Kirje ystävälleni.
Linnut laulelevat, ja mielellä lempijän nuoren
Nousevi aurinko taas öiseltä vuoteheltaan;
Katsovi loistavin silmin ja tervehtii hymyellen
Vuoria, laaksoja maan, riemua, minuakin.
Oi ken saattaiskaan valon loistossa synkkänä vaiti
Miettiä murheissaan päivän vaivoja vaan?
Kaikki, mi ilmassa on sekä kaikki mi liikkuvi maassa
Herännyt nauttimahan on elon hehkumataan.
Kirjat nurkkahan nyt, väkiviisahat, mahtavat, paksut;
Unta on viisaus tuo, usvana haihtuu se pois.
Mutta mun katsettain elo, aamu ja aurinko kohtaa,
Aamu ja aurinko vaan, kunne ma silmäni luon.
Suo mun riemuita siis! Kuin joutsen pinnalla lahden
Niin minun sieluni myös riemussa, onnessa ui;
Rintani käy kepeäks, sydän elämän onnea uhkuin
Lämmin ja ylpeä on, tulta ja tarmoa täys.
Sykkiös polttava, kohta jo riutuva rinta, kun vielä
Riemu ja ystävät kaikk', onni ja laulu on sun!
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää uutena taas riemuni rinnassa mun.
Tuota mun enkeliäin oi säästäkää, aattehet maiset,
Jotka niin hiljalleen jäähän peitätte sen
Kaiken, mi noin sulosilmässään kuvan taivahan kantaa,
Kaiken mi katsehen luo maahan ja taivohonkin.
Tietää en tahdo, mit' on se, sill' et jumalallista, pyhää
Kaikkea ymmärtää järkeni kurja sä voi.
Mut kuni kukkasenkin salakätkössä piilevi tuoksu,
Piilköhön mullakin niin taivahan tunnelma tuo!
Lapsi jos ain' olisin, niin rinnassa riemukin aina,
Vieras taivahien, kernaasti viihtyä vois.
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää rinnassa mun ystävän kaihoni myös.
Kaunis oot sinä maa, niin kaunis on kukkiva otsas,
Lempivä aavistus hehkuvi rinnassa mun;
Mut tuo kuollutt' on kaikki, on pois elähyttävä paiste,
Ellei vierellä mun lemmitty ystävä oo;
Lemmitty ystävä, ken mun riemuni jakaa ja silmin
Hellin ja uskollisin katsovi silmihin mun.
Oi, ken ei halajais elon kaltaat kalseat heittää,
Syöksyä onnessaan sylihin ystävän niin?
Oi, ken saattaiskaan elon pitkät puhtehet kestää
Yksin piirissä maan, yksin usvissa yön?
Kun sinä Luojani loit noin rintani lempeä täyteen,
Myös ikirunsahan soit riemun sa kaihoavan,
Niin sinun maailmaas, elämää sen lempiä tahdon,
Joukossa ihmisien toimia, minkä ma voin;
Uskollisna ma siis ilomielin ja luottaen riennän
Sieluni lemmityn nyt syliini sulkemahan,
Puristan kättä ja lämmitän rintaa ja värjyvin äänin
Kuiskaan korvahan sen: ystävä, kaikkeni saat!
— Vaikk' kiven ois kova hän tai kylmä kuin talvinen hanki,
Rintansa rinnasta mun pehmenis, lämpeniskin;
Niin kuin Pygmalion elonvoimalla lempensä liekin
Marmoripatsaaseen tuntehen, elämän loi.
Ah, miks haastelen noin sulo-onnesta, rakkaudesta
Niin kuni sopertelee lapsonen uupumaton?
Jos sinut vaan minä nään, jos suoriin silmihis katson,
Kaikkipa kalveten taas sortuvi tuhkaksi maan.
Taistella tahdomme ain' sen eestä, mi totta ja hyvää,
Taistella, ystävä oi, toimia, kuollakin myös!
