Linna korkea, linna korkea,
Haamu oot sinä päällä maan,
Murhe haikea, murhe haikea
Huokaa kauttasi kaihojaan.
Päivän kauttaaltaan, päivän kauttaaltaan
Kuljin huoneesta huoneesen;
Minne tulinkaan, minne tulinkaan,
Seisoin vaiti ja vavisten.
Joka loukosta, joka loukosta,
Katsoi aika, mi mennyt pois;
Ja sen peittona, ja sen peittona
On kuin miekka ja harso ois.
Katsellessani, katsellessani
Harso haljeten jakaantui,
Silloin puoliksi, silloin puoliksi
Miekka välkkyvä paljastui.
Mitä silloin näin, mitä silloin näin,
Sit' en kertoa konsaan voi;
Mutta mielessäin, mutta mielessäin
Monet aattehet kummat soi.
Murheest' itkin ma, murheest' itkin ma,
Tuska ahdisti rintaa mun,
Linna korkea, linna korkea,
Haudan-synkässä saliss' sun!
Pois kun kiiruhdin, pois kun kiiruhdin,
Heitti laskeva aurinko
Mulle hyvästin, mulle hyvästin;
Ilta tummeni mailla jo.
Katkelmia.
Charlottelle.
Kuin yölehdokkikin, joka verhoon tuoksunsa peittää,
Lempensä nainen myös rintahan kätkevi niin;
Lempeä etsivi hän, yhä lempeä, lempeä yksin,
Tahtoen helmahan sen vaipuen riutua pois.
Armas, lempeä aina sa löytäös runsahin määrin;
Mut vihan hallava jää luotasi pois pysyköön!
Marialle.
Elomme kevät kestää hetken vaan,
Sen aamuriemu haihtuu joutuisaan;
Sen kaikki kukat kuihtuu ajan käyden.
Oi viivy, viivy, lapsuus-unelma,
Suo meille niinkuin entisaikoina
Soit hurskaan rauhan sekä riemun täyden! —
Kun elo herättää ja päivät mustiks muuttuu,
Maa viel' on iloinen, mut _meiltä_ ilo puuttuu.
Lauralle.
Äl' lausu: naisen maailma on ahdas,
Ja elämänsä tyhjää, köyhää, turhaa!
Häll' onhan rinnassansa maailma!
Ja eikö taivaan kirkas valtakunta
Myös ole hänen, jos hän tahtoo vaan?
Vastasyntyneelle.
Ole tervetullut sa eloon!
Älä itke sä syntymätäs.
Näet taivahan, taivahan iloon
Käy Kristuksess' elämäs.
Jos tänne et tullut sa ois,
Et sinne sä tulla vois.
Morsian.
Luot maahan katseesi iloitsevan
Ja riemusi kätket rintahas,
Ja lailla lapsen rukoilevan
Niin hymyilet sä onneas.
Oi, mitä pyytää voisit vielä?
Sait lempimäsi ystävän.
Hän luonas on ja riemumiellä
Sua omaksensa kutsuu hän.
Kuin suloisia lemmen päivät
On elon kevään lämpöisen!
Kuin väistyy kaikki huolten häivät,
Kun sydän sykkii lempien!
Oi terve! sinun nuoruutesi
Nyt lempi täyttää tenhollaan.
Oi kestäköhön toivoinesi
Hääaikas armas ainiaan!
Eräs yö.
Pois lähti saattojoukko hiljainen,
Ja vaiennut on soitto kellojen;
He haudan kylmään multaan kätki kuolleen.
Ja kun he haudan multaan kätki kuolleen,
Sai tyyni yö, ja varjovaipallaaan
Se peitti kaiken maan.
Mut yksin luokse kuolleen ystävän
Pois ihmishälinästä kääntyi hän
Ja seisattui, miss' ystävänsä uinui.
Hän seisattui, miss' ystävänsä uinui,
Ja murtuneena, vaiti, kolkkona,
Hän seisoi haudalla.
Ja murtuneena hautaa katsoi hän;
Yö mustui, mustui yhä enemmän,
Ja peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui.
Kun peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui,
Niin murtui rintansa, ja tuliset
Vuos' maahan kyynelet
Ja kaikki myrskyt rinnan raadellun,
Ja vaikerrukset mielen murretun
Ne Jumala ja yö vain yksin kuuli.
Ja Jumala ja yö vain yksin kuuli,
Kuin hälle kallis se, min hauta vei,
Eik' enää anna, ei.
