"Siksi, että ennemmin... jo ennen --"
"Ole vaiti, Daghar!" keskeytti kuningas. "Siksi, että me pyydämme
Attilaa, kun hän jakaa valtakunnan monien perillistensä kesken --
hänellähän on kappaleen matkaa toistasataa poikaa! --, ettei hän
meitä germaaneja anna noille, vaan sinulle."
"Se ei ole tapahtuva!" vastasi Ellak pudistaen päätään.
"Ei tosiaankaan!" sanoa jymäytti Daghar.
Silloin laski Ildiko sormensa punaiselle suulleen.
"Liian suuri, liian mahtava olisi valtakuntani veljilleni! Ja
Dzengisitz on jo saanut herran lupaamaan itselleen erinäisiä teidän
kansakuntianne."
"Mitä varten?" kysyi Wisigast.
"Hänhän vihaa meitä kuitenkin!" arveli Daghar.
"Juuri siksi! -- Attila suostui hänen pyyntöönsä silmissään tuo
hänelle ominainen vilkutus: 'jos jäät eloon minun jälkeeni, sinä
kärsimätön perilliseni', lisäsi hän sitten vitkaan."
"Voi niitä, jotka joutuvat hänen alaisikseen!" toisti kuningas ja
käveli poispäin katsoakseen ratsuja. "Hän on ihmistunnoton!"
"Niin kylläkin", nauroi Daghar tuimasti, "hän onkin hunni!"
"Skiiriläismies!" virkkoi Ellak uhaten, mutta maltillisena.
"Anna hänelle anteeksi", pyysi Ildiko. "Eihän se juuri sinuun satu.
Olethan puoliksi meidän vertamme."
"Mutta Dzengisitz", jatkoi Daghar vihoissaan, "on oikea hunni.
Täysverinen hunni! Kansansa ylpeys ja loistokappale."
"Siksipä isä rakastaa häntä", lausui Ellak surullisena.
"Ja miten hunneissa voisikaan olla ihmisyyttä!" intoili Daghar.
"Niin, tuntea edes inhimillistä sääliä! Eiväthän he olekaan ihmisiä
ensinkään!"
"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Ellak.
"Siitä elää taru kaikkien germaanilaiskansan keskuudessa! Ja se puhuu
totta."
"Olen kuullut siitä. Mutta itse laulua en ole kuullut. -- Tuolla
takanasi, Daghar, riippuu harppusi, se usein mainittu. Ota se esille!
Anna minun ihailla taitoasi; monesti olen kuullut sitä ylistettävän.
Laula se laulu 'Hunnien synnystä', se kai on sen nimi, eikö niin?"
"Niin on! Mutta?..." Vain vastahakoisesti otti Daghar vastaan tuon
pienen kolmikulmaisen harpun, jonka Ellak päästi irti läheisestä
pensaasta, johon se oli ripustettu leveästä punaisesta nahkahihnasta,
ja ojensi sen hänelle.
"Ei toki!" puuttui Ildiko puheeseen. "Älä pyydä sitä kuulla. Se
haavoittaa sinua!"
"Olen tuskiin tottunut. -- Aloita!"
"Siis tahdot kuulla?"
"Minä pyydän."
"No, niin, kuule sitten!"
Kolmas luku.
Hän pyyhkäisi kädellään pari kertaa kieliä ja rupesi sitten
kauniilla, soinnukkaalla äänellä puoliksi laulaen sanelemaan, välisti
säestäen sanoja koskettelemalla pari kertaa kieliä:
Kauan ma kuljin maailman rantaa
tiedustellen tietäviltä
kansojen kehtoa, alkua aikain.
Taivas soi mulle saalihin suuren.
Alkua ylhää germaanein suku suuri!
Wotan isä on keihäskelpojen goottein;
Saxnotistapa, poiasta voittaja-Wotanin
juontavat juurensa salskeat saksit;
Donar taatto on tanskalaisten ja pohjan poikain.
Ziu ja Zisa, ne on elonantajat uljaan
heimon tuon alemannien, kunnon kansan.
Eru luoja on markomannien, miehevämielten;
Irmin tyyringien, rodun rohkean, alkaja ammoin.
Forsete, ma kuulin, friisien on esivanhin. --
Wotanin viehkeä vaimo, Frigga, hän synnytti tälle
ylvähät nuo esitaatot
frankkien hilpeän heimon ja ratsuri-ruugein.
Mut toki toista ja kammottavaista
kuulin ma synnystä hurjien hunnein!
