Ensimmäinen luku.
Samaan aikaan vaelsi noin päivänmatkan päässä ensimmäisestä
byzantilaisesta rajakaupungista Vimanaciumista (nykyisestä
Widdinistä) komea kulkue ratsumiehiä, vaunuja ja jalankävelijöitä
pohjoista kohti hunnien valtakuntaan Theissin suuntaan. Oppaina
laukkasi edellä ryhmä ratsastavia hunneja pienien takkuisten
laihojen, mutta väsymättömän kestäväin hevostensa selässä.
Hunnilaisia ratsastajia parveili myös kummallakin puolen sitä vanhaa,
pitkät matkat yhä vielä käyttökelpoista roomalaistietä, jolla kulkue
pyrki pysytteleimään. Mutta kovin hitaasti se taivalsi eteenpäin.
Sillä komeasti puetuilla muukalaisilla, joita hunnit opastivat ja
saattoivat, oli tosin oivalliset hevoset, mutta raskaiden vaunujen
pitkä jono pääsi vain vaivalloisesti etenemään, vaikka jokaisia
ajopelejä veti kuusi, kahdeksan, kymmenen muulia tai hevosta.
Korkeiksi kuormatut olivat nuo leveät kärryjen kaltaiset vaunut,
monet olivat valtavain arkkujen näköiset; lujasta tammipuusta tehdyt
neljä seinää oli varustettu kaartuvilla rautakansilla ja ne oli
suljettu suurilla rautasalvoilla ja lukoilla. Toiset oli suojattu
ainakin vedenpitävillä parkitsemattomilla vuodilla ja vahvoilla
nahkakansilla huolellisesti sateelta ja auringonpaahteelta.
Leveät sinetit oli pantu lukkojen avaimenreikien eteen ja
nahkakansien nauhain päälle. Ja isopyöräisten vaunujen vieressä
astui täysissä aseissa sotureja, korkeakasvuisia, vaaleatukkaisia,
sinisilmäisiä ja uskolliskatseisia, saarnikeihäs olalla; totisina,
varovina, valppaina he tähyilivät ympärilleen, luotettavina he
katselivat, kävellen vakavina ja syvästi äänettöminä, sill'aikaa kun
byzantilaiset orjat ja vapautetut, joita istui aina jokaisen valjakon
ensimmäisen ja viimeisen juhdan selässä, lakkaamatta lörpöttelivät
huonolla kreikan ja latinan kielellä, eivät vain keskenään, vaan
sättivät ja morkkasivat julmasti kohdeltuja eläimiä, niin, jopa
pyöriä, huonoa tietä, sen kuoppia ja kiviä.
Myös ratsain ja jalkaisin taivalsi mukana pari tusinaa näitä
vapautettuja ja orjia; mutta niin pian kuin joku heistä tunkeutui
tuollaisten sinetöityjen vaunujen likittyville, putosi vaiteliaan
vartijan keihäsvarsi raskaasti roomalaisen selkään; joitakuita
runsaasti kullattuja kantotuoleja kantoivat roomalaiset ja
byzantilaiset.
Eräästä tällaisesta kantotuolista näkyi -- ainoastaan tuulen puolelta
oli näet tuon puulaatikon seinä työnnetty kiinni -- teräväpiirteinen
pää, joka vaania kurkisteli ulos; ja kun kalliisti puettu asestettu
ratsumies pyyhälsi ohi, koetti kantotuolissa istuva huutaa ja
viittoilla häntä luoksensa.
Tämä ratsumies, komea soturi, vartaloltaan ja kasvonjuonteiltaan
germaanilainen, näytti pitävän koko matkueen ylintä johtoa; usein
hän pysäytti juoksijan, otti vastaan tietoja etujoukolta -- myös
airuilta, joita välisti riensi pohjoisesta -- ja antoi lyhyitä
käskyjä ja vastauksia.
"No seisahdu toki, Ediko! Yksi sana! Vain yhden ainoan sanan ajaksi!"
huusi kantotuolissaistuja latinaksi.
Mutta ratsumies nelisti mykkänä ohitse.
Hitaasti ja raskaasti vyöryivät vaunut jokseenkin jyrkkää mäkeä ylös.
Etumaisia valjakkoja melkoista ennemmin oli sen laelle pysähtynyt
pari ratsastajaa, jotka olivat loistavissa byzantilaisissa puvuissa;
he erkanivat toistensa seurasta tuskin koskaan koko pitkän matkan
kestäessä.
He olivat tuolla ylhäällä, josta aukeni laaja näköala, odotellessaan
kuormaston tuloa laskeutuneet hevosenselästä ja juttelivat nyt
kävellen edestakaisin.
