Ensimmäinen luku.
Synkeänä lepäsi painostavan lämmin kesäyö valtavan Tonava-joen
yllä. --
Melkein merenpoukaman kaltainen oli aaltojen silmänkantamaton
avaruus. Saeten kummallakin puolen rantaa monin paikoin liejuksi ne
keskellä uomaakin vyöryttivät suunnattomia vesimääriään itää kohti
vain hiljakseen, sillä monta pienoista saarta, pensasten ja puiden
vihreäksi rehevöittämää, oli kulkua estämässä. --
Yksi näistä kapeista saarista kohosi vain nimeksi joen kalvosta;
miehenkorkuinen kaislikko ympäröi sitä joka taholta ja ainoastaan
pari puuta siitä yleni, pari ikivanhaa salavaa, ei kovin korkeaa,
mutta valtaisen laajaa ja pahkaista, latvoissa, oksissa ja kuoressa
eriskummaisia kasvannaisia.
Kuuta ei näkynyt taivaalla; ja tähtiä peittivät tiheät pisartelevat
pilvet, joita hautova lounaistuuli ajoi hiljaa edelleen.
Mutta kaukana idässä leimahteli aika ajoittain kelmeä valo mustalta
taivaalta, aavemaisena, peloittavana; yhä uhkaavampana painoi
sitten äkillistä välähdystä seuraava syvä, ikäänkuin tuhoaennustava
vaikeneva yö. -- --
Hiljaa koristen ja sohisten pyrki joen juoksu verkalleen,
vitkastellen pienoisen kedon sivuitse, joka leveten länttä kohti ja
idässä päin suipeten muodosti melkein kolmion.
Kaislikko muuttui vähitellen saaren liejuisilla alavilla rannoilla
tiheäksi pajukoksi ja piikkisiksi näsiäisiksi.
Ylt'yleensä pimeyttä, yksinäisyyttä, hiljaisuutta; väliin vain kohosi
syvästä virrasta petokala, joka saalista tavoitellessaan hypätä
läiskäytti pintaan: veden kalvossa hetken aikaa väreitä -- sitten
taas oli kaikki hiljaa.
Silloin kohosi vasemman, pohjoisen rannan pensaikosta raskaasti
lentoon suuri lintu: kaartelihen ja päästi kirkuvan varoitushuudon.
Se liihotteli verkalleen luodon luo, mutta ollessaan juuri
laskeutumaisillaan vanhaan piilipuuhun -- se liiteli jo sen latvan
kohdalla -- kohottautui äkisti, tehden jyrkän polven, ylemmä, päästi
monta, mutta vielä äänekkäämpää pelästys- ja varoitushuutoa ja riensi
nyt pois nopein, iskevin siivenlyönnein aivan toiseen suuntaan, itään
käsin, joen juoksua seuraten, ja hävisi ennen pitkää yöpilviin. --
* * * * *
Mutta saarella syntyi nyt hiljaista liikettä pajupensaikossa. Hahmo,
joka oli tähän asti ollut kyykistyneenä pensaiden peitossa kostealla
rantahiekalla, ojentautui suoremmaksi.
"Vihdoinkin!" lausui nuorekas ääni hiljaa. Nuorukainen tahtoi nousta
pystyyn.
Mutta toinen mies, joka oli maannut hänen vieressään risukkoon
kätkeytyneenä, veti hänet käsivarresta alas ja kuiskasi:
"Hiljaa, Daghar. Haikaran säikäyttäjät saattavat olla vakoojiakin."
Pohjoiselta rannalta liukui nyt tätä pientä saarta kohti joen
tummasta kalvosta vielä tummempana kohoava pitkähkö viiru, ikäänkuin
musta varjo.
Se oli -- nyt saattoi sen jo erottaa -- vene; nuolennopeasti se kiiti
lähemmä, mutta yhtä kaikki äänettömästi.
Sen neljä airoa varoi visusti synnyttämästä kolinaa ja loisketta
painuessaan ja kohotessaan. -- Jo soljui kulussaan taitavasti
käännetty vene, ei suippo kokka, vaan leveä perä edellä, sakeaan
kaislikkoon; ohiliukuvat kupeet raapivat jäykkiä ruokoja, hipaisivat
höyhenmäisiä kukkia -- siinä ainoa ääni, jonka saattoi havaita.
Molemmat soutajat hyppäsivät rannalle ja vetivät veneen kuiville.
Tällävälin olivat odottajat nousseet rannalla seisoalleen:
äänettöminä ojensivat nuo neljä miestä toisilleen kättä; sanaakaan ei
puhuttu.
Äänettöminä he kulkivat rannalta ylemmä kedolle, joka länttä,
pohjoista ja etelää kohti loivasti kohosi, mutta idässä muodosti
jyrkänteen; he lähenivät siten noita mahtavia piilipuita, jotka
kasvoivat saaren kukkulalla.
Siinä pysähtyi vanhempi aikaisemmin saapuneista, nosti kypäräistä
päätään, heilautti pitkäsuortuvaisen valkean tukkansa niskaan ja
lausui huoaten: "Yörosvojen tavoin täytyy meidän salaa hiipiä kokoon
-- ikäänkuin kiellettyyn murhatyöhön."
"Ja kuitenkin on kysymyksessä jaloin kaikista teoista", huudahti
nuorukainen hänen rinnallaan, kouristaen keihästä lujempaan, --
"vapautus."
"Kuolema leijailee päittemme päällä!" kuiskasi varoittaen nuorempi
tulokkaista, pyyhkäisten alas ruskean partansa, jonka kostea tuuli
huiskautti hänen kasvojaan vasten.
"Kuolema leijailee kaikkialla ja alati inehmon pään päällä, kreivi
Gerwalt", vastasi hänen venetoverinsa; päättäväisyys ja luottamus
kajahti hänen äänestään.
"Uljaasti puhuttu, kuningas Ardarik!" huudahti nuorukainen.
"Vain kuoleman laadussa on ero", virkkoi päätään nyökäyttäen
valkohapsinen.
"Tosin, tosin, kuningas Wisigast", huomautti Gerwalt. "Ja minua
kauhistuttavat tuskat, jotka saamme kärsiä, jos hän vain aavistaa,
että olemme toisemme tavanneet salaa." Häntä puistatti.
"Kaikkitietävä hän ei toki ole!" intoili nuorukainen vihaisena.
"Eikä edes Wotankaan", arveli kuningasvanhus.
"Mutta tulkaahan", kehoitti Gerwalt, käärien tumman vaippansa
leveiden hartiainsa ympärille tiukempaan. "Tuuli lennättää ihan
kahmalokaupalla sadetta vasten silmiä. Tuolta, piilipuun alta, saamme
suojaa."
Kaikki neljä menivät nyt koillispuolelle piilipuunrungoista leveimmän
suojaan; runsaasti siinä oli heille tilaa vieretysten.
"Aloita heti, ruugien kuningas", kehoitti Gerwalt, "ja lopeta pian.
Voi meitä, ellemme ole jälleen päässeet turvalliseen paikkaan
ennenkuin päivän ensi sarastus taivaalla näkyy. Hänen ratsumiehensä,
hänen vakoojansa piileskelevät, liikkuvat, väijyvät kaikkialla.
Mielettömyyttä oli, että taivuin tulemaan tänne. Vain sen takia,
että pidän sinua, kuningas Wisigast, isäni ystävää, niin suuressa
kunniassa, vain sen takia, että sinä, kuningas Ardarik, annoit
kaksikymmentä talvea sitten minulle kalpasuojelusta -- sen takia,
että tahdon teitä kumpaakin varoittaa niin kauan kuin minussa henki
on. Vain sen takia tulin mukaan tälle päänmenoretkelle. -- Minusta
tuntui, kun kuljimme synkeävarjoisella, vitkaan vierivällä joella,
kuin pitäisi matkamme Manalaan."
"Manalaan joutuvat vain pelkurit", lausui kuohahtaen nuorukainen,
vihoissaan pudistaen tummanruskeita, lyhytkiharaisia kutrejaan,
"jotka kaihtavat verikuolemaa."
Ruskeapartainen mies laski nyrkkinsä kannikkeesta riippuvalle
lyhyelle miekalleen.
"Aloita, ystävä Wisigast", kehoitti kuningas Ardarik, nojaten
piilipuun runkoa vasten ja painaen keihästä poikki rinnan pitääkseen
siten koossa lepattavaa viittaansa. "Ja sinä, nuori Daghar, hillitse
mielesi. Minä näin kerran tämän alemannikreivin seisovan sotisovassa
rinnallani, silloin -- Marnen varrella -- kun vain kaikista
rohkeimmat, kuolemaa vääjäämättömät sankarit pysyivät väistymättä."
"Mitä minulla on sanottavaa", aloitti ruugien kuningas, -- "sen
tiedätte itsekin. Sietämätön se on, tämä hunnien ies! Milloin se
laukeaa?"
"Kun jumalat murtavat", lausui Gerwalt.
"Tahi me", huudahti Daghar.
Mutta kuningas Ardarik katseli mietteissään eteensä ja pysyi vaiti.
"Eikö se tosiaan ole sietämätön, kreivi Gerwalt?" kysyi kuningas.
"Sinä olet urhoollinen mies, svaabi, ja ylpeä mies, ylpeä niinkuin
koko ylevämielinen kansasi. Pitääkö minun muistuttaa sinulle,
mitä tunnet, mitä kärsit, yhtä täysin kuin me? Hunni hallitsee
niin laajalti kuin haluaa. Ei Rooma, ei Byzantion tohdi antautua
taisteluun tuota kaikkien maiden kauhua vastaan! Ja kaikkien merien
kauhua, hirmuista vandaalia Gerserikiä hän nimittää veljekseen.