Goottien heimoa hallitsi silloin
Ambl, amalungien suur' esivanhin.
Sai hän suomalaisnaisia vangiksi vainon teillä.
Suomalaiset on sukkelapäitä:
tunsi he vaattehen valmistuksen;
taisi he tehdä myös tuhotöitä:
kateen silmin he kaatoi karjan,
polttivat peltojen aimot aumat,
rakein he raiskasi versovan viljan,
leiskuvin liekein puhtahat pirtit.
Tauteja nosti he myös menoks' miesten:
kansoa kaatui!
Murhaa muutakin saivat he aikaan:
sankarten sammui lemmen liekki;
äideiltä ehtyi maito:
rinnoista virtasi verta!
Syntyi sukua surkeata ja synkkää,
lapsia kädettömiä, ah, kammoksi kaikkein.
Kunnon gootit valtoihin vihan vimmatun joutui:
päättivät pois perin heimostansa
karkoittaa nuo lemmon loitsija-naiset.
Käynyt ei laatuun kolkata heitä:
tahrata ei saanut kurjain tuhka
Goottien kontuja. Mädätä voineet
raadot ei kylissä goottein,
jott'ei jumalten kirous julma
saastutettuhun sattuisi seutuun.
Kauas karkoitettihin pois polon pohjan puoleen
vainotut velho-vaimot kylmähän, kolkkohon korpeen,
miss' oli synkeät suot, ruton, tautien paikat, parhaat.
Sinne gootit kuljetti kolkot, villit vaimot
uskoen: nälkä ja kurjuus heidät kuololle korjaa.
Mutta ah! Kirous kansojen! Näin ei käynyt!
Henget herjan ja himon ja häpeän hurjat,
Wotan jotk' oli tuominnut tänne
ihmisten ilmoilta seutuhun summaan,
nousivat nyt, heti vainuten vaimot,
soitten pohjista, paikoista tappavan taudin
hyökäten päin himon kiihkossa hullun,
ottivat villit velhot vaimoiksensa.
Hirviöt yhtyi hirviöihin.
Ei kodin rauhassa vietetty heidän häitään.
Ei! Sotaratsun seljässä synnytettiin
maailmaan järin julkea, julma ja juonikas joukko:
väärät sääret ja koukkuseljät,
tihrusilmät ja nokinaamat;
-- ratsumiehiä vailla vertaa;
seljassa ratsun he syntyivätkin! --
Kirous kansojen! Sukua sutten syntyi määrätön määrä.
Tää on synkeä synty herjojen, hurjien hunnein.
Hän lakkasi väsähtäneenä, sillä hän oli esittänyt laulun alinomaa
kasvavalla intohimolla, lopuksi ei enää lausuen, vaan äänekkäästi,
vihaisena laulaen, yhä rajummin näppäillen kieliä; hän hehkui.
Tyynnyttäen laski Ildiko valkean kätensä hänen olkapäälleen, katsoen
samalla osaaottavasti Ellakiin, joka liikahtamatta oli kuunnellut
esitystä tummat silmät maahan luotuina.
Nyt hän loi ne ylös ja katsoi, syvän surullisena, ensin tyttöä,
sitten laulajaa.
"Kiitoksia paljon", hän virkkoi levollisena. "Se oli opettavaa.
Sinä esitit ruman kauniisti. Ilmeisesti uskot sen todeksi. _Se_ on
pahinta."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Niin valtava on siis hunnilaisviha, että sellainenkin mies kuin sinä
saatat uskoa tuollaisia imettäjäsatuja! --"
"Minä uskon", vastasi Daghar uhmaten, "siksi, että haluan sitä
uskoa. Tarina ei valehtele! -- En minä sitä sinulle mielelläni olisi
laulanut -- tahdoin olla sinua loukkaamatta! -- mutta jonkun toisen
sallisin sen mielelläni kuulevan hänen kartanossaan ja kaikkien hänen
seuralaistensa ja vieraittensa. Halusta laulaisin sen kerran hänelle!
Vihakin innostaa ja panee harpun kielet heleämmin soimaan."
"Minä mieluummin kuulen niistä -- rakkauden helkkyvän! Laula nyt
minulle, pyydän, rakkauslaulu. Sinähän tunnet -- ja tunnet myös,
miltä tuntuu olla rakastettu! -- sen hyvin."
"Olet oikeassa", huudahti kuninkaanpoika, silmät loistaen. "Enkä minä
siihen tarvitse valmistusta: kun vain näen hänet!"
