuosivero, jonka molemmat keisarikunnat ovat velkaa, onko

se vihdoinkin saapunut, Ediko?"

"On herra, nämä lähetystöt ovat sen tuoneet."

"Oletko sen laskenut?"

"Ei solidiakaan puutu."

"Hyvä, mutta missä ovat keisarien lahjat?" hän jatkoi, merkitsevästi

vaiettuaan, nyt kovemmin ja karkeammin. "Kuuntelen vain lähettiläitä,

jotka tuovat lahjoja. Khelkhal, oletko ne arvioinut? Ovatko ne

arvoani vastaavat?"

"Oi, herra, _sinun_ loistoasi vastaavaa lahjaa ei saata olla. Mutta

katsoen antajain vähäiseen loistoon riittäkööt."

"Jaa ne ruhtinailleni, muista varsinkin Ardarikia ja Valameria. Mutta

myös Wisigastia! Äläkä unohda skiirien kuumaveristä kuninkaanpoikaa,

sitä nuorta sankaria ja kuulua harpunlyöjää. -- Kaikille

uskollisuutensa ansion mukaan! -- Mutta mitä?" -- tässä synkkeni,

niinkuin katkeran yllätyksen tavoittamana, hänen kasvonsa. -- "Luulen

Byzantionin lähettiläiden joukossa näkeväni tutun hahmon -- tuon

pienen, joka seisoo tuolla syrjässä muista." Hän katsoi uhkaavasti

Vigiliukseen -- heti ensimmäiseksi oli hänen silmänsä hänet etsinyt

-- lähettiläiden nimethän oli hänelle aikoja sitten ilmoitettu -- ja

löytänyt.

"Minulla oli kerran varhemmin onni", aloitti säikähtynyt Vigilius,

"tulkkina..."

"Mikä hänen nimensä onkaan, tuon konnan, Ediko?"

"Vigilius, herra."

"Aivan niin, Vigilius!" ja pahastuneen liikkeellä, rutosti sysäisten

oikeaa polveaan hän lennätti keisarin kirjeen, siihen ollenkaan

kajoamatta, maahan: "Miten sinä uskallat, julkea raato, tulla

kasvojeni eteen, ennenkuin, kuten sinun silloin käskin tulkita,

kaikki karkurit on luovutettu? Luuletteko minun kärsivän sitä, että

teidän kenttämerkkienne suojassa omat, joukoistani karanneet orjani

kantavat asetta minua vastaan? Kaikkien valtakuntani alamaisten on

näkeminen, ettei Attilalta päästä pakoon, ettei ole yhtään mitään

pelastusta hänen vihaltaan. 'Ei ole linnaa, ei muurien ympäröimää

pääkaupunkia, joka antaa minulta suojaa; itse Byzantionin kultaisesta

talosta minä tempaan viholliseni pois: _tällä_ kädellä!"

Hän ojensi oikean käsivartensa suoraksi.

"Me olemme tulleet sanomaan sinulle", aloitti Vigilius arasti,

"että ainoastaan seitsemäntoista pakolaista -- karkuria, niinkuin

sinä heitä nimität -- sinun valtakunnastasi tullutta, oleskelee

meidän luonamme. Heidät on jo määrätty annettavaksi Aegintheukselle,

Illyricumin rajajoukkojen päällikölle, jotta hän lähettäisi heidät

kahleissa sinulle. Ennen pitkää ovat he täällä."

"Seitsemäntoista! Saat myöhemmin kuulla oikean luvun. -- Mutta te

toiset, te Ravennan keisarin lähettiläät, kuulkaa: minä luovun

vaatimasta Viminaciumissa minulle joutuneen sotasaaliin salaajan

luovuttamista -- saatte kuulla, millä ehdolla. -- Kuka on Maximinus,

Byzantionin keisarin suurinta luottamusta nauttiva senaattori?"

"Minun nimeni on Magnus Aurelius Maximinus."

