Kuin lempeinä loistatte, kotini kunnaat,
Viitaten vaiti, vakavin katsein,
Ilta kun kultia luo!
Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu
Taas mua kodin metsien rauhaan;
Siintävä tie, mua vie!
Pois mua tuutien kantavat laineet
Kauvaksi maasta vilkuttavasta,
Lapsuuden lahdesta pois.
Ma jättänyt näin olen taattoni talon;
Harmaiden vuorten takana tuolla
Rauhassa uinuvi se.
Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu?
Tuollako siintää kaihosi saaret
Vai kotilahdessa lie?
Sä riennät — sä riennät nyt majasta isäs,
Lapsuuden laakson rauhasta riennät;
Missä sun valkamas on?
Oi itkevä aaltonen! Rauhaton sielu
Elossa, kuoloss' saako se rauhaan,
Määrähän tyydyttävään?
Mut aurinko laski ja usvat ne nousee
Mustasta veestä kätkien multa
Kaikki jo vaippahan yön.
Vain yksi on selvä; läp' aaltojen pauhun,
Aatosten usvan kaikuvi aina:
"Hyvästi, hyvästi jää!"