Ja hän aloitti heti, voimakkaasti kosketellen kieliä:
Herttaisin, hienoin ja hempein
kaikista naisista maan sekä taivaan
Ildiko ihana impi!
Viehkeä vertaa on vailla.
En edes talosta taivaan,
joukosta jalojen
löydä Ildikon laista
muita kuin yhden ainoon. --
Ei se ole Freija -- tuo liian, vapaa,
rauhaton rakkaudessa
ja mieleltä muuttelevainen.
Ei se ole Nanna -- ei, ei hänkään,
tuo ylen arka ja hento ja herkkä:
Nannasta ei ole vaaraa vastaan;
vaaran uhkakin vienon jo voittaa.
-- Mutta Ildiko, hän tavalla tammen,
tiedän sen, myrskyjä uhmaa,
rohkearinta ei vaaroja väistä,
ei kuoloa kammo. --
_Frigga_, tuo naisten nainen,
ylpeä, ylhä ja uljas,
Wotanin, taivahan taaton, voimava vaimo,
ken osan saa tämän aivoituksista aina,
niinkuin myös kademielten kaunan,
_Frigga_, hän on Ildikon ainoa verta.
Ah, ken kyllin kunnolla voisi
laulaa laadun ja luonnon
Ildikon, ihanan immen?
Vainen Daghar, joll' on se taivahan onni,
häntä ett' armas lempii.
Hän vaikeni, luoden ihastuksesta kuuman katseen noihin kauniisiin
kasvoihin, jotka kääntyivät poispäin punastuen suloisesta
morsiankainoudesta; mistään välittämättä hän antoi harppunsa pudota
nurmikolle, hän aikoi tarttua Ildikon käsivarteen -- mutta tylysti
hän torjui nuorukaisen vasemman käden ankaralla liikkeellä. Vain se
hänen onnistui saada tavoitetuksi käteensä; ja sitä puristaessaan
hän luuli tuntevansa hyvin heikon vastapuristuksen; jo se teki hänet
onnelliseksi.
Sillävälin oli Ellak huomaamatta nostanut poisnakatun harpun maasta;
pitkään hän miettien katseli noita kahta onnellista, jotka eivät
häntä nähneet. Sitten hän kosketteli varovaisesti kieliä ja lauloi
hunnilaiskielellä hiljaa itsekseen:
Päivätär, tao kauniskasvo,
kullallensa kuulukohon!
Vaunuissansa kantta taivaan
kulkevi hän kultaisissa
valkokutrein hulmutessa.
-- Kutrit nuo on päivänpaiste! --
Niin on kaunis kasvoiltansa,
että meidän empimättä
pakko sulkea on silmät.
Kuitenkin me kuolevaiset
ihannoiden ihmeellistä
palvomahan polvistumme:
"Kiitos, että meille loistat,
että sulta suonihimme
virtaa tulta taivaallista!
Kiitos, että sulta saamme
elon uljast' uskallusta,
pahaa jok' ei pelkää päivää,
mut ei kuoloakaan kammo.
Mitä meillä onnellista,
siitä vainen sulle kiitos!"
Päivätär, tuo kauniskasvo,
kullallensa kuulukohon! --
Antakohon armiaasti
kurjienkin kiittää häntä!
Hän vaikeni ja ripusti harpun jälleen pensaaseen.
Daghar otti häntä kädestä: -- Ellak ojensi silvotun oikean käden
asemesta vasemman. "Surullinen laulu", lausui skiiri, "mutta kaunis,
joskin hunnien tapaan."
Ildiko käänsi ihanat kasvonsa tyynesti hänen puoleensa. "Ellak",
hän virkkoi hitaasti, "mitä hyvää sinussa on, niin, jaloa" --,
tässä kohtasi hän syvästi kiitollisen katseen noista surullisen
haaveksivista tummista silmistä, -- "mikä sinut on tänään tuonut
tänne meitä varoittamaan ja auttamaan, se ei ole sinussa hunnia, vaan
goottia. En koskaan sano sinua enää hunniksi. Sinä et ole meille
vieras. Minulle olet Amalahildin, et Attilan poika."
"Ja kuitenkin erehdyt, kuninkaantytär. Ja teet väärin tuolle
mahtajalle. Tosin hän on hirmuinen, mutta myös suuri, jopa hän voi
olla hyvä ja jalo, hän, joka minua niin katkerasti vihaa, isäni
Attila, herra. -- Tulkaa, älkää vitkastelko enää. Hevosenselkään!
Tuossahan isänne lähettääkin ne jo tänne. Minä seuraan teitä itse
näyttääkseni suorimman tien."