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää laulukin myös hetkeksi helkkymähän.
Mut vähä-arvoist' on toki laulujen haihtuva leikki,
Pientä ja turhaa on lapsen se riemua vaan;
Aattehen miehentyöt, vakavuus syvän, miettivän mielen
Kuuluu miehelle, min luontona on vakavuus.
Joskus mietin mä näin; mut pois, pois haltijat mustat,
Jotka mun Eedenihin' tungette turmioks sen!
Enkö mä onnekas oo? Elon' on kevätpäivyen kirkas,
Kun runon aurinko sen kultahan, loistohon luo!
Enkö mä riemuiten satumailla mun syömmeni viihdy,
Sinnehän kaihoni käy, sinnehän tieni on sees;
Lapsena riemuiten, kuninkaana, mi vallassa istuin
Katsovi ylpeillen maita ja maisemiaan?
Oi, joka ihmissielussa on runolempi, hän vaikka
Ei sitä tiedäkkään, ei sitä aattelekaan.
Kaikki, mi sieluhun luo kevätpäivän paistetta, kaikki,
Mist' elo maireheks käy tai povi paisuelee,
Kaikki se on runoutta, sit' ilman ois elo harmaa,
Mut sitä kaikkiall' on, niin kuni päivyttä on.
Laulun laulanut oon minä auerhetkenä aamun,
Kunnes aurinko on noussut loistava taas.
Riemu ja Laulu ja Rakkaus on sisaruksia aamun,
Loistossa viihtyy ne sen, sammua voi kera sen.
Kunnes harhaillen ne rinnasta haihtuvat, suokoot
Rauhaa, viileyttään, ystävä, sullekin myös.
Hetken tuutia sai mua laulun sointuvat laineet,
Tuutios niillä sä myös huoleti tuokio niin;
Solminut seppelen oon, min kohta jo kukkaset kuihtuu,
Ennenkuin kuihtuvat ne, ystävä, sulle sen suon.
Anna.
Miksi kiedoit kätes kaulahain?
Miksi suudelman niin hellän sain?
Miksi ryöstit rauhan
Sekä rakkauden rinnastain?
Korkeammalle mä tavoitin
Kuin sun suudelmiin ja sylihin;
Uljaamp' oli toimi,
Jonka nuorin voimin aavistin.
Lemmen ansio niin heikko on,
Lemmen haave kurja, arvoton.
Tuhlata en tahdo
Elämääni uneen onttohon.
Katso, miestä kutsuu maineen tie,
Aina avoin hälle, missä lie;
Vihdoin laaker'kruunun
Vapaana hän voittonansa vie.
Uljas into rinnan rohkaistun!
Ollos sä vaan perintönä mun,
Niin mä hiljaan heitän
Rakkauden sulo haaveilun. —
Ei, oi tullos jälleen luokseni
Hurjan rintain armas toveri!
Korkeint' aavistustain
Olet sinä aina korkeempi.
Silmäs ruskeathan säihkyää
Kaikelle, mik' eloss' ylevää!
Otsas puhtaudessaan
Lailla sinitaivaan välkähtää!
Sin' oot sielu nuoren elämäin;
Vahvista siis, nosta henkeäin!
Tähti olet mulle;
Yö ja usvat aja mielestäin!
Lapsuuslempi, nuoruusmorsian,
Suo mun kuulla huultes puhuvan;
Oi! Se mulle soi kuin
Unhoitettu käsky Jumalan.
Lemmikki.
[Kukka, jonka nimi ruotsiksi on "Förgät mig ej" s.o.
"Ällös unhoita minua".]
Vaikk' olen pieni kukka vain,
Niin toimen autuaan mä sain:
On hoidossani lempi.
Kun moni hylkää armahan,
Mä silloin hälle muistutan,
Kuin ennen muinoin lempi hän,
Ja armas häntä hempi.
On toivon väri mulla; ja
Kun armas eroo armaasta
Suon lohdun murheesensa.
