"Vigilius ei ole, merkillistä kyllä, tällä kertaa valehdellut",
vastasi hän minulle. "Attila _vaatii_ lähettilästä, joka on arvoltaan
senaattori."
"Mutta mitä varten sinä valitsit juuri minut, jota tosin pidetään
luotettavana miehenä?"
"Sen saat tietää aikanaan", vastasi germaani.
"Aivan niin, aikanaan!" toisti syvä ääni ystävysten takaa.
Yllätettyinä kääntyivät molemmat: Ediko seisoi heidän takanaan.
"Kohdakkoin saatte sen tietää. Ja silloin myöskin käsitätte syyn.
Siihen saakka -- olkaa varovaisia", hän varoitti, "jos haluatte
puhella syrjäisen kuulematta. Älkää minua pelätkö, vaan... muita."
Ja hän oli jo menossa mäenrinnettä alas taas, vaunuja vastaan;
alhaalla seisoi hänen ratsunsa odottamassa isäntäänsä.
Ennen pitkää hän ratsasti tuon puoliavoimen kantotuolin ohi.
"Ediko, Ediko!" kuului taas kuiskaava ääni tuolista. "Kirottu
lonkkasärky, joka ei anna minun istua satulassa, vaan pakottaa tähän
laatikkoon. Minun täytyy saada toki puhella sinun kanssasi -- vieläpä
paljonkin -- vain yksi sana."
"Ole vait, höpäkkö", vastasi toinen pysähtymättä. "Molemmat ovat jo
muutenkin epäluuloa täynnä. Tahdotko saattaa meidät turmioon? Ja
päälle päätteeksi -- _ennen_ tekoa?"
Kolmas luku.
Vähitellen alkoi pitkä kesäpäivä hämärtää eikä vielä ollut saavuttu
yöleiriksi valittuun paikkaan, Theissin pienen sivujoen Driccan
poikki vievälle kaalamolle, kun vähän väliä muutamat niistä
ratsastajista, jotka usein laajassa kaaressa parveilivat kulkueen
läntisen siiven ympärillä, nopeina kuin nuoli karauttivat esiin
tuomaan Edikolle lyhyitä tiedonantoja. Samalla he vilkkaasti
osoittivat pitkillä keihäillään tai kaikkein kovimmasta
puhvelinnahasta tehdyllä lyhytvartisella, monihaaraisella murhaavalla
ruoskallaan -- joka jousen tai nuolen ohella oli hunnien varsinainen
pääase -- laskevaa aurinkoa kohti, joka kiekko, aron usvan epäkauniin
leveäksi litistämä, vääristetty kuin kuperassa peilissä, katosi
keltaisenharmaiden pilvien taa, verenpunaisena, säteettömänä,
loistottomana.
Levollisena katsoi Ediko hänen käskyjään vieväin ratsumiesten jälkeen.
Hyvin nuorekas roomalainen ajoi hevosensa lähemmäksi. "Ediko, herra",
-- aloitti hän arasti, -- "isäni Vigilius lähettää minut: hän on
huolissaan -- noiden ilmoitusten johdosta. Eräs vaunuja vartioivista
gooteista sanoi, että tuolta lännestä päin voi iltataivaan
korkeammalla kulkevista pilvistä selvästi alempaa erottaa paksuja
pölypilviä. Sanoo niiden olevan ratsastajajoukkueen ilmaan nostamia.
Isä pelkää... -- ei suinkaan rosvoja ole liikkeellä?"
"Attilan valtakunnassa? Ei ole, poika. Rauhoita sitä urhoa! Etkö
ole, heti teidän rajanne tälle puolen päästyämme, siellä täällä tien
varrella -- eikä niinkään harvoin! -- huomannut puihin naulittuja
luurankoja tahi vielä mätäneviä ruumiita?"
Nuorukainen nyökäytti päätään kauhistuneena: "Olen! Herranne rakastaa
sotajoukkojensa teiden koristamista hirvittävään muotoon. Kokonaisia
korppiparvia säikäyttää ohiratsastava niistä lentoon. Tuolla, tuon
tienmutkan takana, riippui kolme yhdessä. Roomalaisia, kasvoista ja
puvusta päättäen."