Kansat hän on laskenut valtansa alle Byzantionin porteilta
keskipäivän mailta hamaan keskiyönmeren merenpihkasaariin asti.
Ja miten hän hallitsee! Mielivalloin! Oikku tekee hänet monesti
jalomieliseksi, mutta vain oikku panee myös väkivallalle rajan,
kaikkialla rehottaa julmuus, konnuus. Yksikään kuningas ei hänen
mielivallaltaan, hänen himoltaan ole varma arvostaan, yksikään
maamies lyhteestään, ei edes yksikään nainen vyöstään. Kuitenkin
vielä syvemmin kuin muita heimoja, jotka hän hunneillaan kukisti,
säälimättömämmin hän tallaa _meitä_ maahan, meitä, vaaleatukkaisia ja
sinisilmäisiä kansoja, joiden esi-isät polveutuvat Asgardhista. Meitä
'germaaneja' -- joiksi roomalaiset nimittävät meitä -- ei hän halua
vain lannistaa, hän tahtoo raiskata meidät."
"Paitsi minua", lausui kuningas Ardarik levollisena, suoristautuen
hiukan, "ja gepidejäni."
"Niinpä kyllä", virkkoi Daghar nyreästi, "sinua -- ja sitten vielä
amalilaista Valameria, itägoottia. Hän saa kiittää teitä keihäästään
ja miekastaan. Teitä hän kunnioittaa -- mutta mistä hinnasta! Minkä
palkaksi!"
"Uskollisuutemme palkaksi, nuori kuninkaanpoika."
"Uskollisuutenne! Sekö on kaikkein korkein kunnia? Minua opetettiin
toisin skiirien kuninkaanlinnassa! -- Sokea isäni, kuningas Dagomuth,
lauloi siitä harpun säestämänä jo pojalle, kunnes opin sitä
soittamaan:
"Mahtavin maine,
kunnia korkein,
-- kuule se tarkoin: --
on sankaruus."
"Ja hyvin olet, nuori Daghar, kumpaisenkin isältäsi oppinut:
sankaruuden ja harpunsoiton. Parhaimmaksi laulajaksi, valioimmaksi
soittajaksi ylistävät sinua ylt'ympäriinsä miehet ja neidot. Ja
uljaasti näin sinun, sydänilokseni, kalpaa heiluttavan byzantilaisia
ja sklabeneja vastaan. Nyt opi vielä tämä: -- ei oppiminen
vanhemmalta mieheltä ole häpeällistä! -- kaikki sankaruus alkaa
uskollisuudella."
"Ja siinäkö kaikki?" kysyi Daghar kärsimättömästi.
"_Minulta_ -- hänelle -- niin!"
"Sinussa ei siis ole, ystävä Ardarik", kehoitti kuningas Wisigast,
"vähääkään sydäntä heimolaisiasi, naapurejasi, ystäviäsi kohtaan?
Tosin hän on gepidien ja itägoottien oikeuksia -- tähän asti!
-- suojannut: hän pitää teidän kanssanne tekemänsä sopimukset.
Mutta kaikki me muut? Minun ruugini, Dagomuthin skiirit, herulit,
turkilingit, longobardit, kvaadit, markomannit, tyyrinkiläiset,
sinun svaabisi, Gerwalt -- eikö hänestä ole sula nautinto rikkoa
uskollisina pysyneiltäkin mielivaltaisesti mikä sopimusoikeus
tahansa? _Teitä_ hän pitää kunniassa -- teitä hän palkitsee runsain
arvolahjoin, saaliin osingoilla, silloinkin kun ette ole lainkaan
olleet sotimassa -- ja meitä? -- Meitä hän murjoo ja ottaa meiltä
mitä meille olisi tuleva. Etkö luule, että se herättää vihaa ja
kateutta?" --
"Ihan varmaan", huokasi Ardarik, sivellen harmaata partaansa. "Senhän
_pitääkin_ herättää!"
"Hän koettaa ajaa", jatkoi ruugien kuningas, "meidät muut epätoivoon
ja vastarintaan."
"Tuhotakseen teidät varmasti", myönsi Ardarik surullisena.
"Sitä varten hän höystää sortoa pilkalla, häpeällä. Niinpä hän
on tyyrinkiläisten vanhaan kolmesataa ratsua, kolmesataa lehmää,
kolmesataa sikaa käsittävään vuosiveroon äkkiä lisännyt -- kolmesataa
neitsyttä."
"Minä lyön hänet vielä kuoliaaksi, tuon neitsyenraiskaajan!" huudahti
nuori Daghar äänekkäästi.
"Et iki päivinäsi pääse, senkin huimapää", vastasi Gerwalt kädellään
viitaten, "keihään mitan päähän hänestä. Sankkoina parvina sulkevat
hänet alinomaa joka askeleella piiriinsä hunnit niinkuin mehiläiset
parveilupesänsä."
"Ja urheat tyyrinkiläiset", tiedusti kuningas Ardarik sangen
tarkkaavaisena, "ovatko he jo myöntyneet?"
"En tiedä", jatkoi Wisigast. -- "Niin, pari vuotta takaperin, silloin
kävi toivon tuulahdus läpi vapisevain kansain: hengähtäen ne nostivat
kumaraisia päitään! Kun Galliassa -- vieläkö muistat, Ardarik-ystävä?
-- tuo joki ei enää voinut juosta -- niin täynnä se oli ruumiita! --
ja tulvien verta kohosi yli äyräittensä?"
"Tokko muistan", vaikeroi gepidi. "Kaksitoistatuhatta miestä kansaani
makaa siellä."
"Silloin oli hänen, kaikkivaltiaan, pakko ensi kerran väistyä."
"Kiitos mainioiden länsigoottien ja Aëtiuksen", huudahti Daghar.
"Ja kun hän kohta jälkeenpäin", puuttui Gerwalt puheeseen,
"Italiassakin kääntyi takaisin vanhan, kepin varassa kävelevän
miehen, Roomasta tulleen papin edessä, silloin heräsi toivo kaikissa
Länsimaiden orjuutetuissa --"
"Että loppu lähenee, jumalan vitsa on katkennut", jatkoi Wisigast.
"Jo loimahti siellä täällä vapauden liekki!" innostui Daghar
lausumaan.
"Liian aikaisin!" virkkoi gepidien kuningas vakaasti.
"Niin kyllä, liian aikaisin", huokasi Gerwalt. "Verivirtoihin hän sen
sammutti."
"Ja nyt!" valitti Wisigast. "Suurempaa tuhoa kuin koskaan ennen hän
hautoo ensi kevääksi. Tosin hän pitää lopulliset tarkoitusperänsä
vielä visusti salassa -- ne saattaa vain aavistaa --, mutta
suunnattomat täytyy niiden olla, niistä suunnattomista keinoista
päättäen, joihin hän ryhtyy. Kaikki hänen kansansa -- kai monta sataa
nimeä! -- kummastakin maanosasta! Ja kolmannesta, keskipäivän maasta,
Afrikasta, ojentaa hänelle vandaali kätensä hirmuiseen liittoon!"
"Kenenkähän varalta? Länttäkö vastaan?" tutkisteli Gerwalt.
"Vaiko itävaltakuntaa?" kysyi Daghar.
"Vai molempia!" lopetti Ardarik.
"Miten tahansa", jatkoi ruugilaiskuningas, "kuusi kertaa
voimakkaampi hän on oleva kuin kolme vuotta sitten! Ja vastustajat?
Byzantionissa heikko raukka valtaistuimella! Lännessä? Aëtius
keisari Valentiniuksen epäsuosiossa, murhaajantikarin uhkaamana.
Länsigooteilla kolme, neljä veljeskuningasta kruunusta riitelemässä.
Mennyttä kalua on maailma, mennyttä iki päiviksi, jos myös Gallia
ja Espanja joutuvat orjuutetuiksi. Silloin suistuvat sekä Byzantion
että Rooma. Ennenkuin hän lähtee tähän viimeiseen taisteluun, täytyy
hänen sortua epäiltävään voittoon. Muuten joutuu maanpiiri hänen
orjuutukseensa. Olenko oikeassa vai väärässä, ystävä Ardarik?"
"Oikeassa olet", huokasi tämä ja painoi vasemmalla nyrkillä otsaansa.
"Ei, väärässä olet, kuningas Wisigast!" huudahti alemanni väliin.
"Olisit oikeassa, jos hän olisi kuolevainen niinkuin me ja meidän
kuolevaisten tavoin voitettavissa. Mutta hän on epatto! Kristittyjen
helvetistä noussut! Niin kuiskaavat Ziun papit, epaton ja susinoidan
poika. Keihäs ei kajoa, kalpa ei kuoleta, ase ei auta! Minä olen sen
kokenut, olen nähnyt. Seisoin hänen rinnallaan tuon joen varrella
Galliassa: minä suistuin, ja satoja, tuhansia suistui minun viereeni
nuolia ja keihäitä sata vain pilvien alla: hän seisoi! Pystyssä
seisoi! Hän nauroi! Hän puhalsi -- itse minä näin! Hän puhalsi
suippoon, harvaan leukapartaansa -- ja roomalaiset nuolet kimposivat
kuin oljenkorret takaisin hänen hirventaljastaan. Ihminen hän ei ole,
sen osoittaa parhaiten hänen -- julmuutensa!"
Hän vaikeni kauhun puistattamana.
Hän painoi molemmat kätensä silmilleen.