"Miten surullinen autius", huokasi vanhempi ja ilmeisesti ylhäisempi,
noin kuusikymmenvuotias mies; kapea seppele hopeanvalkoista tukkaa
näkyi pyöreän huopaisen matkahatun alapuolelta, tehden jalojen
kasvojen vaikutuksen vielä arvokkaammaksi. "Niin pitkälti kuin silmä
kantaa", -- hän ojensi käsivartensa runsaasti kullalla kirjaillun
vaippansa alta, -- "ei ainoatakaan ihmisasuntoa! Ei missään, ei
äärimmäisessä etäisyydessäkään kaupungin torneja tai muureja.
Mutta ei edes yhdenkään asumuksen kattoa tai savua. Ei ainoatakaan
kylää! Ei talonpoikaistaloa! Ei paimenmajaa! Niin, ei puuta, tuskin
pensasta! Ei muuta kuin aroa, nummea, autiutta, rämeitä! Mikä erämaa,
tämä hunnien valtakunta!"
"Niinpä kyllä, Patricius", vastasi toinen, hillityn vihan valloissa
älykästä päätään tuskallisesti nyökäyttäen, "koska he ovat sen
erämaaksi tehneet. Tämä maa oli rikas ja kylläkin kukoistava vielä
muutama vuosikymmen sitten. Kauniita kaupunkeja, ystävällisiä
huviloita, niiden ympärillä hyvinhoidettuja puutarhoja, täynnänsä
kaikenlajisia hedelmiä, viiniköynnösviljelmiä, joissa ihanat
sinisenmustat rypäleet upeilivat -- sillä tämä maaperä kasvattaa
tulisen kasvun ja Probuksen ajoista pitäen ovat roomalaiset
viininviljelijät täällä pusertaneet rypäleitä --, leveitä vainioita,
joissa aaltoili kultainen vehnä. Kaikki tämä oli roomalaista
maata, suuren goottilaisen yhteiskansan heimojen, itägoottien,
gepidien, ruugien, skiirien asumaa, oivallisesti turvattuna muilta
barbaareilta, oivallisesti heidän ahkerain käsiensä viljelemää.
Sillä parempia maanviljelijöitä kuin germaanit -- jos tahtovat
tai jos heidän täytyy! -- en matkoillani ole missään tavannut.
Kaupunkeihin he eivät asetu; sisältä muuratuiksi pyydyshaudoiksi
sanoi niitä kerran muudan alemanni -- joissa menettää ilman,
vapauden ja liikunnan. Mutta peltoviljelys vaurastuu, missä vain
vapaa talonpoika, joka tietää kääntävänsä kamaraa omaksi, uskollisen
vaimonsa ja epälukuisain vaaleapäisten lapsiensa hyväksi, saa
tunkea tieltään laiskat orjat ja siirtolaiset, jotka tekevät työtä
ainoastaan huiskiva ruoska niskassaan -- vihatulle herralle; se on:
niin vähän kuin suinkin, niin huonosti kuin suinkin. Kaksikymmentä
vuotta sitten matkustin samaa tietä keisarinna Pulcherian
lähettiläänä itägoottien kuninkaan luo. Silloin näytti tämä maa
toiselta! -- Mutta senjälkeen tulivat hunnit!"
"Mutta -- nuo hunnit -- mitä varten he hävittävät sen, mikä nyt
kuitenkin on joutunut heidän omakseen? Kuka tietää", -- huokasi
Patricius, -- "vaikka ainiaaksi! Miksi he tuhoavat kaiken?"
"Siksi, Maximinus, että heidän täytyy! Oletko sattunut näkemään
kulkuheinäsirkkain laskeutuvan kukoistavan hymyilevään maahan ja
katsellut, miltä se näyttää _jälkeenpäin_?"
"Kammottava kansa!"
"Ja näitä hirviöitä ovat Byzantionin ja Ravennan keisarit kiskoneet
tännepäin, hyvitelleet, mairitelleet, tehneet heidät naapureiksi!
Yhä enemmän on heille luovutettu valtionmaata -- varhemmin aivan
vapaaehtoisestikin! Mitä varten? Yksinomaan, jotta heidän avullaan
germaanit tungettaisiin taammaksi. -- Sehän on samaa kuin kutsua
lampaiden luo susilauma, jotta kotka pysytettäisiin loitompana."
Toinen luku.
"Minusta on yhä edelleen käsittämätöntä", lausui Maximinus, "että
minun täytyy matkustaa hunnien maassa. Minun! Rehellisen, säädyllisen
Rooman kansalaisen, joka en ole mitään rikosta tehnyt!"