Vakaana, mielihyvällä lepäsi valtiaan katse noilla kunnianarvoisilla

kasvoilla.

"Salli, oi hunnien valtias..." aloitti Priscus.

"_Herraksi_ minua puhutellaan."

"Salli niinmuodoin, oi hunnien herra..."

Attila vavahti, mutta mielessään hän nauroi syrjäänpoikkeamusta

ja antoi tottuneen reetorin jatkaa: "minun keisariltani toimeksi

saaneena ja lähettilästoverieni nimessä selittää asiat,

järjestyksessänsä, sellaisina kuin ne ovat todellisuudessa,

ei niinkuin sinun vaihtuvat -- ah kovin taajaan! -- vaihtuvat

lähettilääsi ne näkevät ja sinulle kuvailevat. Vaadit keisari

Theodosiusta luovuttamaan sinulle kaikki, jotka -- sinä nimität heitä

karkureiksi! -- jostakin syystä maastamuuton kautta pitävät parempana

vetäytyä pois valtikkasi lempeyden varjosta. Kenties senvuoksi,

että hunnilaiset oikeusoppineesi ja ruoskasi heiluttajat eivät

varmaankaan kaikissa tapauksissa arvostele asioita niinkuin sinä

-- epäilemättä! -- tahdot ja -- valitettavasti! -- myös tapahtuvan

edellytät. Onhan nyt kovaa, että keisarin pitää luovuttaa sinulle

kaikki ne, jotka pitävät hänen suojeluaan parempana kuin... mutta

huomaan otsasi rypyistä, että minun täytyy olla väärässä -- siis

hyvä, heidät luovutetaan! -- Edelleen sinä vaadit paitsi maksamatonta

ja erääntynyttä veroa -- tarkoitin vuotuista kunnialahjaa! --

ensi vuodelta etukäteen suoritettavaksi uhkaamalla muuten heti

hyökkääväsi! -- Me laahasimme tänne kuusituhatta naulaa kultaa.

Vaadit heti paikalla lisää tuhatkaksisataa. Niin, olet jo -- kun

vastauksemme ei huonoilla teilläsi kerjennyt perille kyllin nopeasti

-- keskellä rauhaa piirittänyt kaupunkejamme, Viminaciumin, Ratiarian

ja monta muuta jo anastanut, ryöstänyt ja polttanut. Jokaisesta --

_sinun_ oman ilmoituksesi mukaan -- pidätetystä karkurista vaadit

kaksitoista kultasolidia. Hyvä, meillä on -- valitettavasti! --

valtuutus suostua äärimmäisessä pakossa kaikkeen. Mutta rukoilemme

sinua: älä pysy vaatimuksessasi! Et aavista, miten murheellisilta

kaikki maakuntamme näyttävät. Mitä kurjuutta tuottavatkaan varsinkin

Tonavan kaupunkien onnettomille asukkaille sinun ratsujoukkosi,

jotka ylt'yleensä hävittävät tasaista maata ja, niinkuin sudet

taajoin laumoin yksinäistä talonpojan majaa, parveilevat kaupungin

ympärillä, laskematta ketään pois, ja palaakaan leipää asujaimille

päästämättä kaupunkiin! Ja kilpaa ulkopuolella elämöiväin hunniesi

kanssa kiusaavat onnettomia kaupunkeja -- miltei vielä sitkeämmin

-- itse kaupungissa keisarilliset veronkantajat, jotka saadakseen

suoritettavat verot kokoon kerätyksi riistävät porvarin yltä

viimeisenkin vaatekerran ja vuoteen selän alta, niin että sangen

monet lopettavat elämänsä ja kärsimyksensä nuoranpätkällä. Mutta

lähettilääsikin ovat tottuneet -- sanotaan heitä kehoitetun! --

odottamaan sellaisia kunnialahjoja, Byzantionissa, että yksistään

nämä ilolahjat riittävät saattamaan meidät puille paljaille. Sanotaan

sinun sitävarten kunnioittavan meitä niin usein lähetystöillä."

