Kalebiin nojautuen Miriam astui niitä kosteita ja epätasaisia
portaita alaspäin, jotka johdattivat vankihuoneesen ja joita vartia
tulisoitollansa valaisi. Hän horjui, kun hän saapui ristikon luo. Hän
pysähtyi ja asettui kylmää ja kolkkoa muuria vastaan. Vankivartia ja
Kaleb kävivät edellä. Hän kuuli Alroy'n äänen. Se oli luja ja suloinen.
Sen sävelet toinnuttivat häntä. Kaleb tuli hänen luokseen, tulisoitto
kädessään, ja piti sitä hänen jalkojensa edessä; ja kun hän kumartui
alas, hän lausui: "herrani käski minun pyytää teitä olemaan hyvällä
mielellä, sillä niin hän on itse."
Tulisoittonsa komeroon pistettyään vankivartia poistui. Miriam tahtoi,
että Kaleb jäisi ulkopuolelle. Kooten kaikki voimansa hän sitten astui
kauheaan huoneesen. Alroy seisoi valmiina häntä vastaan-ottamaan. Valo
kohtasi hänen kasvojansa. Hän hymyili. Miriam ei voinut kauemmin
pidättää itseänsä. Hän juoksi esiin ja painoi häntä sydäntänsä vastaan.
"Voi, suuresti, kauan rakastettu", Alroy lausui; "tämmöinen yhtymys
vangitsee todella itse vankeudenkin!"
Mutta hänen sisarensa ei kyennyt puhumaan. Hän nojasi päätänsä hänen
hartioitansa vastaan ja ummisti silmänsä, ettei hän rupeisi itkemään.
"Rohkeutta, kallis sydän; rohkeutta, rohkeutta!" sanoi vanki. "Minä
olen todella hyvin onnellinen!"
"Veljeni, veljeni!"
"Jos olisimme kohdanneet toisemme eilen, sinä olisit tavannut minut
ehkä vähän tuskastuneena. Vaan tänä päivänä minä olen kokonaan
saavuttanut itsehillintöni jälleen. Siitä asti kuin minä astuin Tigrin
poikki, minä en ole ollut niin tyytyväinen. Minulla on ollut suloisia
unelmia, kallis Miriam, täynnänsä lohdutusta, ja enemmän kuin unelmia.
Herra on antanut minulle anteeksi, totisesti minä luulen niin."
"Voi, veljeni! sinun sanasi ovat täynnä virvoitusta; sillä todella
minäkin olen uneksinut ja uneksinut lohdutuksesta. Minun mieleni ei ole
koskaan ollut, siitä asti kuin kukistuit, niin levollinen."
"Minä olen tosiaan hyvin onnellinen."
"Sano jälleen niin, minun Davidini; sano minun kuullakseni nämät
lohdutuksen sanat!"
"Se on aivan tosi, uskollinen ystävä. Minä en sano sitä, että sillä
saattaisin sinut iloiseksi. Sillä tiedä, että sinä iltana -- lieneekö
Herra katunut vihaansa vai lienevätkö muutamat kauheat koetukset, joita
en tahdo mainita enkä huoli muistaa, sovittaneet minun monenkaltaiset
syntini -- vaan niin se oli, että siihen aikaan kuin enkelini Miriam
lähetti tyynnyttävät sanomansa, rauhallisuuden tunto valloitti minut,
semmoinen tunto, jota olen kauan kaivannut. Minä vaivuin heti uneen,
syvään ja suloiseen, ja noitten hurjien ja hyörivien kuvien sijasta,
jotka näinä aikoina ovat syntyneet minun aivoissani, kun niitten olisi
pitänyt levähtää -- vallan ja salaliiton vivahduksia, tulisten sotien
ja petollisen rakkauden näkyjä -- minä seisoin kotimme suihkulähteen
reunalla ja poimin kukkia varhaisimman ystäväni kanssa. Kun minä puetin
näitä lemuavia vankeja sinun liehuviin hiuksiisi, Jabaster tuli, tuo
suuri, vääryyttä kärsinyt mies, ei enää vakavana ja kammottavana, vaan
lempein, rakkaudesta loistavin silmin. Ja hän lausui: 'David, Herra on
huomannut sinun uskollisuutesi vankihuoneenkin pimeydessä!' Niin hän
katosi. Hän puhui, sisareni, muutamista kummallisista kiusauksista,
joita minä olin taivaan avulla kestänyt. Ei enempää siitä. Minä
heräsin. Ja katso! minä kuulin nimeäni vielä nimitettävän. Ajatellen
aamuista untani, minä luulin, että se olit sinä, ja vastasin: 'kallis
sisar, oletko sinä täällä?' Mutta ei kukaan vastannut; ja sitten
miettien tunsin nuot vävähyttävät sävelet, jotka kutsuivat Alroy'ta
Jabasterin luolassa."