"Kolmekymmentä vuotta siitä kohta on kulunut", jatkoi hän hetken
päästä. "Olin poikanen. Mutta yhä vielä näen heidät edessäni --
suippopäisissä vaajoissa väännellen, yhä kuulen heidän ähkivän
tuskissaan -- he olivat nousseet kapinaan tuota hirviötä vastaan ja
joutuneet vangeiksi -- isävanhuksen, veljen, ihan syyttömän äidin. Ja
-- silmäimme edessä! -- hän ja sitten hänen ratsumiehensä kiduttivat
neljä kaunista sisartani kuolemaan! Minun kasvoni hän lykkäsi
isän hytkähtelevään ruumiiseen kiinni ja virkkoi: 'Näin päättyy
uskottomuus Attilaa kohtaan. Opi, poika, tästä uskollisuutta.' --
Minä _olen_ sen oppinut!" päätti hän vapisevin huulin kertomuksensa.
"Niin minäkin", lausui gepidien kuningas. "Toisella tavoin, mutta
vielä perinpohjaisemmin. Kauhun? Minä pudistaisin sen niskoiltani.
Minä _olin_ sen pudistanut! Mutta minua sitoo kaikista väkevin
pakko: _kunnia_! -- Minäkin havaitsin, jo aikoja sitten, niinkuin
nyt sinä, ystävä Wisigast, ikeen sietämättömäksi ja tahdoin pelastaa
kansani maanpiiristä. Kaikki oli kunnossa: liitto Byzantionin kanssa,
salainen sopimus monien germaanilaiskuninkaiden ja sklabenien
päämiesten kanssa. Makasin teltassani nukkumassa -- kolme yötä
oli vielä sovittuun päivään. Herätessäni istui hän -- hän itse --
vuoteeni vieressä! Kauhistuneena yritin nousta. Silloin hän painoi
minut lempeästi kädellään takaisin vuoteeseen ja saneli minulle
-- koko suunnitelmamme ja sopimuksemme -- se täytti neljä sivua
roomalaista kirjettä -- ulkoa! Sitten hän virkkoi lopuksi: 'Muut ovat
ristiinnaulitut, kaikki seitsemäntoista. Sinulle annan anteeksi.
Jätän sinulle valtakuntasi. Minä uskon sinua. Ole minulle edelleenkin
uskollinen.' -- Vielä samana päivänä oli hän minun ja gepidieni
kanssa metsästämässä yksin Tonavan metsässä. Väsyneenä hän nukahti
pää minun polvilleni. Niin kauan kuin hän elää, täytyy minun pysyä
hänelle uskollisena."
"Ja maailman täytyy olla ja pysyä hunnilaisena!" valitti ruugien
kuningas.
"Niin, niin kauan kuin hän elää."
"Hunnien ensi voiton jälkeen jää se hunnilaiseksi ainiaaksi."
"Attilan _pojat_", lausui Ardarik painavasti, "eivät ole hän itse."
"Hyvä! Mutta Ellak ei ole mikään heikko raukka, vaan kyllin vahva
pitämään tuon uuden voiton jälkeen hallussaan sen, mitä isä on
voittanut. Silloin ei hunnilaisvaltakunnalla ole enää ketään
vihollista maan päällä."
"_Silloin_ -- on kuin onkin!" lausui Ardarik.
"Oikeaa kuningaspuhetta", huudahti Daghar kärsimättömänä. "Liian
arvoituksellista! On siis taisteltava ilman gepidejä -- lopulti heitä
vastaan! Kuningas Wisigast, lähetä minut Valamerin, amalungilaisen,
luo. Minä tahdon hänet --"
"Säästä se ratsastus, nuori Daghar", virkkoi Ardarik.
"Onko hän hänetkin armahtanut ja -- kahlehtinut?" intoili nuorukainen.
"Ei. Mutta he ovat juoneet veriveljeyden."
"Hyi inhaa hirmunverta!" huudahti kuninkaanpoika.
"Ei itägoottikaan taistele hunnilaisvaltakuntaa vastaan niin kauan
kuin Attila elää."
"Hän voi elää vielä kauankin; hän on vasta kuusikuudetta talvea
vanha", puhisi Daghar.
"Ja sillävälin menehtyy maailma", huokasi Wisigast.
"Ennemmin koko maailma", lausui gepidi levollisena, ojentautuen
täysin suoraksi, "kuin minun kunniani. -- Tule, Gerwalt,
lähtekäämme. Minä tulin tänne, koska jo aikaa sitten aavistin, mitä
Wisigast-ystävä mielii. Häntä kuulla, häntä varoittaa halusin mistä
hinnasta tahansa, jopa henkeni, en vain kunniani uhalla. Vanha
valkohapsinen ruugilaissankari: -- et itsekään usko voivasi murskata
hunnilaisvaltaa, kun minä ja Valamer sitä kannatamme. Ja meidän
_täytyy_ sitä kannattaa, jos sinä -- _nyt_ -- hyökkäät sen kimppuun.
Harmaapartainen kuningas, etkö vielä ole oppinut ensimmäistä
kuningastaitoa -- odottamista? Etkö kuule, vanha taistelutoveri:
odota!"
"Ei, emme odota!" huudahti intohimoisesti Daghar. "Kuningas Wisigast,
anna gepidien ja itägoottien nukkua ja jäädä osattomaksi voiton ja
maineen ihanimmasta seppeleestä. Me emme odota! Sinähän sanot, että
ensi kevään jälkeen on liian myöhä. Käymme päälle! Mitä? Emmekö
muka olisi kyllin vahvoja? Sinun ruugisi! Minun skiirini! Heruli
Wisand voimallisine palkkasoturijoukkoineen! Jalo longobardi Rothari
miehineen! Jalo markomanni Vangio heimoineen! Sklabenien kolme
päällikköä Drosuh, Milituh ja Sventoslav! Vihdoin lupasihan itse
Byzantionin keisari meille, kun hänen lähettiläänsä ensi kerran
tulevat hunnien luo, heidän mukanaan kultaa ja aseita..."
"Jos hän vain pitää sanansa!" keskeytti Ardarik. "Nuori
kuninkaanpoika, sinä miellytät minua. Harppua sinä osaat soittaa
heljästi ja taistella ja puhua sinä osaat reippaasti. Opi nyt vielä
neljänneksi -- vaikeampi ja vastaiselle kuninkaalle noita muita
tarpeellisempi taito -- olemaan vaiti! Jos minä nyt ilmoittaisin
kaikki, mitä sinä tässä luettelit, suurelle hunnille?"
"Sitä sinä et tee!" huudahti nuorukainen; mutta hän pelästyi.
"En teekään, koska olen itselleni luvannut pitää salassa, mitä täällä
minulle luottamuksessa uskotaan. Minun tulee pitää se salassa, sillä
vain teille tämä salaliitto uhkaa tuhoa, ei Attilalle. Epäiletkö
sitä, rohkea Daghar? Kaikki, jotka mainitsit -- painakoot he sitten
vaikka kymmenen kertaa enemmän! -- eivät voi saada irti lastuakaan
Attilan yli koko maailman ulottuvasta ikeestä. Vahinko sinun
reipasta nuoruuttasi, sinä tulinen sankari! Vahinko sinun valkeaa,
kallista päätäsi, vanha ystävä! Mennyttä miestä te olette, ellette
ota varoituksia varteen. _Odottakaa!_ -- Etkö tahdo lyödä kättä,
Wisigast? Olet katuva sitä, sittenkuin huomaat, että minulla on
ollut syytä varoittaa sinua. Mutta _minun_ käteni -- vaikka sen
tänään hylkäät, pysyy parhaimman ystäväsi kätenä. Ja se on aina oleva
avoinna, ojennettuna sinua kohti: huomaa se! -- Minä tulen, Gerwalt."
Ja hän hävisi vasemmalle päin pimeyteen.
Melkein kuulumattomasti katosi tuo kapea vene luodon pohjoispuolitse
mustiin aaltoihin. --
Miettiväisenä katseli vanhus ystävänsä jälkeen; hän laski molemmat
kätensä vaipan alla kannikkeesta riippuvan valtavan kalvan ponteen,
vitkaan, ikäänkuin raskaiden ajatusten painamana, vaipui hänen päänsä
alas rinnalle.
"Kuningas Wisigast", ahdisti nuorukainen häntä, "et suinkaan sinä
toki horju?"
"En", vastasi tämä alla päin. "En horju enää. Heitän sikseen. Olemme
hukassa, jos yksin yritämme."
"Ja vaikka olisimmekin", huudahti Daghar leimahtaen hehkuun, "täytyy
meidän kuitenkin uskaltaa yrittää! Kuule, mistä vieraiden edessä olin
vaiti. Meidän _täytyy_ toimia heti! Heti!"
"Minkätähden?"
"Sentähden... että! _Hänen_ tähtensä, sinun tyttäresi tähden."
"Ildikon! Mitä hänestä?"
"Hunnin poika on hänet nähnyt ja --"
"Kuka?"
"Ellak. Hän tuli teidän kartanoonne sillä aikaa kuin sinä olit
ratsastanut meille metsästämään."
"Kuka sen sinulle sanoi? Ei suinkaan Ellak."
"Ildiko --!"
"Mutta ei minulle?"
"Hän ei tahtonut tehdä sinua levottomaksi ennen, aikojaan --
tunnethan hänen voimakkaan henkensä! -- kenties aiheetta, hän arveli.
Mutta on syytä toimia. Hän _näki_ kaikkien germaanilaiskansain
kauneimman neidon ja halusi häntä -- kuka saattaa hänet nähdä
haluamatta? Ellak pyytää häntä isältään..."
