Ensimmäinen luku.
Tämän tapahtuessa hunnilaisleirissä liikkui sitä kohti vähäinen
kulkue. Se tuli lännestä, ruugien maasta käsin niiden laajain metsäin
läpi, jotka kirveen koskemattomina olivat peittäneet nämä Tonavan
tienoot osaksi ikimuistoisista ajoista asti, osaksi roomalaisvallan
luhistumisesta pitäen viimeisen kolmen neljän sukupolven kuluessa
taas pukeneet viljelykselle raivatun maaperän salojen kaikella
rehevyydellä.
Matkaajat, kymmenen miestä ja kaksi naista, kulkivat kaikki ratsain.
Vaunut, joita naisväki tosin tavallisesti käytti ollessaan matkalla
suuriin uhrijuhliin, eivät olisi päässeet tunkeutumaan näissä
sakeissa metsissä eteenpäin, siksi kapeat olivat tiet, jotka monin
paikoin kulkivat pitkät taipaleet ryteikköjen läpi.
Varovaisesti täytyi ratsastaa; kovin helposti kompastuivat hevoset
puunjuuriin, jotka ikäänkuin ruskeat käärmeet usein kulkivat tien
poikki, etenkin kun tammien, pyökkien ja petäjäin korkeat, välisti
ylhäällä toisiinsa ylettyvät latvaoksat päiväsaikaankin levittivät
tummanvihreää kajastusta ja varjostivat polut. Yöt viettivät naiset
kuormahevosen kuljettamassa, vahvasta purjekankaasta tehdyssä
teltassa pehmeiden peitteiden päällä; miehet makasivat taivasalla
vaipat peittonaan, mutta toiset heistä pitivät vuorotellen vahtia.
Hevoset olivat etujalkain kahleista sidotut pitkillä nahkahihnoilla
puihin kiinni; siten ne eivät päässeet karkuun, mutta kuitenkin
saattoivat esteettä haukata tuoksuvaa, korkeaa metsäheinää.
Suurus oli eräänä matkapäivänä juuri syöty; pystytetyn teltan
edessä kiiluivat vielä viimeiset kekäleet; siinä oli valmistettu
mukanatuoduista eväistä ja edellisestä metsästyssaaliista aamiainen;
puoliavoimessa teltassa sälytti palvelustyttö peitteitä kokoon
sill'aikaa kun kulkueen molemmat johtajat ja ihmeenihana neitonen
loikoivat tulen ääressä; miehistä vanhempi katseli vakaasti
hiljalleen riutuvaan tuleen. --
Kaunis tyttö pani merkille hänen piirteidensä synkän ilmeen, ja hän
siveli valkealla, täyteläisellä mutta kapealla kädellään vanhuksen
otsaa.
"Isä", hän sanoi, "mitä raskasta, murheellista mielessäsi haudot?
Jospa voisin pyyhkiä surut sydämestäsi pois, niinkuin vaot otsaltasi."
"Niin, kuningas Wisigast", huudahti nuorukainen, joka istui hänen
vieressään, "mitä sinä suret? Minkä takia? Tahi kenen vuoksi?"
"Sitä, mikä tulee! -- Enkä totisesti vähimmän teidän molempain
takia!"
Daghar kohotti kiharaista päätään: "Minä en pelkää mitään enkä
ketään, en -- häntäkään!"
Ylväs ilo mielessään loi Ildiko säteilevän katseensa nuorukaisen
kauniille kasvoille. "Isä, hän on oikeassa", lausui hän sitten
levollisena, "kenenkään käsi, ei hunninkaan, ei repäise rinnasta
rakkauttamme ja olentomme omaperäisyyttä: se on rakkautta ja
uskollisuutta vastaan voimaton."
Mutta kuningas pudisti harmaata päätään. "On niin outoa ja kaameaa!