Reetorin rohkeus huvitti valtiasta; kaukana epäystävällisyydestä

pisti hän väliin: "Ottakoot vain lahjoja vastaan, kunhan vain eivät

anna itseään lahjoa."

"Keisarin", aloitti nyt Maximinus tuskallisesti, "oli pakko

tyydyttääkseen sinut pakottaa vanhat senaattorisuvut myymään

huutokaupalla puolisoidensa korut, esivanhemmilta perityt, jopa

pöydän välttämättömimmätkin kulta- ja hopeakalut ja heidän

valikoiduimmat jalot viininsä..."

"Minä juon vain vettä tästä puumaljasta, patriisi", virkkoi Attila,

nosti maljan ja joi. "Te valitatte", hän jatkoi sitten, pyyhkien

paksuja huuliaan koko kyynärvarrellaan ja kämmenensä selkämällä,

"että rahastonne on tyhjä. -- Miksi se on tyhjä? Siksi, että

teidän keisarinne ovat ammoisista ajoista lähtien tuhlanneet

rahansa mielettömiin näytelmiin, kilpa-ajoihin, turhaan prameuteen,

ylettömiin huvituksiin tai -- surkeasti peläten helvettiä, jonka he

tosiaan ovat siekailematta ansainneet! -- järjettömään kirkkojen

rakentamiseen. Eikö teillä vieläkään ole riittämiin asti pyhitettyjä

huoneita, missä voitte pyhimyksillenne valittaa ruikuttaa ja --

valehdella? Minusta se on samantekevää. Mutta kansan, jolla ei enää

ole tarpeeksi rautaa naapurin torjumiseen, täytyy isäntämiehen tavoin

pitää rahansa tallessa naapuria varten, sillä sillehän se oikeuden

mukaan kuuluu. Kuinka te voittekin niin tuhlaavaisesti käsitellä

minun kultaani, joka sattuu olemaan teidän kirstussanne? -- Mutta,

viisas reetori Priscus, enkö minä olekin oikea barbaarinen sekapää.

Anna anteeksi, jalo patriisi, me hunnit opimme vain ratsastamaan,

emme koskaan ankaran johdonmukaisesti päätelmäperäisesti

ajattelemaan. -- En edes kauppa-asioita minä osaa asianmukaisessa

järjestyksessä selvittää. -- Minähän en ole edes -- vaikka kuitenkin

jo keskustelen teidän kanssanne -- antanut lähettilääni, tuon Edikon,

kertoa, miten _hänen_ retkensä sujui ja mitä kaikkea hän on kokenut

siellä ihanassa Byzantionissa."

Keisarilliset lähettiläät katsoivat toisiaan hämmästyneinä.

"Eikö hän tosiaankaan ole ottanut selkoa?" virkkoi Primutus kuiskaten.

"Totta kai, epäilemättä!" vastasi Priscus niin ikään hiljaa.

"Kuuntele tarkoin, Maximinus! Nyt tulee Edikon salaisuus."

Kolmastoista luku.

"Puhu vain avoimesti", käski valtias, "aivan avoimesti näiden

byzantilaisten kuullen. Sano kaikki. Kaikista peitetyimmätkin. Hehän

ovat meidän ystäviämme. Ystävältään ei hunni salaa mitään."

Ediko astui esiin, kumarsi syvään ja aloitti sangen levollisena ja

tyynenä: "Byzantionissa, tuossa verrattomassa, näin, kuulin, koin

uskomattomia. Totta puhui se goottilaiskuningas, joka oleskeltuaan

siellä pari päivää huudahti: 'Siinä kaupungissa on paljon

kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia asioita'."

Tyytyväisinä katsahtivat lähettiläät toisiinsa.

"Vaikutuksen se on, tuo roomalainen ihanuus, tehnyt tähän

barbaariin", sanoi Priscus hiljaa; ja Maximinus nyykäytti päätään.