"Ildikoa? Minun lastani! Tule! Rientäkäämme! Kotiin! Pian!"
He kulkivat saaren huippenevaan itäpäähän, jossa oli liejuiselle
rannalle maihin vedetty lautta, kuudesta paksusta hirrestä kömpelösti
kyhätty ja etumaisen poikkihirren editse pystyyn maahan lyödyn
sulkupuun kiinnittämä. Molemmat hyppäsivät sen päälle. Daghar iski
lauttavivulla hirren alas, lykkäsi lautan irti rannasta ja nopeasti
kuin nuoli se lähti soljumaan myötävirtaa; nuorukainen työnsi kokasta
sestalla oikealta, väliin vasemmalta puolen, edestakaisin juosten,
vanhus piti perää leveällä melalla: -- hän suuntasi kulun oikealle,
eteläiselle rannalle. -- Kumpikin oli kovin kiihdyksissä ja halusi
kärsimättömänä päästä kotiin. --
Ja nyt, kun tuo melan outo, heikko loiske oli häipynyt tuonne kauas,
nyt painui syvä hiljaisuus sekä joen että taaksejääneen luodon ylle.
Hetkisen pysyi kaikki vaiti.
Juokseva vesi korisi hiljakseen; länsituuli kumarrutti korkean
ruohikon syvästi tummanruskeat heiluvat kukkatöyhdöt joen kalvoon
asti; leveäsiipinen yökkö lentää tohahti äänettömästi ohi,
erehtymättömän varmasti siepaten yöhyttysiä suuhunsa.
Muuten kaikki hiljaa, hengetönnä.
* * * * *
Silloin näytti salavan leveä runko, jonka alla nuo neljä miestä
olivat neuvotelleet, kummallisesti kasvavan: sen latvaoksien välistä
kohoutui puusta tumma hahmo.
Ensin pisti esiin kypärinen pää, sitten leveä, vaipan peittämä
vartalo, joka voimakkain käsin kävi kiinni puun latvaan. Nyt kuunteli
ja tähysti mies tarkkaan ympäristöönsä. Kun kaikki oli hiljaa ja
pysyi hengetönnä, veti hän sääretkin pois onkalosta ja hyppäsi
maahan. Toinen ja kolmas hahmo vetäytyi esiin ontosta salavasta ja
laskeutui alas.
"Olinko nyt oikeassa, herra?" huudahti kolmas kiihkeästi. Ääni oli
nuorekas. "Eikö kaikki käynyt niinkuin minä jo etukäteen sanoin?"
Puhuteltu ei vastannut mitään. Oli hämärä -- hänen piirteitään ei
voinut erottaa. Vartalo oli vanttera, lyhyt, ei jalomuotoinen.
"Pane nimet tarkoin muistiisi, Khelkhal", käski puhuteltu toista
seuralaistaan, sen asemesta että olisi vastannut kysyjälle.
"Minä en niitä unohda. Wisand -- Rothari -- Vangio -- kolme
sklabenilaiskoiraa. Kutsu heidät suurimpaan juhlaamme, Dzrivilin,
ratsunjumalattaremme kolmipäiväiseen. Se ei herätä huomiota, se on
tapa. He ja koko heidän seuransa ja sukunsa, heidät _kaikki_ minun
täytyy saada!"
"Herra, olet siis tyytyväinen? Anna siis minulle sovittu palkkani",
tiukkasi pyytäjä. "Arveletko, että minun oli helppo pettää
uskollisuuteni ja nuori jalomielinen herrani, minun, hänen oman
kilvenkantajansa? Vain himo, raivoisa, toivoton -- jollet _sinä_
auta -- jonka tuon tytön sanomattomat, sydäntäpolttavat sulot ovat
herättäneet, saattoi minut... Et usko, herra, _miten_ kaunis hän on?
Miten solakka, miten täyteläinen kuitenkin, miten valkea --"
"Solakka! -- Ja kuitenkin täyteläinen? -- Ja valkea? Minä saan sen
kaiken nähdä."
"Milloin?"
"Hänen hääpäivänään, tietenkin. En minä silloin ole poissa."
"Kiiruhda! Olethan kuullut, Ellak on jo -- _minulla_ on kiire!
Milloin -- milloin sinä annat hänet minulle?"
"Niin pian kuin olen täysin varma sinun uskollisuudestasi, sinun
vaitiolostasi. Sanopa itse: lähimmän herrasi olet pettänyt minulle,
jota et juuri rakasta, vain pelkäät. Minkä keinon valitsen sinua
vastaan, ettet minuakin pettäisi?"
"Minkäkö keinon? Minkä vain haluat. Kaikista pätevimmän, kaikista
varmimman, mikä päähäsi pistää."
"Varmimman?" toisti puhuteltu aprikoiden, samalla kuin hän
hitaasti pisti kätensä vaippansa alle. "Hyvä! Kuten itse neuvoit."
Hän veti äkkiä esiin pitkän käyrän veitsen ja työnsi sen mitään
aavistamattoman miehen vatsaan niin rajusti, että kärki tunki
kylkiluiden välistä näkyviin.
Sanatonna kaatui mies selälleen.
"Anna hänen maata siinä, Khelkhal. Korpit kyllä löytävät hänet. Tule."
"Herra, anna minun yksin uida lähimmälle luodolle, jossa veneemme
on piilossa. Minä soudan tänne sinut hakemaan. Johan sinä uit tänne
tullessamme melkein puolen virtaa. Tulee liikaa."
"Vait. Mies, joka joka yö turmelee yhden germaanilaisnaisen, jaksaa
kaiketi kahdesti samana yönä uida pikkuisen Tonavaa. -- Uinti ja
kuuntelu ovat kannattaneet. En kaada vain koko tuota vesakkoa, vanhaa
ja nuorta, yhdellä tempauksella: myös nuo kaksi ylpeää tammea gepidin
ja amalin. Heidän täytyy vannoa samaa uskollisuutta minun pojilleni
kuin minulle itselleni. Lähtekäämme, Khelkhal! Kylmä kylpy tuntuu jo
edeltäkäsin hyvältä. Tule, ylpeä Tonava, näihin käsivarsiin!" --
Toinen luku.
Ruugienmaa, kuningas Wisigastin alue, ulottui Tonavan oikealta
rannalta länteen päin niihin harjuihin asti, joilta Krems- ja
Kamp-joet saavat alkunsa.
Runsaan päivän ratsastusmatkan päässä Tonavasta sijaitsi loivalla
kummulla lukuisain sivurakennusten keskessä kuninkaan upea kartano.
Rinteellä kasvoi tammia ja pyökkejä, joita oli tarpeeksi harvennettu,
jotta kuninkaan talosta jäi vapaa näköala pohjoiseen päin laaksoon;
siellä alhaalla kiemurteli rehevän niittymaan halki leveä,
kaunisaaltoinen puro -- sitä saattoi nimittää vaikka pieneksi joeksi
-- kunnaan ympäri etelästä luoteeseen.
Puron varrella vilisi kesäpäivän kirkkaassa aamuvalaistuksessa
eloisaa, rattoisaa elämää: vihreällä rannalla hääräsi parvi nuoria
tyttöjä huuhtomassa monenlaisia villaisia ja liinaisia vaatteita
nopeajuoksuisessa, kirkkaassa vaaleanvihreässä vedessä.
Se oli eloisa kuva, täynnä vaihtuvaa, vapaata, silmää miellyttävää
liikuntoa.
Sillä työn jouduttamista tai vaivaa eivät tyttöhäiläkät näyttäneet
kovin vakavasti ottavan: äänekäs pila, vallaton nauru kajahti
vähän väliä ilmoille tuosta häärivästä laumasta, jonka punaiset,
keltaiset, siniset, valkeat hameet loistavina erkanivat aamukasteessa
kimaltelevan niityn mehevästä vehreydestä. Tytöt olivat, voidakseen
esteettömämmin työskennellä, avanneet pitkän mekkohameensa ja
kääntäneet helmuksen leveän vyön alle: valkeat jalat olivat
kengättömät, ja täyteläiset, pyöreät käsivarret loistivat aamuvaloa
heijastaen; yksi ja toinen oli tosin sitonut päähänsä leveän,
ruskeista kaisloista palmikoidun, aivan matalan aurinkohatun leuan
alitse, mutta useimmat antoivat melkein poikkeuksetta vaalean
tukkansa liehua vapaana.
Välisti kohottautui joku puron päälle kumartuneista
työskentelijöistä, ojennellen solakkaa nuorekasta vartaloaan, pannen
paljaat käsivarret lanteille ja vilvoitellen kumarruksissaolosta
punoittamaan ruvenneita kasvojaan raikkaassa aamutuulessa.
Sillä noin kaksitoista tyttöä oli polvillaan vieretysten keltaisella
aivan pienirakeisella rantahietikolla, vähän väliä huuhtoen liina- ja
villavaatteita vilkaslaineisessa, somassa, viekoittelevassa vuossa,
nostivat ne ylös vedestä, panivat suurille puhtaille paasille,
joita sitä varten oli sinne kerätty, löivät paukuttivat valkeasta
koivupuusta tehdyillä kartuilla aika tavalla, läimäyttivätpä
piloillaan väliin puron kalvoonkin, niin että vesi roiskahti
korkealle ja kasteli siinä tuokiossa kirkaisevalta naapurilta pään,
kaulan ja poven likomäräksi.