"Aivan niin! Kaksi rosvoa ja yksi roomalainen vakooja. Minun herrani
tietää rikastuttaa ne ansion ja opettaa toiveiden mukaan! Jo teon
hetkellä otettiin heidät kiinni, pantiin syytteeseen, todistettiin
syyllisiksi, tuomittiin ja teloitettiin."
"Oikeudenkäyttönne on veristä", virkkoi nuorukainen.
"Mutta nopeaa ja oikeamielistä", päätti Ediko. "Sen saat vielä nähdä,
poika."
"Mutta -- elleivät ole rosvoja, mitä väkeä nuo ovat?"
"Ilta näyttää."
Ja se näytti.
Sillä tuskin Ediko joukkoineen oli kerjennyt kaalamon viereiselle
niitylle, josta hevoset paitsi vettä saivat runsaasti tuoretta rehua,
kun sillävälin selvään näkyviin tulleesta joukosta, joka lännestä
käsin nähtävästi pyrki pohjoiselle tielle, nopeimmat ratsumiehet jo
saapuivat paikalle.
Ensin taaskin kerkeitä hunneja ratsain, sitten ylhäisiä roomalaisia,
ja samoin heitä seurasi, vaikka vähemmän, raskaasti kuormattuja
vaunuja.
Maximinus ja Priscus ratsastivat hiljakseen tulokkaita vastaan.
"Comes Romulus!" huudahti Maximinus hypäten satulasta maahan.
"Ystävä Primutus!" ihmetteli Priscus hänen esimerkkiään seuraten.
Nyt laskeutuivat molemmat puhutellutkin -- upeassa roomalaisessa
puvussa -- hevosenselästä ja nuo neljä miestä pudistivat toistensa
käsiä.
"Minä luulin sinun olevan Ravennassa, Romulus", virkkoi Maximinus.
"Ja minä sinun, Primutus, Virunumissasi", lausui Priscus. "Mitä on
Noricumin prefektillä täällä tekemistä?"
"Ja minä arvelin teidän molempain olevan Byzantionissa", vastasi
Comes Romulus, joka näytti Maximinusta vähän nuoremmalta.
"Ja nyt tapaamme toisemme täällä", huokasi Noricumin prefekti,
miehekäs soturihahmo, "hunnien arolla."
"Iloista muuten on nähdä vanhoja ystäviä taas..." valitti Maximinus.
"Ja roomalaisia senaattoreja!" arveli Romulus.
"Mutta meidän tapaamisemme..." keskeytti Priscus.
"Ei ole mikään ilo!" lopetti prefekti.
"Se on tuskaa!"
"Sillä me tapaamme toisemme, arvaan minä, samoilla asioilla..."
"Ja samassa häpeässä."
"Keisari Theodosius on teidät lähettänyt Attilan luo..." aprikoi
Primutus.
"Pyytämään rauhaa!" vastasi Maximinus. "Ja teidät keisari
Valentinianus -- --?"
"Kaikki vaatimukset..."
"Myöntämään!" täydensi Priscus.
"Maksamaan mitkä veromäärät tahansa..." valitti prefekti.
"Mitä barbaari vain haluaa...! Noissa vaunuissa tuolla..."
"Laahaatte kuluneen vuoden erää!"
"_Rauhako_ teidän on solmittava mistä hinnasta hyvänsä?"
"Eikö?" kysyi puhuja.
"Rauha, kunniankin hinnalla", jymisi Primutus tarttuen miekkaansa.
"Se ei ole enää pitkään aikaan ollut luovutettavissa", virkkoi
suutuksissaan Priscus.
"Oi Maximinus, Antoniuksen pojanpoika!" valitti Comes.
"Voi Romulus, vandaalien voittaja!" huudahti Patricius.
"Ja me tapaamme toisemme täällä menossa rukoilemaan hunnipäällikköä!"
lausui prefekti.
"Barbaarimaisinta kaikista barbaareista!" lisäsi Priscus.
"Minulla on vielä erikoinen tehtävä", aloitti vihoissaan Maximinus
uudestaan.
"Niin minullakin", huudahti Romulus.
"Salainen!" nauroi Priscus.
"Ihan salainen!" täydensi Primutus.
"Ellen kaiken kullan ja kaikkien nöyryytyksien hinnalla saa hunnia
pidätetyksi, vaan hän taas vetää pelätyn miekkansa tupesta, tulee
minun hänelle esittää..."