Ja kun yön pitkän pilvet poissa on,
Niin ensisäteiss' aamuauringon
Viel' itki haudalla hän ristin alla,
Kun itki haudalla hän ristin alla,
Niin aamutuuli posken kalvenneen
Pois pyyhki kyyneleen.
Mut ilmat lintuin lauleloita soi,
Se rauhaa jälleen hälle rintaan toi; —
Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja.
Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja,
Hän riemun, sovinnon sai jällehen
Ja nousi rukoillen:
"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
Viet matkamiehen kirkkautehen,
Oi kiitos! — haudass' synkäss' ei hän uinu;
Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
Ja kuulee lohtuas."
Hän läksi, eli niinkuin ennenkin
Ja kantoi taakkaa mielin kärsivin,
Ei kenkään hänen valitustaan kuullut.
Ei kenkään hänen valitustaan kuullut,
Mut sydämessään kirkas, tahraton
Tuo kuva kallis on.
Tyttö.
Yö mustan vaippansa maille heitti,
Ja taivaan tähtiä pilvet peitti,
Vain öinen myrsky se raivoissaan
Viel’ ulvoi ulkona kautta maan.
Hän yksin istui, ei nähnyt yötä,
Ei mustaa maitten ja vetten vyötä;
Pää kättä vastaan hän huokaa niin
Ja puhkee kuumihin kyyneliin.
On synkkä, rauhaton hällä rinta,
Hän tuskaa miettivi katkerinta:
"Mä yksin oon, mua päällä maan
Ei muista ystävä ainutkaan.
Mä kelle tuskani itkenenkään,
Ei valitustani kuule kenkään,
Ei ketään, ken mua lohduttais,
Ken kyynelvirtani kuivajais.
Ei mulle riemua mailmass' suotu,
En kellekään ole riemuks luotu,
Mut elää, kärsiä yksin vain,
Se on, oi, synkkänä osanain."
Oi raukka, tuskas ma tunnen syvät; —
Mut Herran enkelit kirkkaat, hyvät,
Jos luonas lohtuna näkisit,
Niin itkus' iloksi tekisit.
Ne tahtois sieluas lohdutella
Ja ikuisuudesta kertoella;
Ne nostais silmäsi taivoon päin
Sun elon toivohon ylentäin.
Jos heitä kuulisit, elos saisit
Ja rauhan rintahas rakentaisit;
Jos sull' ois usko, niin sua jo
Nyt armon valaisis aurinko.
Kun heidät sydämes ulos sulkee,
Niin luotas tuskalla pois he kulkee,
Eik' koskaan rintasi rauhaa saa,
Läp' elos täytyy sun valittaa.
Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836.
Koraali.
Kun synkkä viipyy murheen yö,
Kun riemujuhlin rinnat lyö,
Niin katse Herraan kääntyy yhä.
On lokaa loistot maalliset,
On turhaa laaker'seppelet,
Jos poiss' on, Herra, armos pyhä.
Jos Zebaoth oot läsnä, oi,
Ken vastustaa meit' enää voi?
Ain' ollos meidän suojana;
Oot armollinen, mahtava,
Ja täytät sanas, jotka annoit.
Oi ollos mestarimme sa,
Jok' astuit alas taivaasta
Ja kärsit, okakruunun kannoit!
Sun oomme me, sun ainian
Kautt' elämän ja kuoleman.
Kööri (Riemumaistereille). [Musiikki Spohr'in sävellyksestä
"Die letzten Dinge"].
Terve Teille! ihana lasketaan laakeri teidän hopeaisille hiuksillenne,
tuore kuin ennen muinoin. Terve Teille! Jumala on paremman seppeleen,
pyhän, ikuisen, ehkä tämän jälkeen otsallenne laskeva!
Kööri (Maistereille).
Nosta ylös silmäsi, nuori valon vartio! Katso, Jumala on lähellä. Nosta
ylös silmäsi, sillä Herra on sinua lähellä, kaikkivaltias, täynnä
armoa ja totuutta. Itse hän tahtoo vihkiä sinut omaksi ja totuuden
palvelijaksi. Hän antaa sinulle seppeleesi; kaikki kunnia on Hänen.
Soolo.
Älä pelkää! sillä Jumalasi tahto on antaa sinulle valtakunta. Oikealla
kädellään on Hän sinulle paikan määrännyt korkeudessa.
Kööri.
Siis lähteös taisteluun, nuori joukko, valon taisteluun lyhyeksi aikaa!