Heill' on vain yksi rukous,
Heill' on vain yksi toivomus;
Mun tulkitsemaan tunteitaan
Suo armas armaallensa.
Kun joskus armas kysyy näin:
"Oi mitä miettii ystäväin,
Viel' elääkö hän mulle?"
Niin rinnall' armaan lempivän
Mä kuiskaan toivon lämpimän:
Mua katso, uskollisin, vain,
Mä lausunhan sen sulle.
Mut kun hän päivät kauttaaltaan
Odottanut on pelvoissaan
Ja turhaan armastansa;
Kun silmän kastaa kyynele,
Mi vuotaa toivon haudalle,
Niin jälleen toivon sytytän
Mä hänen rintahansa.
Aamutervehdys.
Oi terve taivas, terve maa, mi nyt
Säteilet kainon morsiamen lailla!
Ma nään, kuin sykkii poves lämminnyt;
Häälaulus kuulen hattaroiden mailla.
Taas sydän elpyy ja tuo pitkä kaipuu
Kuin talven hanget kevään tullen haipuu.
Kas, muistot armaat aikain mennehitten
Nään aamu-autereessa väikkyvän.- —
Oi tullos, tullos ystävän'!
Kun päivyt nousi neitsytvuoteeltaan,
Tuo kultakutri, niin kuin nyt, ja paloi
Eloa, nuoruutta, ja tuoksujaan
Tuhannet kukat kunniaks sen valoi;
Kun elon tenho tuli meille ilmin
Ja meitä kahta katsoi kirkkain silmin;
Niin silloin käsityksin seistiin kerran
Helossa aamun poskin hehkuisin
Ja silmin tulta, säihkyvin.
Kuin mainetöistä silloin haaveiltiin!
Kuin hehkui sielu, sykki sydän siellä!
Vakaasti vannoimme me kaksi niin
Kaikk' ilot, surut jakaa elon tiellä.
Oi, suloist' on, kun silmät rakkaat loistaa
Ja omat toiveet kaksinkerroin toistaa,
Ja elon suuri temppeli on auki;
Oi rohkeus, oi riemu! tarmo, työ,
Mist' ytimet ja suonet lyö!
Sä kevään tuuli lämmin, vapaa ain',
Hajoita mielest' usvapilvet multa!
Jo miehuus, lämpö herää rinnassain
Ja sinne koittaa kirkas päivän kulta.
Voit, kevät, mulle entisriemut antaa;
Kuin ennen vuorelta taas aamunrantaa
Mä tervehdin ja katson päivää uutta.
Niin täynnä elonintoa se on
Ja kultasäteit' auringon!
G. F. J. Adlercreutz.
Päivyt loistaen
Katsoo hymyillen
Yli meren, maan.
Murtunut vaan rinta
On, kun rakkahinta
Itken ystävätä haudallaan.
Lapsuus-laaksomme
Kun oi' linnamme,
Rauhan rakas maa;
Turvana sa mulle
Turvana ma sulle
Elon tahdoimme me alottaa.
Miehuus, toivo kun
Veress' uhkui sun,
Mieles suuriin nous;
Oi, juur' silloin valoon
Taivaan tähtitaloon
Herran luo sun nuori henkes nous.
Kuollut? ystäväin
Ainoo, ja mä jäin,
Ainoo, armahin!
Kuollut — kylmä multa
Nytkö henkes tulta
Sammuttaa, mi äsken hehkui niin?
Siteet rakkahat
Kaikki katkeevat;
Herra elää vaan.
Kun kaikk' ystävämme
Katoo viereltämme,
Oi, ken yksin jäädä tahtoiskaan?
Rakkaus.
Niin kuin yössä rämisten
Katkes kieli kantelen
Äkkiä, ja ääni särkyi
Valittain ja vaikeni;
Niinpä käsi salainen
Katkoi lemmen sitehen,
Joka minun sisimpäni
Sinuun, armas, kahlehti.