"Ei kuitenkaan", tiedusti Comes, "että Länsi-Roomaa vastaan on
helpompi sotia ja se helpompi ryöstää kuin Byzantion?"
"Se on meidän tärkein tehtävämme", vahvisti puhuja.
"Säästäkää itseltänne se vaiva", huusi prefekti vihan vimmassa.
"Sillä _meidän_ on Attilalle todistettava, että te siellä
Byzantionissa olette vielä paljon turvattomammat ja voimattomammat ja
sitäpaitsi rikkaammat kuin me ravennalaiset!"
"Voi häpeää", voivotteli Patricius.
"Voi surkeutta", valitti ääneensä Comes.
Maximinus pusersi nyrkillään otsaansa, Romulus painoi kättään
sydäntään vasten, prefekti ravisti vihaisena päätään, reetori
hillityn tuskan valloissa hiljaa voihki. Tämän surullisen keskustelun
kestäessä he olivat saapuneet byzantilaisten vaunujen luo; heidän
murheensa näkyi selvään heidän ilmeistään ja eleistään.
Eräiden valtavain vaunujen takaa katseli heitä kookas, korkea
hahmo. Mies nyökäytti hiljaa kypärin peittämää päätään. "Painaako,
roomalaiset, häpeä teidät maahan?" hän kuiskasi gootin kielellä.
"Olette sen täysin ansainneet -- jo aikoja sitten. -- Odottakaa vain!
Vielä parempaa tulee!"
Neljäs luku.
Noin pari tuntia myöhemmin istuivat nuo neljä roomalaista ystävystä
myötään tuomassaan, väleen pystytettävässä matkateltassa, jokseenkin
hauskassa ympäristössä. Nurmilattia oli kallisarvoisilla matoilla
paksulti peitetty; kolmikolkkaisen matkateltan huipusta riippui
lamppu, levittäen himmeää valoa; palvelevain orjain, jotka olivat
kattaneet illallisaterian, oli käsketty poistua; viiniruukkuun,
vedellä täytettyyn sekoitusruukkuun ja neljään pikariinsa ulottuivat
toverukset itse pehmeillä patjoilla loikoessaan. Ediko itse
oli kysynyt, oliko heillä kaikki, mitä tarvitsivat, ja sitten
kohteliaasti hyvästeltyään poistunut. Vigilius makasi toisessa
teltassa lonkkasärkyä potien; se ja kai myöskin tieto, että hän oli
toisista vastenmielinen, pysytti hänet erillään heistä; poika hoiti
häntä.
Länsi-Rooman lähettiläät antoivat lyhyen kertomuksen matkastaan.
"Meillä", arveli prefekti, "ei ole paljon mainittavaa. Tiemmehän
kulki melkein koko matkan roomalaista aluetta, legioonaimme vanhaa
valtamaantietä vaelsimme. Ei vielä ole pitkääkään aikaa siitä, kun
saavuimme Attilan alueelle. Mutta heti kun olimme päässeet rajan
poikki, jouduimme pieneen seikkailuun."
"Iso parvi hunneja", jatkoi Comes, "ajaa karautti meitä vastaan,
käski uhkaavin elkein, heiluttaen hurjasti aseitaan, meitä
pysähtymään."
"Heti paikalla ratsasti joukon johtaja meidän molempain luo huitoen
paljaalla miekalla silmäimme edessä. 'Attila on suutuksissaan', hän
huusi meille latinaksi. 'Hän puhuu palvelijansa suun kautta: hän ei
tahdo enää nähdä ketään Valentinianuksen lähettilästä. Sitävastoin
on teidän luovutettava mukananne tuodut lahjat ja aarteet. Tänne ne!
Tahi -- minä hakkaan teidät maahan siihen paikkaan.' Ja hän veti
miekkansa.
"Silmääkään räpäyttämättä", kehaisi Romulus, "katsoi prefekti häntä
silmiin ja lausui: 'Nämä lahjat saa Attila ainoastaan minun kädestäni
lahjana -- sinun käsistäsi pelkkänä ryöstösaaliina; tee nyt, niinkuin
haluat, barbaari'."
"Hyvä, roomalainen!" huudahti tämä antaen aseensa painua. "Kestit
kokeen reippaasti. Minä ilmoitan siitä herralleni."