Mistä hän tietää... mistä hän on niin pian saanut tietää teidän
kihlauksestanne? Tuskin se oli omassa kartanossani tullut tunnetuksi,
niin heti ajaa karautti hänen airuensa pihaan muistuttamaan
mieleen vanhaa käskyä -- jo Mundzuk oli sen antanut, mutta sitä
ei ollut likikään aina seurattu! -- jonka mukaan kukaan hunnien
vallan alaisista kuninkaista ei saanut poikaansa tai tytärtänsä
kihlata ennenkuin pari oli hallitsijalle esitelty ja saanut hänen
suostumuksensa. Ei ollut muuta kuin totteleminen tai -- teille! --
pikainen pako."
"Tahi avoin uhma!" huudahti Daghar. "Minä en pakene, en Attilaakaan!
Voi, olisitpa noudattanut neuvoani, minun vihaani! Hyökätään! Heti
paikalla!"
"Liian aikaista, poikani, liian aikaista! Toiset eivät vielä ole
valmiit. -- Niin minä sitten laittauduin teidän kanssanne matkalle
hänen hovileiriinsä -- sydän raskaana! Mitä tuo hirmu hautoo
mielessään, minkä ratkaisun hän on antava -- kenpä sen tietää? Mistä
ihmeeltä hän lienee siitä saanut tiedon niin aikaisin?"
Ildiko käänsi kauniin päänsä toisaanne, punastuen; isä huomasi sen.
"Ellak!" huudahti hän. "Hän on luonut silmänsä sinuun! Hän varmaankin
tahtoo isältään sinun kättäsi..."
"Koettakoonpas", virkkoi Daghar rajusti, tuskin huuliaan avaten; hän
puristi kätensä kalvankahvaan. Mutta neito vastasi: "Eihän. Sitä
en usko tuosta -- merkillisestä -- hunnivesasta. Hän tuntee myös
olentoni lujan voiman. Hän tietää, että rakastan Dagharia, ja sen,
ettei Ildiko koskaan häntä..."
Kuningas kohautti olkapäitään: "Minä ja Daghar ja meitä kumpaakin
paljon mahtavammat emme voi suojella sinua Attilan väkivallalta. Jos
hän vain käskee -- sinä olet ja me myös hänen leirissään turvattomia,
hänen käsissään! -- jos hän vain käskee sinun ruveta Ellakin vaimoksi
-- niin mitä muuta voit tehdä kuin..."
"Voin kuolla!" huudahti neito ja tarttui eteensä synkeänä tuijottavan
sulhonsa käteen. "Ei, Daghar, älä sure! Sinun omaksesi minä tulen
tahi kuoleman! Ja voi sitä, joka minuun kajoaa."
Toinen luku.
Silloin kieri kaukaa, metsän itäpuolelta, metsästystorven kuuluva,
räikeä ääni. Eräs vartiosotilaista oli antanut varoitusmerkin
ja heti paikalla kavahtivat kaikki leiriytyneet pystyyn, miehet
tarttuivat aina käden ulottuvilla oleviin aseisiinsa ja tähyilivät
jännityksissään itää kohti.
Mutta nyt kajahti toinen torventöräys, hillitysti, viihdyttävästi. Ja
jo oli kaksi ruugia tuonut telttaan yksinäisen ratsumiehen, joka heti
hyppäsi hevosen selästä ja nyt hitaasti lähestyi. Hän kumarsi syvään
kuninkaantyttären edessä ja ojensi kummallekin ruhtinaalle vasemman
kätensä tervehdykseksi.
"Ellak!" lausui Wisigast, mittaillen häntä epäluuloisin katsein ja
vain epäröiden tulokkaan käteen tarttuen. "Tekö? Mikä teidät tuo
tänne?"
"Huoli teidän parhaastanne. Isäni on vihoissaan. Tuo omavaltainen
kihlaus --"
"Hän sai tiedon kovin väleen!"