"Minunpa", vastasi hymyillen hänen seuralaisensa, "tulisi vielä
enemmän kummastella isäni poikaa, kun hänen täytyy seisoskella
tällä tuulien tuivertamalla mäellä, sen asemesta että kotonaan
Byzantionissa kaikessa rauhassa siloittelisi viihtyisässä
kirjoitushuoneessaan entisistä lähettiläsmatkoistaan laatimaansa
kuvausta. Sen sijaan teen -- vastoin tahtoani peräti -- uutta
matkaa! Ja minkälaista! Attilan luo! Jonka nimellä roomalaiset äidit
Tiberistä hamaan Bosporokseen asti vaientavat lapsiensa itkun!
Ken tietää, palaanko tältä retkeltä koskaan takaisin liuskojeni,
kääryjeni ja päiväkirjaini ääreen, jotka niin huolellisesti, niin
siististi järjestettyinä odottavat minua kirjasalin lokeroissa! Tuo
hunnikuningas on jo pidättänyt luokseen aika monta lähettilästä,
jotka häntä miellyttivät, koko heidän loppuiäkseen. Tai sattumoisin
myös sellaisen, joka ei ollut hänelle mieleen. Ja silloin ei se mies
tavallisesti elänyt kauan."
Puoliksi nauraen, puoliksi suutuksissaan, kasvoissaan pahimpaankin
alistumisen ilme, hän lopetti puheensa puristaen hienot huulensa
yhteen.
"Anna anteeksi, Priscus-ystäväni", vastasi Patricius. "Minä kyllä
tiedän olevani syyllinen, ellei tuo lähettiläs-toimia esittävä
kirjasi, jota kaikki Byzantionin sivistyneet pitävät niin suuressa
arvossa, joutuisi päätökseen --"
"Pitävätkö? Siinä tapauksessa on koko Byzantionissa vain
seitsemäntoista. Seitsemäntoista niin sivistynyttä, jotka eivät
ainoastaan kiittäneet kirjaa, vaan -- ostivatkin sen!"
"Mutta jos teoksen toinen osa ei tulisi kirjoitetuksi loppuun -- jos
Byzantionin taitavasanaisin puhuja, sen valistunein reetori ei enää
pääsisi käyttämään sananvuoroa kaunopuheisuuden saleissa -- pysyn
minä kuitenkin hänen kohtalotoverinaan, elävänä tai kuolleena."
"Eipä siitä viimeksimainittu kohtalo käy hilpeämmäksi, senaattori!"
"Katsohan, kun keisari yks kaks käski minun lähteä lähetystömatkalle,
minun, joka totisesti en ole suosiossa siinä kultakattoisessa
palatsissa --"
"Miten olisitkaan, Patricius? Olethan loukkaavan rehellinen! Et
ole lahjottavissa etkä -- mitä vielä enemmän halutaan! -- lahjova.
Muuten: pidätkö tätä tehtävää, tätä lähetystä arosuden leiriin,
kenties armonosoituksena?"
"Tein kaikkein ensimmäiseksi testamenttini! Mutta sitten sanoin
itselleni: Priscus-ystävän täytyy tulla mukaan. Muutoin kuolen
ikävään tuolla pitkällä matkalla -- ja inhosta lähettilästoverini
seuraa kohtaan! Ja yleisen surkeuden tunnosta -- avuttomuudesta
näiden barbaarien minulle täysin tuntemattomassa erämaassa. Mutta
Priscus, kielitaitoinen, kaikkien lähettilästen haluttu seuralainen,
tuntee kaikki maat -- hän tuntee hunnienkin maan. Ja Priscuksella on
sydän, joka sykkii hänen kielentaitamattomille ystävilleen ja..."
"Kiitollisuutta henkensä, kunniansa pelastajalle!" huudahti tuo
muuten niin selvä, viileäjärkinen reetori lämpimästi ja otti
senaattoria kädestä. "Kun pari vuotta sitten kaiken kelvottomuuden
kokoomus --"
"Siis Khrysaphios!"
"Sentähden, ettei hän, eunukki, saanut minua lahjotuksi kuvittelemaan
keisarille, että minä persialaisten luo tekemälläni lähetystöretkellä
olin tullut vakuutetuksi rajalla valtaapitävän käskynhaltijan
oivallisuudesta --"
"Hän on Khrysaphioksen serkku."
"Minulla oli päinvastaisia todistuksia! No, silloin hän syytti minua
siitä, että olin persialaisten lahjoma poistaakseni paikaltaan
rajamaakunnan heitä vastaan niin menestyksellisesti toimivan
päällysmiehen. Minut oli jo -- heti syytteen alussa -- heitetty
kuolemattomain vankilaan --"
"Miksi nimität sitä valtion vankilaa niin?"