Katson vaiti kaiholla
Sijaa tyhjää, kallista,
Missä lempen' loistoss' eli
Kerran kirkas kuva sun.
Kun ma kautta kyynelveen
Katson haudan tyhjyyteen,
Tuskan äärettömän huokaus
Tunkee kautta rinnan mun.
Yhä vielä mulle näyt,
Yhä vieressäni käyt
Niin kuin ennen, mutta haamu
Oot vain aikain entisten.
Kuollut! äänin kaihokkain
Tunne huutaa rinnassain;
Mutta silmissäni elät,
Niinkuin ennen, eellehen.
Rakastaa vai vihata
Tuota kuvaa tuttua?
Itkeekö vai nauttii sydän
Unest' havahduttuaan?
Saitko siis sa multa vain
Elos tuon, mun tuntemain?
Vihassako siitä kuolit
Elääkses nyt muille vain?
Kaikist’ antimista maan
Rakkaus on parhain vaan,
Niinhän sille riemahdellen
Ihmislasten laulu soi.
Että lempi kurjan maan,
Murhaa, valhetta on vaan,
Jonka heelmä ain' on tuska —
Haa! kuink' ymmärtää sen voi?
Aamunkoitto.
Niinkuin kuningatar vertaa vailla
Kuuhut loisti taivaan tähtimailla
Neitseellisnä hohtain, hymyillen.
Kummut hopeaisen hohdon loivat;
Laakson kukat hiljaa unelmoivat,
Autuaina lapsen lailla, taivaan
Riemuista ja leikeist' enkelten.
Haaveidensa kuutamoiseen kehtoon
Sielu lensi unelmainsa lehtoon,
Loistoon ihmehien tuhanten.
Ja kun nukkui maa, kun tähdet lensi,
Kuvat kauniit kaukaa rintaan ensi
Niinkuin siskot, satuja ne kertoi
Kultamaastaan päältä pilvien.
Mutta luona puron hopeaisen,
Alla koivukummun varjoovaisen
Mökki yksin laakson rauhass' on.
Näytti niin, kuin luonto sen ois luonut,
Kaunistukseks hiljaisuuteen suonut
Maiseman, ja kuuhut kirkkain sätein
Leikki lehväsillä koivikon.
Siellä hiipi aamun auvetessa,
Lännen tuulen vielä nukkuessa
Aksel alle armaan ikkunan.
Seisahtui ja viipyi seinämällä;
Mutta vaiti viel' on kaikki hällä.
Hiljaa löi hän ruutuun kerran, kaksi,
Lausui tervehdykseks armahan:
"Aune, Aune, nouse vuoteeltasi;
Tullos, tullos luo sun armahasi,
Morsioni, toivo sydämein!
Nähdä suo, kuin hellä silmäs päilyy,
Nähdä suo, kuin tummat kutris häilyy
Hulmuellen yli otsas puhtaan.
Tullos nuori, kaunis ruususein!
Äsken näin ma kyyhkyn viattoman
Luoksein liitävän niin sulosoman,
Ja se laskeutui mun jalkoihin.
Sen kun näin, kun sitä katsoin minä,
Hurskas lintu olit armas sinä.
Oi, mut kaikki, kaikki, vaan oi' unta,
Pois se lensi, ah, sen kadotin.
Miksi sykit niin sä hurja rinta?
Riemua vai tuskaa katkerinta
On, mi sydän raukkaa ahdistaa?
Kaunis maa, oot sama ajan mennen;
Konsaan huomannut en sentään ennen
Aunen majan luona lämpimätä
Liekkiä, jot' uhkuu taivas, maa.
Aune, Aune, nouse vuoteeltasi,
Tullos, tullos luo sun armahasi,
Morsioni, toivo sydämen'!
Peippoin virttä lehdot, laaksot kaikuu,
Leivo lentää, ilman ääret raikuu,
Tuolla heijastuu jo aamuruskon
Ruusunpuna yli vuorien."