Mene ja taistele rohkeasti, niin kauvan kuin päivä on, kaiken sen
puolesta, mikä totta ja oikeaa on päällä maan. Ole uskollinen kuolemaan
saakka, niin on Hän sinulle elämän seppeleen antava.
Kööri (vihkimisen jälkeen).
Vihitty on joukko, luottain
Lähtee nyt se taistohon;
Vaaraa turvallisna vuottain,
Sillä rohkea se on.
Hornan henki kätkenyt on
Kaikkialle joukkojaan;
Miehet jalot kaikki nyt on
Kutsuttuna sotimaan.
Herra tuntee sotilaansa,
Kruunaa heidät hengellään,
Kuuluttamaan kunniaansa,
Aatteitansa täyttämään.
Laakerilla kuihtuvalla
Kruunaa hänet ihmiset;
Jos hän taistelee sen alla,
"Amen" vastaa tuhannet.
Finale.
Sun kätes ojenna
Ja suojaa Suomea;
Oi Luojamme.
Ja siunaa Keisari,
Tee hänet vahvaksi;
Viel' olkoon kauvanki
Hän suojamme!
Sun kätes ojenna
Ja kylvä viisautta;
Oot valomme.
Ja rauhan totuuden
Luo valta Suomehen;
Ja uskoss' isien
Sä pidä se!
Ylioppilaslaulu.
Niin kauvan kuin syömemme sykkivi vaan,
Veri kiehuu ja poskemme palaa,
Niin kauvan kuin nuoruus kukkuranaan
Yhä voimaa ja riemua valaa;
On totuus loistava retkemme pää,
Ei kenkään viivy, ei kenkään jää,
Nyt velttona varjoon ja uneen.
Hupi inhoksi käy, tupa ahdas jo on,
Elo mahtava kutsuvi meitä;
Sitä tahdomme seurata kuolohon
Ylös kunnian kirkkaita teitä.
Toden templihin sielumme kaihoelee;
Liput liehuvi, kantelet kaikuelee,
Kun joukkomme rientävi sinne.
Siis riemuiten yhtehen yhdymme nyt,
Viel' liittomme vanha on pyhä.
Se henki, mi meitä on lämmittänyt,
On vahva ja kestävi yhä;
Ain' uutehen hehkuun se rintamme saa,
Ja kerran sä, kallehin syntymämaa,
Ilon meist' olet runsahan saapa.
H. G. Porthanin muistojuhlassa, 9 p. marrask. 1839.
J. L. Runebergin malja.
Kun päivyt laskee meren sini-aaltoihin,
Ja illan rusko nousevi ja levittäin
Luo kultapeitteensä sen vuoteen ylitse,
Mut itse kuitenkin on päivän heijastus,
Mi lupaa loistavana kaunist' aamua;
Niin, veljet, vaipui myös se jalo mies,
Min muistoa nyt viettäin kukan heitimme
Me hänen ammoin kätketylle tomulleen.
Mut hänen hengen-rikkaudestaan tuulahdus
Käy vielä kautta rintamme ja herättää
Ne aamutoiveet, jotka siellä uinuvat.
Hän lempi maatansa; ja käsin mahtavin
Hän verhon nosti muinaisuuden silmiltä
Ja manas esiin yöstä muistot hämärät.
Hän katsoi kautta menneisyyden harmaan yön,
Ja isiemme kehdon näytti meille hän
Ja piirteet syvät selitti, jotk' uurretut
On synnyinmaamme ja sen kansan kasvoihin.
Niin hengellään hän muinaisuuteen valon loi
Ja koteutti meidät omaan maahamme,
Ja koteutti, veikot, omaan rintaamme.
Ei ilman muinaisuutt' oo vastaisuuttakaan.
Kuin lapsi kirkassilmä, tukka hajallaan,
Meit' tulevaisuus katsoo, kutsuu hymyillen —
Kuin lapsi, veljet, muinaisuuden harmajan,
Sen imettämä, ja sen rinnoill' elänyt.
Ja joka kaunis kuva, jonka vastaisuus
Vaan meidän katseillemme, toivollemme luo,
Se on kuin virvatuli, kaunis kangastus,
Jos ei sen pohja ole harmaa menneisyys.
Ja siksi rakastamme niitä miehiä,
Jotk' esiriput nostaa muinaisuutemme
Ja tutkein tunkeutuu sen satumaailmaan.
Ja siksi olet, Porthan, meille kallis niin,
Sä isä laakeroitu Suomen historjan!