"Ja heti senjälkeen näimme hänen virkulla hevosellaan taas ajaa
karauttavan tiehensä -- itäänpäin. Samaan menoon tuli sitten
vastaamme toisia hunneja, joilla oli tehtävänään saattaa meidät
Attilan luo. Siinä kaikki, mitä meillä on kerrottavaa."
"Mutta te --, teidän laitanne on toisin. Olette jo kauan aikaa
matkanneet hunnien valtakunnassa. Kerro, reetori. Mutta ennen sitä
sekoita, ole hyvä, vielä -- tässä pikarini. -- Miten teidän on
käynyt?"
"Sangen vaihtelevasti", vastasi Priscus, antoi ystävälleen maljan
täytettynä takaisin ja alkoi puhua: "Kahdessakymmenessä päivässä
pääsimme vasta Sardicaan, joka kuitenkin on vain kolmentoista
päivämatkan päässä Byzantionista -- niin raskaasti painaa kulta ja
häpeä, jota kymmenen kuormavaunullista kuljetamme hunneille."
"Siellä Sardicassa", jatkoi Maximinus, -- "hunnit ovat sen puoleksi
polttaneet -- kutsuimme Edikon ja muut saattajamme vieraisille
illalliskemuihin."
"Mutta voi", valitti reetori, "naudat ja oinaat, joita vieraillemme
tarjosimme, meidän täytyi ensin ottaa heiltä lahjaksi. Vain
valmistuksen toimittivat meidän kokkimme."
"Pöydässä syntyi riitaa. Vigilius -- hän oli kai juonut minun vanhaa
lucanialaista viiniäni liikaa --"
"Tai se oli teeskentelyä!" arveli Priscus.
"Ylisti Theodosiusta kuin jumalaa Attilaan verrattuna, tämä kun oli
kuitenkin vain ihminen."
"Lopuksi täytyi Maximinuksen lepyttää kiihtyneitä hunneja -- ei
Edikoa, joka pysyi vaiti! -- lahjoittamalla heille seriläisiä
vaatteita ja intialaisia jalokiviä. Jumala Theodosius maksaa sinulle,
Patricius, paljon enemmän kuin minkä arvoinen hän on."
"Sitten saavuimme Naissukseen."
"Se on: siihen paikkaan", korjasi reetori, "missä Naissus aikoinaan
oli. Hunnit ovat tasoittaneet sen maan tasalle."
"Paikkakunta oli tyhjä. Basilikain raunioissa istua kyykötteli
pari haavoittunutta tai sairasta, rukoillen pyhimyksiltä leipää ja
pelastusta tai kuolemaa, mikä, tuloksista päättäen, näytti olevan
pienempi ihme kuin noiden toisten saanti; sillä sangen monta ruumista
virui maassa hujan hajan."
"Me vaivaiset jaoimme viimeiset leipävaramme näille epätoivoisille."
"Ja matkustimme edelleen."
"Aution maan halki!"
"Poikkesimme valtamaantieltä pois."
"Sillä siellä ei voinut hengittää!"
"Minkä vuoksi?" kysyi Comes.
"Ruumiiden tähden."
"Monien tuhansien hautaamatta mätäneväin ruumiiden tähden!"
"Taistelussa tai pakomatkalla hunnien surmaamain!"
"Naissuksen vuorilta tulimme sitten kiertotietä Tonavan varrelle."
"Hunnit keräsivät kokoon asukkaita, jotka kuljettivat meidät ruuhilla
joen poikki."
"Minun pisti silmääni näiden barbaaristen aluksien suuri, epälukuinen
määrä --"
"Leveiden aarrevaunujemme kuljettamista varten sidottiin kaksi tai
kolme rinnakkain."
"Kysyttyämme, mitä varten sellainen paljous veneitä oli kerätty
kokoon, vastasivat hunnit, että Attila aikoo hetimiten tulla tänne
suurelle metsästysretkelle."
"Minä aavistan!" arveli prefekti. "Ja otus..."
"Olemme me roomalaiset."
"Me matkasimme nyt Tonavan vasenta rantaa noin seitsemänkymmentä
stadionia. Aioimme sitten muutamana iltana majoittua telttoinemme
eräälle kunnaalle."