"Siksi, ettei siitä tavallisesti kukaan palaa kuolevaisena.
-- Silloin sinä, kaikkivaltiasta eunukkia uhmaten, panit koko
omaisuutesi takuuseen minun puolestani ja sait siten minut
vapautetuksi, jotta voisin sinun avullasi näyttää viattomuuteni
toteen. En koskaan unohda sitä! Ja vaikka Attilalla tosiaan olisi
se sudenkita, josta Byzantionissa imettäjät juttelevat -- sinun
puolestasi, oi Maximinus, lasken pääni hänen hampaidensa väliin.
Mutta minkätähden he _sinut_ -- juuri sinut!-- ovat tähän lähetystöön
valinneet, siitä meidän täytyy vielä ottaa selko. Miten se mahtoikaan
tapahtua?"
"Oudosti kylläkin. -- Pari tuntia keskiyön jälkeen tultiin kotiini.
Orjat herättivät minut; Vigilius tahtoo puhutella minua heti. Kysyin,
ovatko he tulleet hulluiksi, hän vaiko minä? Sillä minä halveksin
sitä kurjaa olentoa enemmän kuin ketään ihmistä --"
"Lukuunottamatta kuitenkin Khrysaphiosta", muistutti puhuja.
"'Keisarin käsky', he vastasivat, ja siinä samassa seisoi se
hirtehinen vuoteeni ääressä, piti kattolampun valossa edessäni
eunukin käden kirjoittamaa, keisarin allekirjoittamaa kirjettä, jossa
meitä käskettiin seuraavana päivänä -- siis jo tänään! -- lähtemään
Pannoniaan, hunnien valtakuntaan, viemään Vigiliuksen ja Attilan
lähettilään kanssa keisarin vastausta."
"Se on raskas kantaa -- monta sentneriä häpeää!" virkkoi harmissaan
puhuja.
"Avoimena tuodun kirjeen keisarillinen purppuramuste oli vielä
kostea. Keskiyön jälkeen, niin äsken vasta, he siis olivat keskenään
neuvotelleet, keisari, Khrysaphios, Vigilius ja, arvatenkin, vielä
yksi."
"Kuka sitten?" tiedusti Priscus kummissaan.
"Ediko."
"Attilan lähettiläs! Mistä sinä sen tiedät?"
"Vigiliuksen suusta! Kunpa vain tietäisin, millä se mies --
vähimmättäkään ansiotta -- on päässyt niin korkealle keisarin, jopa
itse eunukin suosioon!"
"Paitsi ansiottomuudellaan myymällä ainoan taitonsa."
"Mitä tarkoitat?"
"Hän rupesi tulkiksi, koska hän ymmärtää paitsi latinaa ja kreikkaa
myös goottien ja hunnien kieltä; hänellä on taipumusta kieliin:
kaksikielisenä syntymästään asti hän on oppinut useita muitakin
kieliä, niin että hän voi nyt valehdella kuudella kielellä yhtä
nopeasti ja kangertamatta, omasta päästään tai Khrysaphioksen
saastahengen innoituksesta."
"Niinmuodoin Vigilius ilmaisi, puoliksi vasten tahtoaan, Edikon
puuttuneen asiaan. Kun minä panin vastaan, kun vihoissani kysyin,
miten hän uskaltaa pakottaa minut seuraamaan häntä, kun hän kuitenkin
tietää, mitä minä hänestä ajattelen, hän huusi kohauttaen olkapäitään:
"'Luuletko, että minä olen sinut valinnut? Huvikseni? Ediko sitä
vaatimalla vaati.'
"'Hän ei edes tunne minua', vastasin.
"'Vaikka! Mutta hän vaati, että Byzantionin kaikista
kunnioitettavimman senaattorin ('tai ainakin', lisäsi vanhus
vaatimattomasti, 'jota kunnioitettavimpana pidetään!') tulee
seurata häntä hänen herransa hovileiriin. Hän oli tiedustellut ja
yksimielisesti...'
"Kaikki mainitsivat", jatkoi Priscus, "kunnioitettavimmaksi
Maximinuksen."
"Muutoin hän ei muka voi -- pane se merkille, ystäväni! -- kestää
vaaraa, vastuuta. -- Ymmärrätkö sitä?"
Reetori pudisti miettiväisenä älykästä päätään.
"Sen on Vigilius valehdellut", arveli hän sitten.
"Niin tietysti minäkin ajattelin ja sanoin sen lähettiläälle, heti
kun sain puhutella häntä kahden kesken: -- hän ei ole hunni, vaan
germaani, eikä mikään tavallinen mies!"