Ovi aukeaa ja sulo nainen,
Nuori, kaino, puhtaan kyyhkyn lainen,
Rientää aamun helmaan sulhon luo.
Kas, kuin posket hienot purppuroivat,
Tuuleen tummat kutrit hulmuoivat.
Kevään otsallaan ja sydämessään
Taivaan immyt armaallensa tuo.
Tää kun näki silmät armahansa,
Kuuli kuiskeen hänen huuliltansa:
Aksel! — silmistänsä raukes maa.
Vastaan riensi hän ja rinnoillensa
Painoi armaansa ja ainoisensa;
Ja nyt ensi huomensuudelmasta
Aunen huulet hehkui purppuraa.
Silloin nousi vuorten takaa päivä,
Taivaan autereinen kultahäivä
Kuulti välkkyvänä hymyillen.
Lehdot helkkyi lintuin laulelosta,
Tuuli heräs aamun suutelosta;
Luonto loisti morsiamen lailla,
Ja sen rinta sykki riemuiten.
Meri.
"Souda, souda kohti rantaa
Lapsi kulta luokse mun!
Kaikki tahdon anteeks antaa,
Sylihini nostan sun.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Aallot syvät, aavat, summat
Mua yössä tuudittaa;
Kaukomaille vedet tummat
Mua kauas kantakaa!
Tuutikaa mua hiljaa tummat
Vedet summat.
"Kotilaaksossasi näätkö,
Monta tulta tuikkivi?
Karkeloista kauvas jäätkö?
Tullos sinne sinäki.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Katso, kuinka tuolta loistaa
Kirkkaat tähdet tuhannet;
Taivaan valotarhan toistaa
Meren aallot riemuiset!
Mua yössä aallot hyvät
Tuutii syvät.
"Mustuu, mustuu, kauheasti
Peikot yössä uhkaavat,
Mutta kehtoon rauhaisasti
Lapsi kulta uinahdat.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Äiti, ei nuo vaahtohapset
Peikkoja lie laisinkaan,
Luulen, että samat lapset
Tuttuja on vanhastaan.
Mua yössä aallot hyvät
Tuutii syvät.
"Varo armas, hukut varmaan
Aallon mustaan syvyyteen,
Kuolo saapuu, haudan harmaan
Tuoni kaivaa uhrilleen.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Äiti, joskin hukun, varmaan
Pääsen siellä! taivohon,
Oi, se avaa helman armaan,
Oi, se taivas lähell' on.
Enkelit mua viittaa valoon
Tähtitaloon.
"Oi, mit' teet sä? aalto vento,
Ällös ryöstä ainuttain!
Vielä vilkkuu käsi hento —
Vilkkuu hetken, hetken vain.
Kutsuuko hän kädellänsä
Äitiänsä?"
* * *
Tuuli huokaa tuskiansa,
Aalto itkee rauhaton;
Vaan he helmihaudassansa
Uinuu luona Vellamon.
Runebergille.
Kun ilman raikkaat laulajat
Taas meille keväällä
Kanss' suvituulten saapuvat,
Pois lähdet täältä sä.
Kun luonto ihmissydämiin
Luo uutta kevättä
Ja valaa rauhaa niihin, niin
Pois täältä lähdet sä.
Sä lähdet aikaan keväimen
Ja haihdut kirkkaana
Kuin aamupilvi kultainen,
Mi liitää taivaalla.
Ja sydän sitä katseissa
Se toivoo, kaihoaa; —
Mut katso, nyt sen sijalla
Jo päivä heloittaa.
Jos minne saavut, kanneltas
Sä riemuin soittelet;
Ja runomaasta, kodistas,
Sä ihmeet kertoilet.
Ja taivas seestyy, loistossaan
Maa on kuin morsio.
Ja yli vetten, yli maan
Soi kirkas kantelo.
Matkamuistelmia.