"Olimme jo asettuneet yötiloillemme kunnaan laelle, kun muualta ei
ollut kuivia lepopaikkoja löydettävissä -- alhaalla joen puolella oli
maaperä soista --"
"Mukana tuodut teltat oli jo pantu pystyyn, hevoset riisuttu vaunujen
edestä ja tuli tehty ilta-aterian valmistamista varten --"
"Silloin ajaa karautti esiin hunneja -- Ediko oli päiviä aikaisemmin
matkustanut edeltäpäin meille ilmoittamattoman asian toimittamista
varten -- ja pakottivat meidät vihaisesti sättien lähtemään uudestaan
liikkeelle ja kunnaan juurelle leiriytymään..."
"Minkätähden?" tiedusti Romulus.
"He huusivat, että itse Attilakin rakensi leirinsä laaksoon...
-- tosin jo monta yötä sitten alempana joen varrella -- mutta on
sopimatonta..."
"Mikä sitten?" vihoitteli prefekti.
"Että meidän jalkamme ovat nyt korkeammalla sitä paikkaa, jossa
kaikkivaltiaan pää on levännyt. Ja tosiaan: kaikki vastaväitteemme
olivat turhat."
"Meidän täytyi uudestaan lähteä liikkeelle ja vaihtaa hyvä majapaikka
varsin huonoon!"
"Kuitenkin oli Attila lähettänyt meille ruoaksi jokikaloja, äsken
pyydystettyjä, ja monta nautaa."
Viides luku.
"Näiden lehmänvarkaiden ylimielisyys", jyrisi reetori, "on
sanomaton ja sietämätön! Muutama vuosi sitten saatoin samanlaista
surkeuslähetystöä Byzantionista hunnien tykö. Heti Marguksen takana
tapasimme Attilan meitä vastaanottamaan panemat lähettiläät.
Nämä liasta kankeat miehet kieltäytyivät tervehtimästä meitä ja
keskustelemasta kanssamme teltoissa. 'Hunni neuvottelee vain
kuusijalkaisena', he sanottivat meille. Me emme ymmärtäneet tätä
kentaurimaisesti ajateltua arvoitusta ennenkuin näimme. He eivät
laskeutuneet maahan. Eivät millään muotoa! Yksikantaan sanoivat
neuvottelevansa vain hevosenselästä, satulassa! Mutta meidän oli
mahdotonta keskustella seisten, jalkaisin, heihin nöyrästi ylös
katsellen. Ei siis ollut muuta neuvoa -- hunnien ilmeissä kun ei
näkynyt värähdystäkään, esitimmepä mitä tahansa -- kuin nousta
jälleen satulaan; ja niin keskustelivat sitten keisarilliset
lähettiläät, roomalaiset miehet, konsularit hunnien kanssa
hevosenselästä, ikäänkuin olisivat kuuluneet toiseen joukkueeseen
tätä roistoväkeä!"
"Tulos oli yhtä nöyryyttävä kuin muotokin: me lupasimme luovuttaa
kaikki turviimme paenneet -- niiden joukossa oli kaksi Attilalle
vihamielisen suvun kuninkaanpoikaa, Attaka ja Mamo -- heti paikalla
hänen lähettinsä ristiinnaulituttivat heidät meidän silmäimme
edessä! -- lupasimme olla solmeamatta Attilaa kohtaan vihamielisten
kansanheimojen kanssa mitään sopimuksia, lupasimme vuosiveroa --
Rooman keisari maksamassa hunnilaispäällikölle! -- seitsemänsataa
naulaa kultaa siihenastisten kolmensadan viidenkymmenen asemesta.
He vaativat meitä vannomaan keisarin hengen kautta ristin ja
evankeliumien nimessä nämä sopimukset pyhänä pidettäväksi, samalla
kuin he teurastivat hevosen, viilsivät siltä vatsan auki, työnsivät
paljaat käsivartensa kyynärpäätä myöten sen sisuksiin ja sitten
ojensivat punaiset, höyryävät kätensä ilmaan valaksi, kunnes niistä
veri oli kuivunut."
"Sellaisten susimaisten elukkain kanssa meidän täytyy tapella ja
tehdä sopimuksia!" virkkoi prefekti suutuksissaan.
"Kerrohan edelleen, Patricius, tästä nykyisestä matkastasi", kehoitti
Romulus.
