Oi terve kuulu kaupunki,
sä sydän olet Sveanmaan,
Sait rakkaan kodin rannoilta
mun tänne kauas kulkemaan!
Sua murhemielin tervehdin,
sua vakavana tervehdin,
On murhe minut vallannut
ja valtaa vielä tänäänkin.
Kas tuolla puolen meren sen,
mi huuhtoo rantaa Ruotsinmaan,
On siellä laakso rauhaisa
ja vuoret harmaat suojanaan,
Siell' onpi maja äitini
ja leikkikenttä lapsuuden,
Siell' asuu armaat olennot,
mä sinne kaihoon jällehen.
Ne kaikki tunsi hyvin mun
ja helli sylin avoimin,
Siell' oli riemu riemukkain
ja rakkaus oi' rakkahin.
Kuin aamu raitis valoisa
siell' oli päivä jokainen,
Ja tervein innoin sydän löi
ja silmät säihkyi riemuiten.
Mut oi! Oi miksi tänne mun
sä tenho-äänin viekoitit,
Ja vapauttas, lauluas
ja miehuuttas niin kiittelit?
Ett' toiveet rahkeet rinnastain
kuin päivän säteet murtaui,
Ett' ilot kevään kalpeni
ja sielu kasvoi, vakaantui.
On rakas äidin suudelma,
on lämmin käsi toverin!
Mut ikikaiho polttavi
ain' hurjaa rintaa kuitenkin.
Nuor' henki vihdoin heräjää
Lumosta aamu-unelmain,
Ja sinä, kaunis maailma,
Sen vedät pyörteihisi vain.
Niin heitin lapsuuskotini
ja ystäväni lempivät,
Ja kotikuusten huminan
ja nurmen kukat viehkeät.
Mit' annettavaa sull' on nyt
ilosta, jonka menetin?
Tää onko koti laulujen?
Ja valon? Elon raittihin?
Oi hiljaa! Pelko, vavistus
mun valtaa syvä kokonaan;
Tääll' uinuu suuret sankarit,
mä seison heidän haudallaan.
Oi terve! Väkivarjoja
näin kyllä kotivuorillain.
Mut onko Ruotsin lapsilla
viel' urhovoima vanhempain?