Tääll’ asuu kuningas. Kuin korkeana
Hän kohoaapi joukoss' sankarien
Ja kultakruunu loistaa kirkkahana,
Sen näin mä unelmissa lapsuuden.
Nyt olen kyllä nähnyt kuninkaan mä,
Mut muiden laiseksi näin hänet vaan mä
Ja kruunua mä nähnyt en.
Tääll' eli suuri Kustaa Vaasa kerran,
Hän miesnä kantoi Svean valtikkaa;
Hän, kansan isä, palvelija Herran,
Maaraukalleen soi rauhaa, kunniaa.
Tääll' olen nähnyt Kustaan kuvan jalon —
Se seisoo eessä Ritariston talon —
Vaan kunniaa mä nähnyt en.
Ja näillä mailla Kustaa Aadolf varttui,
Ritari uljain joukon urhoisan;
Hän sankar'miekkaan puhtain käsin tarttui
Ja soti, kuoli eestä Jumalan. —
Nyt heidän mainetöitään kiittää kansa
Ja koristelee heidän hautojansa,
Vaan urhoja mä nähnyt en.
Ja tänne tulin, sen nyt nähdä sain mä,
Mit' ennen lemmin synnynseudullan'.
Ja vuorikansan kunniata hain mä
Ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan;
Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä,
Min kansa pientä puuhas pikkumiellä,
Vaan muuta siellä nähnyt en.