Sitten he väänsivät puhtaaksitulleet vaatekappaleet -- seitsemän
kertaa kunkin, niin vaati Friggan käskyn mukaan vanha perintätapa --
nuorien käsivarsien täydellä voimalla ja valuttaen veden tarkkaan
hiekalle -- ei takaisin puroon --, ja nakkasivat puhtaat vaatteet
taakseen rehevälle nurmikolle, kaappasivat käsiinsä uutta työtä,
sievistä, pajusta palmikoiduista korkeista koreista, joita oli kunkin
pesijättären oikealla puolella.
Mutta polvistuneiden huuhtojain ja karttuajain takana kulkivat
nopsajalkaiset levittäjät edestakaisin, laskivat noiden toisten
poispanemat vaatekappaleet ja veivät ne leveillä, matalanpuoleisilla
lehmuspuusta tehdyillä kaukaloilla parin askelen päähän joesta
kirkkaassa auringonpaisteessa kylpevän niityn keskelle; sillä
siellä oli kaste jo kuivunut, vaikka se vielä puron partaalla ja
vastakkaisellakin puolen niityn länsikulmalla, metsän pensaiden ja
latvojen alla, runsaana helmeili.
He levittivät vaatteet yksitellen ja huolellisesti poimut
tasoittaen levälleen riviin. Niitty upeili parhaassa kukkeudessaan,
tätyruohot ja tikankontit, kaunokit ja ruutat painoivat nuokkuvat
päänsä mielellään ja nöyrästi vilvoittavaan suojaan polttavalta
auringolta. Ja välisti lensi luo tuttavallinen päiväperhonen,
käväisi katsahtamassa kirjava riikinkukonsilmä tai hento korento,
joka rakastaa lämpimiä aurinkoisia metsäniittyjä, tahi kaunis,
vitkaan, ikäänkuin juhlallisena liihotteleva välkeperho laskihen
valkean villakankaan kutsuvalle pinnalle ja hajoitti suuret siipensä
levälleen, paistattaakseen päivää ja suloisesti siitä nauttien. --
* * * * *
Lähellä kukkaisaa niittyä haaraantui leveä ajotie, joka kuninkaan
kartanosta vei kunnasta myötämäkeen etelää kohti: länteen käsin
se kääntyi metsään, oikealle taas, itäänpäin se kulki juuri tuon
nurmikon läpi.
Haarautumispaikassa oli tuuheaoksaisten, leveälehtisten
pähkinäpensaiden varjossa pitkät häkkivankkurit, joiden eteen oli
valjastettu kolme vitivalkoista hevosta: yksi edelle ja kaksi perään
rinnan; kuuteen puoliympyrän muotoiseen renkaaseen oli vankkurien
päälle kiinnitetty vahvasta purjekankaasta katto; lukuisat, siististi
vierekkäin vankkurien pohjalle asetetut korit, jotka olivat täynnä jo
kuivuneita pesuvaatteita, todistivat, että työ oli kestänyt jo hyvän
aikaa.
Vankkurien edessä, niiden poikkilaudan kohdalla, nojautui niitä
vasten suorana ja ylväänä neito; hän oli kaunis ylen määrin.
Solakkalanteinen, mutta niskan, hartioiden ja poven kohdalta
täyteläisenä upeileva ihana hahmo kohosi pään korkeuden ylemmäksi
hänen kumpaakin toveriaan, jotka hekin ylittivät keskimitan.
Hänen neitseellisten jäseniensä ympärillä aaltoili yksi ainoa
valkoinen vaate: vaaleansinisen vaippansa hän oli riisunut pois ja
ripustanut sen vankkurien kaiteelle. Niin jäivät kaula ja ihmeen
ihanat, hienosti pyöristyneet käsivarret näkyviin. Hänen hipiänsä
valkoisuus kuulsi, välkkymättä, himmeänvalkean marmorin lailla.
Kämmenen levyinen vyö, joka oli hienoa, morsingolla siniseksi
värjättyä nahkaa, piti aaltoilevaa villapaitaa lanteilta koossa;
sininen päärme ei enää ulottunut peittämään hienoja nilkkoja;
sievästi oljista palmikoidut pohjalliset suojelivat jalkaa, jonka
korkean rinnan ylitse ne olivat punaisilla hihnoilla kiinnitetyt.
Kuninkaallisen neidon yllä ei ollut kultaa muuta kuin tukassa, joka
olikin tässä luonnon ihmeellisen runsaasti hellimässä olennossa
ihme sinänsä: värin kylläisyys, lämpö, syvä kulta, jokaisen
suortuvan silkinhento hienous ja kummastuttava täyteläisyys siinä
yhtyivät. Kolmen hänen kapean, pitkän sormensa levyisenä kohosi
hänen valkealta otsaltaan palmikot, verrattomana diadeemina sitä
koristaen, ja näiden otsapalmikkojen takana jakautui vasta täysin
jalosti muodostuneessa päässä tulvehtivan tukan runsaus kahdeksi
uhkeaksi, kolmipunontaiseksi palmikoksi, jotka ulottuivat hänen
polventaipeeseensa saakka ja joiden päät oli sidottu sinisillä
nauhoilla.
Niin hän nojautui, täyteen mittaansa suoristuneena, vankkureita
vastaan, oikea käsivarsi kaksivaljakon valkoisen oriin selän päällä
leväten, samalla, kuin hän vasemmalla kädellään varjosti silmiään
auringonsäteiltä.
Sillä valppaana hän tarkasteli tyttöjen työtä puron varrella ja
niityllä. Hänen suuret, pyöreät silmänsä, kullanruskeat, väriltään
kotkan silmäin näköiset, loistivat: terävä, kiinteä, rohkea oli
katse; väliin hän kohotti ylpeästi voimakasta, suoraa nenäänsä ja
kauniisti kaartuvia, syvästi tummanvaaleita kulmakarvojaan. --
Äkkiä rupesivat raskaat vankkurit kovaan kulkemaan takaperin:
etumainen ratsu ei päästänyt hirnuntaa, vaan kauhun parahduksen,
työntyi taaksepäin toisten päälle, kohosi takajaloilleen --;
vankkurit ja hevoset näyttivät välttämättömästi suistuvan korkealta
tieltä laaksonpohjaan.
Kirkaisten syöksyivät hänen molemmat seuralaisensa poispäin, ylös
mäkeä.
Mutta tuo korkea neito hypähti esiin, painoi suitsiin tarttuen
takajaloilleen nousseen hevosen voimakkain käsin alas, katsoi
hetkisen, kaunista päätään kumartaen, tarkoin tutkien maahan ja
polkaisi sitten oikealla jalallaan kovaan ja varmasti.
"Tulkaa takaisin vain", lausui hän rauhallisena, lykäten jalkansa
kärjellä tieltä vähän syrjään jotakin, mikä värähdellen kiemurteli
tomussa. "Se on kuollut."
"Mikä se oli?" tiedusti peloissaan toinen seuralaistytöistä,
ilmaantuessaan taas vankkurien kupeelle. Uteliaana ja samalla peläten
pisti hän ruskeakutrisen päänsä esiin, pitäen tummanvihreää vaippaa
ikäänkuin suojana edessään.
"Vaskikäärme, Ganna; hevoset pelkäävät sitä kovin."
"Syytä onkin", arveli toinen paenneista tytöistä, joka hänkin nyt jo
uskalsi näyttäytyä vankkurien toisella puolen. "Entä ihmiset! Jos
minä vain olisin tietänyt -- kyllä olisin kiireen vilkkaa juossut
tieheni. Serkkuni kuoli sen puremaan."
"Ne täytyy polkaista kuoliaaksi ennenkuin ehtivät purra. Katsokaahan
-- ihan pään taakse -- kaulaan -- minä sitä polkaisin."
"Mutta Ildiko!" huudahti Ganna kauhistuneena, molemmat kätensä
kohottaen korkealle.
"Voi valtiatar! Jos olisit astunut harhaan!" valitti toinen.
"En minä harhaan astu, Albrun. Ja minua suojelee Frigga, se mielevä
vaimo."
"Niin kylläkin! Hänen avuttaan...!" huudahti Albrun. "Muistatko
vielä, Ganna, miten minä viime keväänä, kun olimme tuolla alhaalla
pesua huuhtomassa, putosin päistikkaa veteen? Sinä huusit, ja kaikki
kaksikymmentä juoksitte pitkin rantaa perästäni, kun vellova vesi
minua kiidätti -- --"
"Varsin! Mutta _hän_ ei huutanut. Veteen hän ryntäsi ja sieppasi
sinut kiinni punaisesta vaipasta -- tämähän se oli, tämä sama --
jota niin mielelläsi käytät, se, niinkuin tiedät, sopii sinulle niin
hyvin! -- tarttui sinuun vasemmalla kädellään ja tiukkaan haroen
voimallisella oikealla kädellään veti sinut maihin."
"Ja kun minä", lausui kuninkaantytär hymyillen, "suorin vettävaluvaa
tukkaani..."
"Oli siihen takertunut simpukoita, joita nimitämme Friggan
soljiksi..."
"Helmiä kantavia", jatkoi Albrun. "Ja kun me mursimme kuoret auki..."
"Löysimme kaikkein kauneimman, suurimman jalohelmen, mikä koskaan on
tytön silmää ihastuttanut."
"Niin kyllä", virkkoi Ildiko totisena, pyyhkäisten vasemmalla
kädellään kulmakarvojaan, "minä olen Friggan turvassa ja rauhassa.