Sun nimes kuullen sykkii monta sydäntä.
Sun oli saturikkaan ajan maailma,
Sun muinaisuus, mi meitä katsoo vakaana
Ja meille sanat syvät lausuu; entisyys
Sun oli — vastaisuus se meidän, meidän on!
Mut ymmärrämmekö me oikein sanan tuon,
Me tajuammeko sen määrän ylevän?
Oi eikö aate tuo jo valtaa mieltämme,
Se eikö salamana iske sieluhun,
Ja eikö liekkiin syty voimat sisäiset?
Tää aika tuleva on meidän, meistä siis
Nyt riippuu, vaipuuko se ilman kunniaa
Ja ilman muistoakaan mereen unholan;
Vai nouseeko se voimassa ja hyveissä
Ja ikikunniaa maaraukallemme suo;
Ja nostaako se vapaan, laakeroidun pään
Ja riemuin viittaa tulevia polvia,
Ett' iloisna ne kulkis tietä kunnian.
Meill' onpi vaali; veljet, kumpi valitaan?
Maan päällä nuoren valta, — oi, se suuri on!
Mit' onpi suurta tehty, mitä tehtäköön,
Se iti nuorukaisen innostuksesta,
Hän nuorin verin sitä juotti, rinnassaan
Vapaassa kupunsa se aukoi kultaisen.
Hän ihmishenkeen ummehtuvaan ilmaa tuo;
Kun vanhaa vaivaa uni, silloin tulee hän
Ja säälimättä puistaa eloon jälleen sen,
Maast' ettei kaikki toki turtuis, kuoleutuis.
Hän myrskyn lailla rohkeana rynnistää,
Mut vanhuus seuraa jälessä ja siloittaa
Sen tien, min rohkein, vahvoin käsin raivas hän.
Oi elon kevät, kirkas päivä nuoruuden,
Sä olet meidän, sulle kuulumme taas me.
Siis terve, nuoruus, joka rinnassamme lyöt,
Oi lennä, nuori kotka, viuhdo siipiäs!
Sua kutsuu elo, morsiona hunnussaan
Se seisoo vapaan silmäs eessä — riennä siis,
Pois tempaa huntu, paina nuoreen sylihis.
Me miehiks saamme, veikot, elon sulhasiks;
Me hallitkaamme se, ettei tää morsian
Vaan heikkouttamme naarain ryöstäis valtaamme.
Kas, vaiti vartoo, katsoo kallis synnyinmaa,
Mit' toivomist' on meistä hällä, millaista
Voi voimaa kasvaa povi poikain nuorimpain.
Oi äiti synnyinmaa, sua emme petä me!
Ei meidän laaksoin rauhass' asu urhotyöt,
Ei taivas luonut väliin valkovuortemme
Tuot' ulkoelon kilpakenttää myrskyisää.
Ei täällä viihdy voiman hurja leikki, ei,
Ei täällä maineen laakereita niittää voi.
Mut entäpä jos niinkin? Vaikk'ei saatukaan
Me ranskalaisen verta kuumaa, riehuvaa,
Ei uljast' ylpeyttä britin vapahan;
Niin saimme sisällisen elon rikkauden,
Ja hengen maailma on meille avoinna
Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.
Oi jos sen mailman oikein tuntisimme vain,
Kuin rikas on se ikuisuuden valossaan!
Sit' elon virrat kastelee ja ainainen
Käy siellä Pyhän Hengen raitis tuulahdus;
Me emme silloin toivois sieltä syöksyä
Pois elon pauhuun, sekasortoon, turhuuteen,
Joss' usein sammuu tunne inhimillinen.
Tään elämän, tään mailman luonto suopea
Soi meille; onnellinen se, ken huomaa sen!
Siis hälle, veljet, koittaa tiellä valoisa
Ja katoomaton sulo; raitis rohkeus,
Mi vaaraa halveksii, ei tunne pakoa,
Ja jalo voima, mustan valheen surmaaja,
Kuin vuorituuli vapaa siellä hengittää.
Se mailma meille avoin on; siis riemuiten
Nyt valloittamaan se ja sinne luomahan
Suur' vapaa valtakunta meidän hengelle! —
Viel' eikö Suomalaisen rinnass' uljuus se,
Mi taistelee ja kestää, voima muinainen,
Mi pohjass' onpi niinkuin rautaperustus?