"Samoinkuin Tonavan", jatkoi Maximinus, "pääsimme Tigaksen ja
Tiphisaksen poikki: ruuhilla, jotka hunnit sitten kuormasivat
vaunuihin -- tai myöskin useampain yhteenkytkettyjen ratsujen selkään
-- ja katkaisivat sillä tavoin maataipaleen, kunnes he toisen veden
äärellä niitä tarvitsevat taas."
"Hunnilaisten saattajaimme käskystä", täydensi Priscus kertomusta,
"jotka lähettivät kaikkialle noita tuulennopeita ratsastajiaan,
täytyi kaukaisten kylien ja erämaatalojen asukkaiden tuoda meille
elintarpeita. Sikäläisillä talonpoikaparoilla on vehnän tai
viljan asemesta ainoastaan hirssiä, viinin sijasta vain mettä,
villimehiläisten hunajasta valmistettua, ja erikoisen vaahtoavaa
juomaa, jonka he antavat käydä puolimädänneestä ohrasta ja jota
nimittävät 'kamukseksi'."
"Seuraavana yönä kävi meidän huonosti. Leiriydyimme pitkän
päivänmatkan taivallettuamme lähelle erästä kalalammikkoa, josta
aioimme saada vettä hevosille ja itsellemme. Mutta tuskin olimme
panneet telttamme pystyyn, kun puhkesi ankara ukonilma salamoiden,
jyristen, rankkasateen langetessa maahan ja rajun pyörremyrskyn
riehuessa. Se kohotti telttamme paikoiltaan ja sen ympärille puretut
kapineemme, kiidätti sitä ilmassa ja nakkasi sen lammikkoon.
Kauhistuneina jouduimme erilleen toisistamme ja pilkko pimeässä,
likomärkinä sateesta, tuulen pieksäminä, lammikon lietteiselle
rannalle. Huutomme kuultuaan riensivät likimajan kalastajat ja
talonpojat hätään, ja kun juuri silloin sade taukosi, saivat
he vihdoin pitkät, ytimelliset ruokoputket, joita he käyttävät
soihtuinaan, syttymään ja palamaan ja niiden valossa rämeestä
korjatuksi osan myrskyn sieppaamista matkatavaroistamme viheliäisiin
savimajoihinsa, joissa kaikkialla lähistössä puuttuvain puiden
asemesta kuivia ruokoja täytyy käyttää lämmittämiseenkin."
"Seuraavana päivänä sitävastoin", jatkoi Priscus, "jouduimme sitä
parempaan korjuuseen. Rupesi näkymään kylä, jonka Bledan leski
omistaa."
"Kuka hän on?"
"Bleda oli Attilan varhain kuollut veli ja hallitsijakumppani."
"Sitä emme kuitenkaan saaneet lähestyä: Attila on kieltänyt häntä
puhuttelemasta ketään miestä."
"Tietää kai minkätähden!" arveli Priscus kuivasti.
"Mutta leski kutsui meidät kuitenkin erääseen taloonsa,
lähetti meille kosolti ja hyvää ravintoa ja -- hunnilaisen
vieraanvaraisuustavan mukaisesti -- kauniita orjattaria."
"Ruoat nautimme mielihyvällä, kiittäen kieltäydyimme elävistä
lahjoista ja lähetimme ruhtinattarelle vastalahjaksi kolme hopeista
kulhoa, punaisia villapeitteitä, intialaista pippuria, taateleja,
byzantilaisia leivoksia ja muita herkkupaloja, joita naiset
mielellään napertelevat, toivotimme hänelle taivaan siunausta hänen
kestiystävyydestään ja kuljimme eteenpäin. Kerran meidän täytyi
jättää hyvä ja suorin valtatie ja poiketa kurjalle, rapakkoiselle
nummitielle, ainoastaan sen takia, että edellistä käyttivät
kukistetun kansan lähettiläät. -- Luulen, että heitä nimitetään
gepideiksi ja ovat germaaneja."
"Aivan niin, goottien suurta ryhmää", selitti Priscus. "Kun me teimme
vastaväitteitä, arvelivat hunnit olkapäitään kohauttaen: 'Jos teidän
keisarinne alistuu, silloin saakoot hänen lähettiläänsäkin kunniaa!'
Se tapahtui seitsemän päivää sitten. Sen jälkeen ei meille ole enää
sattunut mitään mainitsemisen arvoista."