"Äänen Tytärkö?"
"Juuri tuo pyhä sanansaattaja. Minä olen uskoa täynnä. Herra on antanut
minulle anteeksi. Ole varma siitä."
"Minä en voi epäillä sitä, David. Sinä olet toimittanut suuria töitä
Israelille; ei yksikään muu ole näinä viimeisinä aikoina nousnut
niinkuin sinä. Jos sinä olet kukistunut, se tuli siitä, että sinä olit
nuori ja kovasti kiusattiin."
"Kuitenkin Israel, Israel! Jos minä en tuntisi, että soveliaampi
johdattaja vielä ilmestyy isänmaatani vapauttamaan, minun sydämeni
halkeisi. Minä olen pettänyt isänmaani!"
"Oi ei, ei, ei! Sinä olet näyttänyt; mitä me voimme tehdä ja vielä
teemme. Sinun muistosi yksistänsä innostuttaa. Suuri elämänjuoksu, jos
kohta se on seisautettu lopullansa, osoittaa kuitenkin inhimillistä
jäntevyyttä. Hairaus, kun se on ylevä, ei ole ilman tarkoitustansa.
Suurissa teoissa on suuri perintö, joka kasvattaa ison koron. Mitä,
mitä ihmiset ovat tehneet, me päätämme, mitä ihmiset saavat aikaan; ja
näemme sukukuntamme voiman ja toiveet."
"Voi! ei löydy ketään, joka säilyttäisi nimeäni. Se häväistään taikka,
mikä pahempi on, se unhotetaan!"
"Ei suinkaan! suurten tekojen muisto ei milloinkaan sammu. Kunnian
aurinko, vaikka se ajaksi pimenee, loistaa viimein kirkkaana. Ja niin,
suloinen veljeni, ehkä jollakin kaukaisella aikakaudella joku runoilia,
jonka suonissa meidän pyhä veremme juoksee ja jonka mielikuvitus on
kiintynyt kansalliseen aineesemme, virittää kanneltansa Alroy'n huiman
elämänjuoksun ylistykseksi ja saattaa liian kauan unhotetun nimen
ikuiseksi."
"Jospa rakkaus tekisi sinut ennustajaksi!" huudahti Alroy, kun hän
painoi alas päätänsä ja syleili häntä. "Älä viivy enää", hän lausui
hiljaisella äänellä. "Se on parempi, että me eroamme tässä lujassa
mieli-alassa."
Miriam syöksähti hänen luotansa; hän pani kätensä ristiin. "Me emme saa
erota", hän huudahti vakavalla äänellä; "minä kuolen sinun kanssasi."
"Rakas sisar, tyynny! Älä lannista rohkeuttani."
"Minä olen tyyni. Katso! Minä en itke. Ei kyyneltäkään, ei
kyyneltäkään. Ne ovat kaikki sydämessäni."
"Mene, mene, oma Miriamini, sinä taivaan lapsi. Älä viivy kauemmin:
minä rukoilen sinua, mene. Minä en tahtoisi ajatella entisyyttä. Anna
kaikkien minun ajatusteni yhtyä nykyisyyteen. Sinun läsnä-olosi
muistuttaa mieleeni menneitä päiviä ja hellyttää liiaksi sydäntäni.
Sano terveisiä heimolaiselleni. Mene, kallis sisareni, mene!"
"Sinua jättääkseni, sinua jättääkseni -- oi! minun Davidini, sinä olet
nähnyt, sinä olet kuullut -- Honain?"
"Ei enää; älä anna tuon kirotun nimen häväistä sinun pyhiä huuliasi.
Älä herätä pahaa henkeä minussa."
"Minä vaikenen. Se on kuitenkin mielettömyyttä! Voi! minun veljeni,
sinun on hirmuinen tutkinto edessäsi."
"Israelin Jumala on minun turvani. Hän pelasti meidän esi-isämme
palavasta pätsistä. Hän pelastaa minunkin."
"Minä olen uskoa täynnä. Minä rukoilen sinua, anna minun jäädä."
"Minä tahtoisin olla ääneti; minä tahtoisin olla yksinäni. Minä en voi
puhua, Miriam. Minä pyydän yhtä suosiota, viimeistä ja kalliinta,
häneltä, joka ei ole koskaan ajatellut muuta kuin toivojeni täyttämistä
-- suloinen olento, jätä minut."
"Minä menen. Voi! Alroy, jää hyvästi! Anna minun suudella sinua.
Uudestaan, vielä kerta! Anna minun langeta polvilleni ja siunata sinua.
Veli, rakastettu veli, suuri ja kunniakas veli, minä ansaitsen olla
sinun sisaresi: minä en itke. Minä olen tänä kauheana hetkenä ylpeämpi
sinun rakkaudestasi kuin kaikki sinun vihollisesi ovat julmasta
voitostaan!"