Tuoll' eikö sydänmaill' oo monta sielua,
Min unest' armonääni herättänyt on,
Mi elon valon näkee silmin avoimin,
Ja uskoss' evankeliumin sotii kruunustaan?
Oi eikö vielä uskollisin sydämin
Hän tunne tulta runon jaloon taitohon,
Mi kukkasia hänen lumitielleen luo
Ja hälle näyttää aamun pilvet kultaiset,
Miss' enkel' katsoo takaa joka hattaran?
Ei köyhät olla me, ei kaikki mennyttä,
Oi veljet, ellemme me vihdoin menetä
Meit' itseämme, sydämemme maailmaa!
— — — — —
— — — — —
Vaan kesken Suomen kansan, Suomen kinosten,
Se vielä korkeana kukoistaa; ja ken
Sit' epäilis, — niin riemulla me näytämme
Sua, Runeberg, sua, Suomen runon ruhtinas.
— Sun maljas, lyyrys malja, veli Runeberg!
Mun oma Suomenmaani.
Ja murhemielin, katsein katkerin
Nuor' runoniekka läksi vuorihin;
Siell' aukes hänen allaan kaunis Suomi.
Mut rakkaus ja harmi rinnassa
Hän kaihoin etsi synnyinmaatansa
Ja omaa Suomeaan.
Ol' etsinyt hän kautta kaupungin,
Mut outo oli, kunne kulkikin,
Ja kuoren kulta hänen mieltään kalvoi.
Ja pyyteen pyörtehistä löysi hän
Muun kaiken, mut ei maata syntymän,
Ei omaa Suomeaan.
Ja kun hän kulki kauvas kylihin,
Niin edessänsä maa oi' ihanin,
Mut mätä sivistys sen ilmaa painoi.
Pois oli Suomen henki haipunut,
Ja turhan loiston valtaan vaipunut
Ol' oma Suomenmaa.
Näin rakkaus ja murhe rinnassaan
Hän harmin kulki yli vuorimaan
Ja kautta korpien hän kauvas riensi.
Mut kuule, kuinka kuuset huminoi!
Mit' on se? Herättääkö tahtois, oi,
Ne omaa Suomeaan?
Hän kulki, kulki — rauhass' sydänmaan
Hän kansan löysi turvemajoissaan,
Ja terveys avosilmistä sen hohti.
Se tuttu oli, vilvas, pohjaton,
Ja sydän tunsi taas, ett' talless' on
Viel' armas Suomenmaa.
Se taasen rintaan hälle laulun loi,
Ja linnun lailla taasen äänens' soi;
Ja harmaat vuoret kuuli riemun kaiun:
Mä synnyinmaani löysin jällehen,
Tuoll' elää varjoss' salon mökkien
Viel' oma Suomenmaa!
Tähti.
Tähti tuikkiva taivahan
Yötä katsovi maailman.
Soihtu siintävän holviston,
Tähti kirkas ja tahraton,
Miksi rintasi jäätä on!
Ihmisrintahan huokaavaan
Et suo lohtua konsanaan;
Vailla lempeä ainian
Katsot kannelta taivahan
Tuskaa, riemua maailman.
Ellet, ylpeä tähtönen,
Loistais linnassa ilmojen,
Ehkä voisit sä vapaana
Suoda, nauttia onnea.
Mutta kylmänä kuljet sa.
Juhana Vilhelm Snellmanille.
1837.
Veikko, kun totuus sai kirkkaana ilmin
Meille, kun näimme sen säihkyvin silmin,
Riemuin vannoimme kuollakin,
Sen puolest' taistella, kuollakin.
Kun sitä kallista palvellen toimme
Sille, min parhainta uhrata voimme,
Työmme määrän ja sielumme,
Oi kuin oi' lämpimä sielumme!
Pettäisimmekö, minkä me innoin
Vannoimme kerta, ja horjuvin rinnoin
Sorrumme uupuen multaan maan,
Ah, voitettuina me multaan maan?
Ei, mutta vaarojen, taistojen tiellä
Totuus se suurena kulkevi vielä;
Vihdoin voittaa se kuitenkin,
Vaikk' kuollaan, voittaa se kuitenkin.
Rohkea rintani ollos sen tautta!
Selvänä riemun ja tuskien kautta
Loukkaamatta se eespäin käy,
Se pyhää määräänsä kohti käy.
Veikko, nyt vannoen annamme kättä
Totuutta palvella pelkeämättä;
Ikuinen on se kuin ennenkin,
Ja voittaa aina kuin ennenkin.