Miten muuten olisinkaan voinut, kun äiti kuoli heti kun oli minut
synnyttänyt, ruumiiltani, sielultani ja tavoiltani vaurastua koko
lailla? Frigga-emäntä on, äidin asemesta, uskonut minut isän huomaan,
hänhän on sukumme valoisa alkuäiti! Illat pitkät haasteli hyvä isoni
pirtissä helottavan liesiloimun paisteessa hänestä, kaikista naisista
naisellisimmasta ja pyhimmästä. Ja useaa useammin, kun sitten
vaivuin uneen, näin sen vaalean, kauniin emännän seisomassa vuoteeni
ääressä, ja tunsin, miten hän valkealla kädellään siveli -- tästä
näin -- otsaani ja kulmakarvojani. Ja välisti heräsinkin: silloin
tuntui kuin näkisin hänen valkoisen liehuvan pukunsa häipyvän, ja
kipinöitä kirposi silloin ritisevästä tukastani, kun mieli suloisesti
säikähdyksissä sitä hipaisin. Näkymätönnä hän seuraa minua kaikkialla
suojelee, rauhoittaa se valkea vaimo. -- Mutta nyt riittää joutavat
tyttölepertelyt! Työhön käsiksi taas!"
"Ei, valtiatar", vastasi Albrun, mustanruskeita palmikkojaan
ravistaen ja tarttuen Ildikoa käsivarteen, -- "sinä olet työmääräsi
jo tehnyt monin kerroin."
"Kuka on", jatkoi Ganna, "kaikki nämä raskaat korit, jotka me kaksi
vain töin tuskin jaksoimme kantaa tuolta niityltä vähän matkan
päästä, nostanut korkeihin vankkureihin -- yksin --?"
"Emme saaneet edes auttaa. Miksi?"
"Kun olette niin hennot, olisitte voineet särkyä", vastasi nauraen
kuninkaantytär, ojentautuen täyteen mittaansa, "molemmat. Oletteko
väsyksissä? No, riittäköön sitten kerrakseen. Toisethan levittävätkin
jo viimeistä pesua tuolla niityllä. Me jäämme kolmisin, kunnes se on
kuivanut, siihen viereen pyökkihakaan. Muut palatkoot vankkureilla
takaisin kartanoon; heillä on varmaan nälkä, ja lehmät on jo lypsetty
-- aamumaito on valmiina. Tulkaa, huudamme heidät pois työstä."
Kolmas luku.
Hiljaiseksi kävi nyt ranta, niitty, kunnastie. Nauravat, lavertelevat
tytöt olivat vankkureineen kadonneet kukkulan harjalle upeilevan
kartanon viereen rakennetun varastoaitan leveästä portista.
Ildiko seuralaisineen käveli pyökkien alla metsänreunassa, joka
lännessä rajoitti niittyä; aurinko nousi; mielellään he jo painuivat
varjoon.
Suloiselta tuntui korkeiden, nuorien, solakkain pyökkien katveessa;
ne eivät olleet kovin taajassa: vaalean vihreiden lehtien
muodostama kattosuojus ei ollut niin tiheä, ettei olisi päästänyt
auringonsäteiden kullanvihreää värinää metsätien tummalle,
sametinpehmeälle sammalpeitteelle; siitä syntyi silloin usein
kummallisia, leikkiviä, katkonaisia varjoja, vuoroin kullankeltaiseen
valoon vaihtuen.
Kuninkaantytär taitteli pyökkien alemmista haaroista ohuita oksia,
noukki lehdet irti ja liitti ne sitkeillä ruodeilla yhteen, niin että
siitä punoutui sievä seppelkiehkura.
Loivasti kunnasta kohti ylenevän metsikön povesta pulppusi kirkas,
jokseenkin leveä lähde; hiljaa, soinnukkaasti liristen se kulki
suorinta tietä niittymaan poikki puroon.
Lähestyväin tyttöjen keveiden askelten ja heidän vartalonsa varjon
säikäyttäminä ampaisivat kivennuoliaiset pakoon, ikäänkuin tummat
nuolet lähteen kirkassomerista pohjaa myöten.
Korea sudenkorento -- sillä oli pitkät, kapeat ristikkosiivet -- tuli
lentäen ja laskeutui tuttavallisesti Ildikon kiiltävälle tukalle, sen
vienoa tuoksua hengittäen; se jäi pitkäksi aikaa istumaan paikalleen,
vaikka neito käveli edelleen.
"Friggan airut!" huudahti Albrun.
"Se toi sinulle jumalattaren tervehdyksen, sinä, Asgardhin lemmikki",
yhtyi Ganna puheeseen.
Mutta ruhtinatar pysähtyi nyt äkkiä ja osoitti äänettömänä sormellaan
ylös.
Sieltä, korkearunkoisten pyökkien tiheästä latvalehviköstä, kuului
hyväilevää kukertelua.
"Metsäkyyhkynen!" kuiskasi Albrun ilosta loistavin silmin.
"Sinä, valtiatar, kuulit sen ensiksi", lausui Ganna.
"Se merkitsee..."
"Häitä, naimisiinmenoa", hymyili Ganna, painautuen valtiattarensa
valkoiseen käsivarteen kiinni. "Kuule, kuinka se kaikuu hellältä!
Selvästi ottaa Freijakin sinut ystäväkseen -- onhan näet metsäkyyhky
lemmenjumalattaren lintu."
Ildiko punastui hiusrajaan asti; hän painoi pitkät, tummanvaaleat
silmäripsensä alas ja astui ripeämmin.
"Kuulkaa!" huudahti hän sitten, ikäänkuin johtaakseen seuralaistensa
ajatukset toisaanne. "Tuolta kuuluu toinen huuto. Kaukaa, kaukaa,
metsän syvimmästä pohjasta! Kuulkaahan toki! Nyt taas! Lyhyesti,
mutta huimaavan suloisesti, salaisen raskaasti."
"Se on rastas, keltarinta", selitti Albrun. "Kultalintu! Burolf! Joka
voi tehdä itsensä ja pesänsä näkymättömäksi."
"Niin kyllä! Hänhän on noiduttu kuninkaanpoika! Noiduttu, koska hän
metsän pimennossa kurkki Ostara-jumalatarta tämän ollessa kylpemässä."
"Hänen ei annettu näkemiään lörpötellä muille!"
"Yhä kuitenkin kuulostaa vielä salainen ihastus hänen huudostaan."
"Mutta impi, joka on syntynyt Wodanin päivänä, voi hänet vapauttaa
kaipuustaan --"
"Jos suutelee häntä sydämellisesti kultaiseen päälakeen..."
"Kolme kertaa!"
"Lintua! Senhän toki saanee tehdä ankarinkin neitsyt, eikö saakin,
Ildiko?" kysyi mustanruskeatukka Albrun.
"Saa, saa, mutta et sinä sitä linnun takia", arveli Ganna nauraen.
"Sittenkuin se karistaa pois höyhenet ja nokan..."
"No, silloin tulisi hänen vuoronsa suudella."
"Te kerkeäkieliset lapset", moitti Ildiko. "Mitä te siinä puhutte
niin kuuluvasti suutelemisesta ja suudeltavaksi joutumisesta? Minua
ihmetyttää, ettette häpeä!"
"Ka, niin kauan kuin puhuu suutelemisesta pilan päiten..."
"Ei toki vielä tosissaan ajattele sen tulevan suudelmaa..."
"Josta _ei_ puhu."
"Niinpä niin! Ja _sellaista_ kuninkaanpoikaa, joka kätkeiksen
linnunhöyheniin, saanee sentään ajatella ja..."
Ildiko rypisti valkeaa otsaansa ja painoi kohtalaisen suuren suunsa
täyteläiset, kukkeat huulet yhteen -- teki kummankin aivan heikosti;
mutta Ganna huomasi kuitenkin ja varoittaen hän nykäisi kiusantekijää
mustasta, pörröisen kiharaisesta kutrista.
"Odottakaa tässä", lausui kuninkaantytär, "tässä sammalmättäällä.
Pyökkilehtiköynnökseni on valmis. Minä menen seppelöimään
metsälähteen alkuhetteen uudestaan. Lupasin tehdä sen."
"Se on pyhitetty Friggalle", -- lausui Ganna totisena, -- "ja
syväenteinen se on. -- Anna hänen mennä yksin -- ja kuuntelematta!"
lopetti hän, vetäen Albrunin, joka aikoi kurkistella valtiattaren
jälkeen, kirkkaanpunaisesta vaipasta viereensä mättäälle istumaan.
Neljäs luku.
Ildiko astui rivakasti.
Korkeakasvuisen immen täytyi tuon tuostakin kumartaa kiiltävän
hiuskruunun somistamaa päätään pujotellaidessaan oksain alitse,
jotka monin paikoin molemmin puolin ulottuivat kosteassa sammalessa
kulkevan, tuskin näkyvän polun ylitse.
Yhä syvemmälle se vei metsän pimentoon, taajemmassa seisoivat täällä
puut, niukemmasti pääsi auringonvalo sinne pilkistämään.
Pian hän oli saavuttanut päämääränsä, lähteen alkukohdan.
Kantaisäin kiitolliset kädet olivat siihen kohtaan, missä tämä pyhä
luontolähde, täynnä pulppuavaa voimaa ikäänkuin elävä olio, äkkiä
solahtaa esiin maaemon uumenista, rakentaneet kehyksen kauniista
tummanpunaisesta hiekkakivestä. Tätä kivilajia tarjosi metsäpohja
viljalti; varsinkin pyökki kasvaa mielellään maaperässä, jossa tämä,
sen ystävä, esiintyy. Se on kaunis, lempeä ja voimakas samalla --
niinkuin tämä metsän herttainen asujain, iloinen pyökkiemäntä itse.
Koruttomasti ja savilaastitta yhteenliitetyn kivisalvoksen ylimpään
keskipaateen oli uurrettu muutamia piirtoja; ne sanoivat:
Lähtehen läikkyvän turvasi tään
viihdyksi Friggan
ratsuri-ruugien
ruhtinas, Friedgast. --
Frigga, oi varaja
kodit ja konnut,
meidät ja vaimomme
vaaroja vastaan!