"Ja mikä teidät tuo Ravennasta ja länsivaltakunnasta Attilan luo?"
kysyi Patricius.
"Vanha surkeus", vastasi Romulus. "Alinomaa vaihtelevassa muodossa!
Hän tuntee meidän heikkoutemme ja tuntee oman voimansa. Hän ei väsy
käyttämään voimaansa väärin meitä vastaan, imeäkseen meidät kuiviin,
nöyryyttääkseen, kiduttaakseen."
"Mitään tilaisuutta hän ei päästä käsistään", jatkoi Noricumin
prefekti. "Mikään tilaisuus ei ole hänestä liian vähäpätöinen."
"Tällä kertaa on kysymyksessä pari vaivaista kultakulhoa, joiden
takia kahden ylhäisen roomalaisen, toinen on Comes ja toinen
Noricumin prefekti, on täytynyt lähteä näille aroille ja tähän
häpeään."
"Muudan roomalainen, Constantius, Attilan alamainen, oli hunnien
piirittäessä Sirmiumia saanut kaupungin piispalta kultaisen
kirkkoastiaston ostaakseen sillä piispan ja muita porvareita, jos
kaupunki kukistuisi, vapaaksi vankeudesta."
"Kaupunki kukistui. Mutta roomalainen rikkoi lupauksensa, vei
kulhot Roomaan ja panttasi ne siellä Sylvanus-nimiselle rikkaalle
rahanvaihtajalle."
"Liian rohkeasti palasi Constantius takaisin Attilan luo. Hunni sai
kuulla hänen metkuistaan, ristiinnaulitsi hänet ja vaatii nyt --"
"Sylvanuksen luovuttamista, joka muka on varastanut nuo Sirmiumin
voitonsaaliiseen kuuluvat astiat tai ainakin jättänyt antamatta niitä
hänelle."
"Miten saatamme luovuttaa syyttömän miehen?"
"Mutta Attila uhkaa sodalla, jos kieltäydymme."
"Hän voisi yhtä hyvin uhata sodalla senvuoksi, että keisarin nenä ei
miellytä häntä", arveli Priscus.
"Ja meidän täytyy nyt rukoilla barbaaria ja nöyryydellä lepyttää ja
antimilla lahjoa, kunnes hän meidät päästää tuosta häpeästä."
"Kulkekaamme siis", huokasi Maximinus, -- "ei paljon muunkaanlainen
tunnu tehtävämme olevan -- yhdessä tätä häpeän tietä."
"Niin! Mutta huolimatta runoilijan sanasta ei ole mikään _lohdutus_,
että _tässä_ onnettomuudessa on tovereita."
"Ravenna ja Byzantion samaan häpeään upotettuina!"
"Lamppu on sammumaisillaan. Käykäämme nukkumaan", kehoitti Priscus,
"etsiäksemme unohdusta ja Rooman suuruutta -- unesta."
Kuudes luku.
Kolme päivänmatkaa taivallettuaan saapuivat yhtyneet lähetystöt
Attilan olinpaikoille tai pääleiriin, joita hunnit ylistivät maailman
ihanimmiksi asuinsijoiksi.
Laaja asutus, käsittäen lukuisan määrän erikokoisia puutaloja, ylitti
kyläkunnan mitan: se oli verrattavissa kaupunkiin, vain vallitus
puuttui.
Nämä tasakattoiset puutalot, joiden molempain huonekertain ympäri
kulki ulkoneva käytävä, oli rakennettu niin kauas toisistaan, että
jos mies olisi yrittänyt hypätä toisesta toiseen, ei hän tuskin
koskaan olisi päässyt hengissä perille.
Jo kaukaa saattoi noiden monien teittäin ja puumajain joukosta
erottaa Attilan talon; sillä ikäänkuin mehiläispesän ympärillä
kihisi ja kuhisi siinä lukemattomia hunneja ratsain ja jalan: heille
merkitsi autuutta kaikkivaltiaan talon pelkkä näkeminenkin!
Edikon raivattua muukalaisille tien alinomaan aaltoilevan
väenpaljouden läpi he tulivat ensimmäiselle "vartioketjulle";
sillä yksitoista yhä ahtaampaa kehää, satain hunni-, germaani-,
sarmaattisoturien muodostamaa, ympäröi tuota niin ikään
kehänmuotoista rakennusta. Soturit seisoivat niin lähekkäin, että kun
he ojensivat keihäänsä, tapasivat ne toisiinsa; ei lumikkokaan olisi
päässyt huomaamatta heidän välistään livahtamaan.