"Niin, _ennen_ minua", vastasi Ellak. "Minä -- minä pääsin vain
arvaamalla sen perille -- siellä Friggan kiven luona... Että
kuitenkin ruugien kuningas niin nopeaan, niin arvaamattomasti --
vastoin käskyä! -- antaisi tyttärensä mennä myös _kihloihin_, sitä en
ollut ajatellut. Mutta jo heti kun metsälähteeltä palasin hallitsijan
hovileiriin, huusi hän minulle -- olenhan minä monesti ennenkin
koettanut hälventää hänen epäluulonsa germaanisia ruhtinaita kohtaan
--"
"Sano vain", keskeytti Daghar, "kuningas Wisigastia ja minua kohtaan."
"Myös teitä kohtaan! -- niin, olen koettanut sitä hälventää. Mutta
nyt hän huusi minulle: 'Siinä näet, sinä sekarotuinen, heimolaistesi
uskollisuuden ja kuuliaisuuden! Kuningas Wisigast on kihlannut
lapsensa skiiriläisruhtinaalle minua kuulematta. Vastoin lakia!'"
"Mistä sinä sen tiedät?" tiedustelin säikähtyneenä.
"Samantekevä", hän vastasi. "Se ei kuulu sinuun. Yönaikaan se
minulle selveni. Kahleissa minä heidät tänne laahautan, kaikki kolme!"
Daghar aikoi uhmamielisenä puuttua puheeseen, mutta Wisigast viittasi
häntä vaikenemaan.
"Rupesin häntä asettamaan. Pyytämällä pyysin, ettei hän
vielä ryhtyisi käyttämään väkivaltaa. Menin takuuseen teidän
kuuliaisuudestanne, että kutsuttuina te mielisuosiolla tulette
leiriin. -- Hän siinä mittaili minua tutkivin katsein. Sitten hän
lausui kasvojenilmeidensä omituisesti vavahtaessa -- se tuo mieleen
jyrinättömän salaman -- mitä en osannut selittää itselleni enkä
vieläkään sitä ymmärrä:
"'No hyvä, olkoon menneeksi! Minä kutsun heidät suopeasti. Olet
oikeassa: se on viisaampaa. Tosin sinä et tiedä', päätti hän
puheensa, '_miksi_ se on viisaampaa'; sitä sanoessaan hän hymyili,
mutta sitä pahaa hymyään, joka uhkaa enemmän kuin hänen julki
vihastuksensa -- ja sitä varten minä ratsastin teitä vastaan
kehoittamaan teitä kiirehtimään, sillä on vaarallista antaa
hänen odottaa. Ja minä tahtoisin pyytää teitä olemaan viisaita
hovileirissä. Älä ole uhmamielinen, rohkea Daghar! Älä liian ylpeä,
jalo kuninkaantytär."
"Minun morsiameni", huudahti Daghar, "ei voi koskaan olla kyllin
ylpeä, niin ihana hän on!"
Ellak hengitti syvään ja vastasi: "Sitä minun ei -- tarvitse vasta
hänen sulhaseltaan kuulla. Ylväs kuin jumalatar saa hän, tulee
hänen olla!" -- Hän voitti leimahtavat tunteensa ja aloitti jälleen
malttaen: "Mutta te olette väärässä, te kumpikin ruhtinas, herra
on oikeassa. Älkää ärsyttäkö häntä! Minä tarkoitan hyvää! -- Eivät
kaikki valtiaan pojat ole teille suopeita! Samaten kuin minä puhun
germaanien _puolesta_, niin yllyttävät toiset hänen vihaansa teitä
kohtaan. Ja hän kuulee mieluummin heidän puhettaan kuin minun."
"Miten niin!" kysyi Wisigast.
Ellak kohautti olkapäitään: "Ankaruus on hänelle tutumpaa kuin
lempeys. Hän ei rakasta germaaneja. Eikä -- minua. Sitävastoin hän
rakastaa -- --"
"Ernakia, sitä epattopoikaa, ja Dzengisitziä, ilkimystä!" huudahti
Daghar.
"Voi meitä", lisäsi ruugien kuningas, "jos noista kumpikaan joutuu
meitä milloin hallitsemaan!"
"Eivät joudu, eivät koskaan!" naurahti Daghar.