Tämän ylimmän keskikiven ympärille oli kiedottu tummalehtisestä
muratista tehty seppele; isojen kellokukkain vaalea sini pisti
edullisesti silmään tummanvihreältä pohjalta. Vaikka seppele oli
ollut viikkokauden paikoillaan, oli se yhtä kaikki vielä säilynyt
tuoreena; lähteestä nousevan vesihöyryn kosteat utupisarat eivät
päästäneet lehtiä ja kukkia lakastumaan.
Ildiko polvistui ja laski pitkän pyökinlehtikiehkuransa huolellisesti
viereensä sammalelle.
Hellin käsin, tempomatta tai repelemättä hän päästeli
murattiseppeleen keskikivestä irti, nypisti sen kahtia, niin
että puoliskot olivat vain löyhässä kiinni. Nyt hän kohottautui
seisoalleen ja lausui miettien, vakavana, juhlallisena:
"Frigga, ma kysyn!
Niinkuin seppele --, niin tulevaisuus:
niinkuin sen kohtalo, niin elomme, lempemme.
Oikealle _hänen_, vasempaan _minun!_
Frigga, -- ma kysyn!"
Niin lausuen hän laski vanhan seppeleen soljumaan lähteeseen.
Tarkkaavaisena, jännittyneenä hän katseli sen kulkua.
Vain vähän matkaa pysyivät molemmat osat yhdessä -- äkisti ne
erosivat; oikealle kulkevan palan tempasi virta nopeasti -- se
painui umpeuksiin ja katosi. Vasemmanpuolinen kiehkura ui yksikseen
myötävirtaa; yht'äkkiä se tarttui kiinni: tumma kivi, jonka suippo
kärki pisti pinnalle, osui ohuen murattiköynnöksen tielle ja pysäytti
sen siihen; turhaan se koetti virta van jälki veden ahdistamana
kiemurtautua irti: musta kivi piti sitä paikoillaan, ja kaikista
kaunein sininen kukka painui tykkänään veteen ja näytti surkeasti
hukkuvan. --
Niin kiihkeänä, niin hartaana oli neito seurannut kiehkurain
kohtaloa, vasen käsi nojaten lähteen kivireunaan ja pää kauas
kurkotettuna, ettei hän vähääkään huomannut, miten vastakkaiselta
puolelta, syvästä metsästä käsin nopeat askelet lähenivät; ne kyllä
olivatkin taipuisat ja joustavat, varovasti, mitään ääntä nostamatta,
pehmeää sammalkatetta polkevat: käynti oli tottuneen metsästäjän,
joka yllättää valpassilmäisen ilveksen, jopa kaikkikuulevan metsonkin.
Hahmo ilmaisihen vasta kun neidon selkäpuolelta lankesi varjo
kirkkaaseen puroon.
Hän tunsi -- tai arvasi --, kuka yllättäjä oli.
"Sinä!" impi virkkoi nopeaan kääntyen. Ja hänen poskensa hehkuivat.
"Niin surullisena?" tutkisteli kaunis, solakka nuorukainen -- hän
oli kasvultaan vain sormenleveyttä mittavampi kuin kuninkaantytär.
Hän kumartautui, kietoen oikean käsivartensa metsästyskeihäänsä
varren ympärille. "Mitä tähyät niin tarkoin?... No, näenhän minäkin
sen. Tuolla riippuu kukka kiveen juuttuneena -- ja kaukana alempana
ajelehtii muratti kamppaillen. Niin, tiedätkö, neito, miksi?
Kummallakaan köynnöksellä ei ole tahtoa! Täytyy ottaa vastaan, mitä
väkivalta pakottaa! Mutta sydämet, ihmiset, ovat vapaat. Minä autan
sitä, tuota juuttunutta kukkaa. -- Katsos vain -- ei tarvitsekaan!
Se auttoi itse itseänsä! Siellä se vapautuneena nyt uiskentelee
iloisesti tiehensä. Ja tuolla raidanjuuren luona -- näetkö? --
tapaavat kukka ja muratti toisensa jälleen. Yhtyneinä ne menevät
menojaan!"
"Frigga on ne vienyt jälleen yhteen", lausui ruhtinatar hurskaan
kiitollisena, ja hänen jalot kasvonsa selkenivät.
"Mutta sinä --", hän kääntyi hänestä poispäin tehdessään tämän
kysymyksen, -- "mitä sinä täältä taas etsit?"
"Jospa minä nyt sanoisin: ennustusta -- niinkuin sinä?" -- Mutta
nauroi samalla, niin että hohtavan valkoiset hampaat kiilsivät
hänen punaisten, terveiden huuliensa välistä. "Älähän nyt toki
alati katsele vain tuota kuivaa sammalta, jonka päällä seisot niin
itsepintaisesti! Ihmettele sitä, milloin erosin taas."
Ja samalla hän pyyhkäisi tuuheat tummanvaaleat kiharansa, jotka
valuivat otsalta samanvärisiin kulmakarvoihin ja silmille asti,
kädenliikkeellä ylemmä. Matalan kapealierisen, ruskeasta huovasta
tehdyn metsästäjähatun, jota hopeahaikaran valkoinen untuva
koristi, oli oksa pyyhkäissyt päästäjä nyt se riippui leveästä
nahkahihnasta hänen niskassaan. Aivan puolikaarimaiset kulmakarvat
likenivät nenänjuuressa melkein kiinni toisiinsa, mikä antoi hänelle
veitikkamaisen, kauniisti aistillisen ja rattoisan ulkonäön.
Onnellinen hymy leikitteli hienopiirteisen, hieman ylimielisen suun
ympärillä, jota vaaleanruskeat parranhaituvat reunustivat. Hän oli
sangen kaunis, tuo nuori metsästäjä, eikä Ildiko, noudatettuaan hänen
pyyntöään ja luotuaan silmänsä häneen, voinut kääntää katsettaan pois
hänen kasvoistaan.
"Ennustusta?" hän kysyi epäillen.
"Ei. Valhettelisin, jos niin sanoisin! En minä mitään ennustusta enää
tarvitse! Kuninkaantytär, minä etsin -- _sinua_!"
"Mutta sen minä olen sinulta kieltänyt!" hän kohotti uhaten oikean
kätensä etusormea. "Sinun ei enää ollut lupa tulla minua yllättämään
tänne kaivolle -- kuin mitäkin metsäkaurista."
"Eipä olisi paha", nuorukainen vastasi nauraen ja parranhaiveniaan
sivellen, "jos kauris voisi kieltää metsästäjää yllättämästä itseään
veden partaalla. Oi Ildiko, älä vastustele enää! Ei se sinua auta
yhtään! Frigga, suosijattaresi, tahtoo sitä ja mielevä Freija! Ja
minä! Ja sinä itse -- haluat myös!" Hän tarttui neidon käteen.
Salamannopeasti hän vetäisi kätensä irti. -- "Kuninkaanpoika, sinä et
saa koskea minuun, ennenkuin --"
"Ennenkuin isäsi Wisigast on sinut antanut minulle. No hyvä: hän _on_
antanut sinut minulle."
"Daghar!" -- Hän punastui korviaan myöten. "Sellaisesta ei lasketa
leikkiä."
"Ei. Sillä se on pyhää", virkkoi nuorukainen jalon totisena, mikä
sopi hänelle vielä paremmin kuin leikinlasku. "Erosin isästäsi
vast'ikään -- metsän edustalla; hän meni suoraa päätä kartanoon.
Minua veti aavistus."
"Hän on siis jo palannut suurelta metsästysretkeltä?"
"Metsästysretkeltä? -- suurelta metsästysretkeltä?" toisti Daghar
vakavana. Hän kouraisi lujempaan keihään vartta ja vasemmalla
kädellään vetäisi yltään tummanruskeasta hirventaljasta tehdyn,
polviin asti ulottuvan ihokkaan, joka oli hänen koko pukunsa. "Suuri
metsästysretki on vasta sovittu tehtäväksi, ei tehty. -- Niin,
ei edes alulla! -- Sisukas, pystyharjaksinen, veristäväsilmäinen
metsäkarju ei vielä ole saarroksissa. Moni metsämies, luulen ma,
tupertuu kiukkuisten torahampaiden kuolettavasta puremasta ennenkuin
se hirviö on heittänyt henkensä."
"Daghar!" Neito vapisi. Syvä kuin kuilu oli tämän huudahduksen
tulkitsema tunne.
"Minä -- minä arvasin, mitä isäsi hautoi mielessään. Sanoin sen
hänelle vasten kasvoja. Pyysin päästä mukaan, kun hän lähti
ratsastaen -- Tonavalle päin. Siellä tapasimme -- toisia metsästäjiä.
Mutta he eivät lähteneet mukaan -- eivät tahdo, eivät voi. --
Paluumatkalla kosin häneltä sinua, niinkuin kauan sitten olin
päättänyt ja mihin sokea isäni oli antanut suostumuksensa. Harmaa
sankari vastasi: 'Niin, mutta vasta sitten, kun...' Hän vaikeni.
'Kansamme jäsen ja kuninkaanpoika, joka ei sitä arvaa', hän jatkoi,
-- 'ei ansaitsisi --'. 'Koko Germaanian maan ihaninta neitoa',
huudahdin minä. Ja hiljaa, -- sillä se on salaisuus, josta ei saa
hiiskahtaakaan! -- minä kuiskasin hänen korvaansa sen ehdon, jota hän
tarkoitti. Vain kolme sanaa! Ilostuneena hän katsoi minua silmiin
ja paiskasi kättä. 'Ei ennen, isä!' huudahdin. 'Eihän ennen yksikään
morsian ole turvassa eikä aviovaimokaan'."