Talo oli rakennettu hirsistä ja laudoista, jotka ihmeellisen
hienoiksi siloitettuina välkkyivät kirkkaasti; sitä ympäröi
miehenkorkuinen pyöreä aita, sekin aivan siloitetuista lankuista
pystytetty, ei suojaksi, vaan koristukseksi. Sen ovien päällä lepatti
kirjavia, keltaisia lippuja; myös tämä viimeinen kehä oli tarkkaan
vartijain miehittämä.
Talon länsi- ja itäpäässä kohosi sievätekoiset useampikerroksiset
puutornit. Hohtavan valkea koivupuu erosi aron räikeässä
auringonpaisteessa häikäisevänä helakanpunaisen ja -sinisen
kirjavasta maalauksesta, joka muodostaen erittäin säännöllisiä
barbaarisia ja fantastisia kuvioita vuorotteli ihmisen, ratsujen,
susien, lohikäärmeiden ja käärmeiden kuvina.
Koko laajaa rakennusta ympäröi puoliavoimet pylvästöt, sellaiset,
että pyöreiden kivipylväiden asemesta kattoa kannattivat
neliskulmaiset puupilarit, jotka olivat huolellisesti veistetyt,
hienosti siloitetut, kaavinraudalla kaavitut ja kirjavin värein
runsaasti eikä ilman eräänlaista naiivia aistia maalatut.
Lähin talo oli Khelkhalin, Attilan isältään saaman iäkkään
luottamusmiehen ja uskotun. Hallitsijan kartanon jälkeen se näytti
upeimmalta, oli kuitenkin vailla kaikkea koristelua ja noiden
kulmatornien luomaa kunnianarvoisuutta; sekin oli yksinomaan puusta
rakennettu: seutu -- niittyä, kangasta ja aroa ylt'ympäriinsä -- ei
tarjonnut hirsiä eikä kiviä, vaan kaikki puuaine oli kuljetettava
kaukaa. Ainoa kivitalo koko asutuksessa oli suuri kylpylaitos,
jonka tuo kaikkivaltias hallitsija oli lukemattomista vaimoistaan
erään -- kauniin arlesilaisen roomattaren -- toiveen täyttääkseen
antanut Sirmiumista vangiksi joutuneen kreikkalaisen rakennusmestarin
rakentaa kreikkalaisen esikuvan mukaan punaisesta marmorista;
tuhannet orjat olivat saaneet vuosikausia laahata siihen tarvittavia
kivimöhkäleitä.
Lähellä vieraskartanoa ja sitä sen yhteyteen rakennettua taloa,
jossa Attila vietti yönsä, oli lukuisa joukko muita, nimittäin hänen
vaimojensa makuuhuoneet; ne oli salvettu leikkauksilla koristetuista
ja sirosti saumatuista laudoista tai myös neliskulmaisista,
huolellisesti veistetyistä pystypylväistä, jotka oli toisiinsa
yhdistetty sarjalla sievästi kohoavia kirjavaksi maalattuja
rimaristikkojen muodostamia puoliympyränkaaria. Kutakin pylvästä
somistivat eriväriset, suunnilleen kämmenen levyiset puurenkaat,
jotka alhaalta ylöspäin kaveten nousivat aina huippuun asti, jättäen
väliinsä aina kämmenen levyisen alan valkoista hirttä näkyviin.
Niin mestarillisesti oli kaikissa näissä puusalvoksissa siloinen
lauta lautaan liitetty, että mitä tarkimminkin katsoen vain vaivoin
saattoi erottaa liitoskohdan.
Lähettiläät olivat, toivoneet pääsevänsä hallitsijan puheille vielä
tulopäivänään -- he olivat saapuneet varhaisena aamuhetkenä.
Mutta he saivat kuulla, että Attila oli juuri lähtenyt ratsain
leiristä Tonavan varrella sijaitseville rämeille metsästämään
visenttejä ja metsähärkiä. Tosin hänelle oli ilmoitettu lähettiläiden
tulosta, mutta viskautuen satuloimattoman hevosen selkään hän oli
vastannut vain: "Keisarit voivat odottaa, minun metsästyshaluni ei."