"Voi Daghar, mikä uhkayritys! Se on suunnaton". -- Ja kauhuissaan hän
sulki silmänsä.
"Niin on, suunnattoman suuri! Ja joka sen toteuttaa, saavuttaa
korkeimman kunnian -- maailman kiitoksen! Ja sama päivä, Ildiko,
joka vapauttaa kaikki germaanilaiskansat, on oleva... Kuule! Ratsu
hirnahti! Syvällä metsässä! Toinenkinko metsästäjä, joka aikoo
lähteellä valkoisen metsäkauriin yllättää?"
Hän kääntyi sukkelaan ja kohotti hiljaa keihästään.
Viides luku.
Pohjoisesta päin, missä "maantie" metsän loputtua kierteli, oli
tuo ääni kuulunut. Siinä paikassa, missä pensaita alkoi olla niin
tiheässä, että hevonen vain vaivoin pääsi työntymään eteenpäin,
pysähtyi ratsastaja ja hyppäsi maahan ratsunsa, erinomaisen mustan
oriin selästä. Hän nakkasi ohjakset eläimen kaulaan ja kohotti oikean
kämmenensä ihan sen sierainten eteen; ori hirnahti taas, nyökäytti
päätään ja nuoli herransa kättä.
Tämä rupesi astelemaan lähteellä olevaa paria kohti.
Hän lienee ollut kymmenkunta vuotta vanhempi Dagharia; oli
tuntuvasti pienempi, tukevampi. Kallisarvoinen byzantilainen kypärä
peitti hänen mustaa tukkaansa, joka riippui olkapäillä ja kaulalla
pitkissä suortuvissa, kiharattomana ja jäykkänä. Tumman porfyyrin
värinen vaippa, kreikkalaista tekoa ja kaikkein hienointa kangasta,
aistikkaasti, ei ylellisen runsaasti kullalla kirjaeltu, verhosi koko
hahmon, joka ei ollut epäjalo, mutta näytti ikäänkuin liian lyhyeksi
osuneelta.
Hänen astuntansa oli hidasta, samalla juhlallista, hänen nyt
päästyään jaloin maahan.
"Taas hän!" kuiskasi tyttö, levottomana, mutta ei harmistuneena.
Ja kuninkaanpojankin katse mittaili tulokasta tosin vakavasti, mutta
vihamielisyydettä.
Tulija taivutti neidolle päätään kunnioittavasti; niin ylhäinen, niin
ylpeä ja pidättyväinen ja kuitenkin samalla niin syvästi kunnioittava
oli tämä tervehdys -- immen täytyi, puoliksi vastahakoisesti, vastata
siihen kevyesti kumartaen -- vain niin kevyesti kuin vienosta
tuulenhenkäyksestä taipuu solakka lilja.
"Anteeksi, jalo ruhtinatar", hän sanoi ruugin-gootinkielellä, hänen
äänensä oli pehmeä ja soinnukas, mutta ikäänkuin murheen tummentama,
-- "että näyttää siltä kuin tulisin tänne teitä etsimään. Toinen on
jo, näemmä, ennen minua teidät löytänyt. Tervehdin teitä, skiirien
urhoollinen, soitontaitava kuninkaanpoika."
Hän lausui viimeiset sanat puhtaalla skiirin murteella, joka kyllä
oli gootin kieltä, mutta erosi kuitenkin ruugin kielestä osapuilleen
yhtä paljon kuin Lechin alemannien murre Sveitsin murteesta.
Daghar ojensi hänelle oikean kätensä, johon muukalainen tarttui
vasemmalla, ja pudisti sitä.
"Todella -- _näyttää_ siltä kuin etsisin teitä täältä, Ildiko-neito.
Tekemäni lupaus tuo minut tämän metsäkaivon luo. Kun minä viimeksi
käydessäni sain saattaa teitä ja tyttöjänne tänne lähdeuhria
uhraamaan ja kun te niin hartaasti, hiljaa kuiskaten, täällä
rukoilitte, silloin päätin minäkin uskoa tämän metsälähteen
jumalattarelle rakkaimman toiveeni."
"Te -- Friggalle?" huudahti Ildiko tylyllä äänellä. Kopeasti hän
nyrpisti huuliaan. "Mitä on hunnilla tekemistä Friggan, tuon valkean
onnen emännän kanssa?"
Tuskallisesti, katkeran tuskallisesti värähtivät morkatun kasvot.
Harvinaiset nähdä olivat nämä kasvot, ikäänkuin yhteenliitetyt
kahdesta eri osasta, jotka eivät kuuluneet eivätkä tahtoneet sopia
yhteen.
Otsa oli matala, taaksepäin kallistuva, aito mongolilainen,
karheiden hiuksien ympäröimä, mutta kulmakarvat olivat jalosti
kulkevat, pitkäkaarteiset; niiden alla, liian syvissä kuopissa ja
ulkonevain poskipäiden yläpuolella, pitkäin syvänmustain silmäripsien
varjostamina kaksi ihmeen ihanaa silmää, tummanruskeaa, verhottua,
syvästi raskasmielistä, kaihomielistä; liian lyhyt, hiukan litteä,
mutta ei kuitenkaan hunnilaiseksi muodostunut nenä; hieno, ei
lainkaan hunnilainen suu, sangen ilmeikäs, mutta ainoastaan tuskaista
ilmettä täynnä, joka naurun taitamatonna vain harvoin hymyili ja
silloinkin surullisesti; pehmeä leuka, melkeinpä, ollakseen miehen,
liian pehmeä, jonka parrankasvu oli huono. Eivätkä kuitenkaan, vaikka
olivat vastakohtia täynnänsä, nämä kasvot lainkaan olleet rumat --
miellyttävät ne olivat katsella. Sillä hieno sielu elävöitti näitä
henkevöityjä juonteita ja mieleensattuva piirre syvää, elämänsynkkää
murhetta. -- -- Tämän vienon raskasmielisyyden vaiteliasta lumoa
ei ylväs neitokaan voinut nyt kokonaan välttää, kun tulijan katse
täynnä äänetöntä moitetta kohtasi hänen silmänsä: hän katui tylyä
äänensävyään jo ennen kuin vieras alkoi pehmeällä, hiljaisella ja
sointuvalla äänellä puhua.
"Minä pidän kunniassa valtakuntamme kaikkien kansain jumalia,
samoinkuin pyrin oppimaan niiden kieliä. Ja te unohdatte, korkeasti
jalo kuninkaantytär --! Tosin _Te_ polveudutte -- sen _näkee_,
vaikk'ei tuntisikaan sukujuurenne vanhaa tarinaa -- tuosta vaaleasta,
valkeasta auvon vaimosta." -- Hän pysähtyi -- sulki tummat silmänsä,
jotka olivat rohjenneet katsahtaa liian kaihoisan ihailevasti. --
"Mutta minunkin suonissani virtaa toiseksi puoleksi germaanista --
goottilaista! -- verta: äitiparkani kuului amalungien heimoon. Niinpä
minullakin on jotakin oikeutta vaaleaan jumalattareen. Olen luvannut,
taivuttaakseni hänet suopeaksi toiveelleni, ainoalle toiveelleni!
-- uhrata hänelle sormuksen; se oli koristava lähteen kiveyksen
keskipaatta -- tätä --..."
Hän otti miekankannikkeen vyötaskusta leveän sormuksen; pyökkien
latvain välitse tunkihen auringonsäde ja osui kehään taiteikkaasti
kiinnitettyyn jalokiveen; silloin tulvahti siitä kaikin sateenkaaren
värein sellainen sädevälke, että Ildiko häikäistyen sulki pitkät
ripsensä ja Dagharinkin metsästäjänsilmä rävähti.
"Miten ihana kivi!" hän huudahti. "Se on timantti! Mutta niin suuri,
niin sädehtivä..."
"Byzantionin keisarin viime verotuksesta." "Mutta", hän jatkoi,
pitkään katsoen kihlautuneita, -- "huomaan tulleeni toiveineni
ja lupauksineni liian myöhään." -- "Samantekevä!" hän virkkoi
vilkkaammin. "En peruuta, mitä kerran aioin vaalealle jumalattarelle
antaa. Ei hänen pyhäkköänsä ole sormus koristava -- minulla ei
elämässäni ole mitään toivottavaa enää! -- mutta, valkea vaimo, ota
kuitenkin omasi ja huuhdo se menemään kaiken tietä! Älköön kenkään
sitä löytäkö! Älköönkä kukaan aavistako, mitä lupaussormus tahtoi."
Hän viskasi sormuksen kauas lähteeseen.
"Mitä teettekään?" huusi Daghar.
"Vahinko! Se oli _aarre_", virkkoi Ildiko.
"Niin, neito, aarre: _toivekin_! -- Jääkää hyvästi! -- Käännyn heti
takaisin. En enää etsi kuningas Wisigastin kartanoa."
Hän tervehti molempia surullisesti, nyökäyttäen kevyesti päätään,
kääntyi, nousi oriinsa selkään -- ratsu polvistui hänen eteensä ja
sitten nousi hirnahtaen.
Tuota pikaa olivat ratsu ja mies hävinneet metsään.
Daghar, keihääseensä nojaten, katseli mietteissään hänen jälkeensä.
"Hm", lausui hän, "kun sen vanhan hirviön mukana kerran kuristamme
koko pesueen --, tätä yhtä minun käy sääliksi."