Hamadanin kukistuksen jälkeen Bostenag ja Miriam olivat viedyt vankeina
Bagdadiin. Honainin välityksen kautta vankeuden tavalliset rasitukset
heiltä huojennettiin; vaan he olivat kuitenkin suljetut huoneisinsa
linnaan. Turhaan oli Miriam tähän asti koettanut saada tavata
veljeänsä. Honain oli ainoa henki, jolta hänen kävi apua anominen, vaan
kaikkiin hänen pyyntöihinsä tämä vastasi, että hän ei mihinkään
kyennyt. Turhaan hän oli koettanut tarjota vahdeille, joihin hänen
suloinen ja lempeä käytöksensä oli suuresti vaikuttanut, muutamia
jälelle jääneitä juvelejä, että nämätkin rupeisivat hänen puolellensa.
Hänen ei ollut onnistunut edes saada mitään sanaa Alroy'lle. Vaan kohta
sen jälkeen kuin Honainin käynti vankihuoneessa oli niin huonosti
menestynyt, etsi entinen visiri vangin sisarta ja, uhkaavaa loppua
taitavasti ilmoittaen, kertoi, että hän vihdoin oli hankkinut hänelle
halutun luvan käydä veljensä luona; ja kun Miriamia värisytti se
ajatus, että se tapaus lähestyi, johon hän oli kauan aikaa valmistanut
itseänsä, Honain lausui muutamilla muutoksilla niitä keinoja, joitten
avulla hän luuli voivansa vielä sitä poistaa. Miriam kuunteli häntä
ääneti eikä Honain kaikella suurella taidollansa saanut häntä
vähimmälläkään tavalla sanomaan ajatustansa näitten keinojen
soveliaisuudesta. He erosivat, Honain yhtä toivokkaana kuin häijyt aina
ovat.
Koska Miriam pelkäsi sekä oman että Alroy'n puolesta äkki-arvaamattoman
yhtymyksen ankaraa vaikutusta, hän käytti Honainin valtaa ja lähetti
Kalebin veljensä luo, että hän valmistaisi tätä hänen tulonsa suhteen.
Kaleb tapasi entisen isäntänsä, kun tämä uupuneena makasi vankihuoneen
permannolla. Alusta hän ei tahtonut puhua taikka edes nostaa päätänsä
eikä hän pitkään aikaan näyttänyt tuntevan heimolaisensa uskollista
palveliaa. Vaan viimein hänen mielensä lientyi, ja kun hän
täydellisesti ymmärsi, kuka sanansaattaja oli ja mitä hän tarkoitti,
hän näytti ensiksi kokonaan paheksivan sisarensa aiottua käyntiä, vaan
lopulta lykkäsi heidän yhteentulonsa tuonnemmaksi ja, syyttäen suurta
väsymystänsä, määräsi seuraavan aamun ensimäisen tunnin tähän
surulliseen tehtävään.
Kunnian-arvoisa Bostenag ei ollut puhunut paljon ollenkaan siitä anti,
kuin Alroy oli kukistunut; se oli todella aivan ilmeistä, että hänen
hengenvoimansa, vaikka kohta ne eivät olleet kokonaan luopuneet
hänestä, olivat kumminkin suuresti tylstyneet. Hän ei jättänyt koskaan
vuodettansa; hän ei pitänyt mitään vaaria siitä, mitä tapahtui. Hän ei
osoittanut mitään uuteliaisuutta, tuskinpa mitään tuntoakaan. Jos hän
todesti sattumalta lausui jotakin, se tapahtui tavallisesti ärtyneessä
mielentilassa eikä hän näyttänyt tyytyväiseltä, jos kukaan muu lähestyi
häntä kuin Miriam, jonka kädestä hän yksistään tahtoi vastaan-ottaa sen
vähäisen ruoan, johon hän aina vastahakoisesti koski. Kesken kaikkia
kalvavia surujaan tämä hänen nuori, uskollinen heimolaisensa aina tiesi
säästää lapsuutensa holhojalle lempeän katsannon, valppaan silmän,
lempeän sanan ja alttiin käden. Jumalanpelko ja hyvät avut, luja
luottamus ja viattomuus tukivat tätä puhdasta ja onnetonta naista
kaikissa hänen ansaitsemattomissa ja verrattomissa huolissansa.
Oli iso aika kulunut sydän-yöstä; Abnerin nuori leski lepäsi
vuoteellansa levollisessa unessa. Armas Beruna ja ihana Batseba
vartoivat, varjostimet syrjään vedettyinä, aamun tuloa.
"Herätänkö minä hänen?" kysyi ihana Batseba. "Minusta tähdet näyttävät
vaaleammalta! Hän käski minun nostattaa itseänsä aikaa ennen päivän
koittoa."
"Uni tekee hänen niin hyvää! Älkäämme herättäkö häntä", vastasi
suloinen Beruna. "Me nostatamme hänen vaan suruun."
"Jospa edes hänen unelmansa olisivat onnelliset;" vastasi ihana
Batseba. "Hän nukkuu rauhallisesti kuin kukka."
"Huntu on vierinyt hänen päästänsä", sanoi armas Beruna. "Minä panen
sen sievästi jälleen hänen otsallensa. Onko se hyvin nyt, Batsebani?"
"On, rakas Beruna. Shaalilla verhottuina hänen kasvonsa ovat niinkuin
helmi kuoressansa. Katso! hän liikkuu!"
"Batseba!"
"Minä olen täällä, kallis emäntä."
"Joko päivä pian koittaa?"
"Ei vielä, kallis emäntä; nyt on vielä yö. On kulunut pitkä aika
sydän-yöstä, kallis emäntä; minusta tuntuu kuin aamun nouseva henkäys
hajahtaisi; vaan nyt on vielä yö, ja kasvava kuu kumottaa ikäänkuin
sirppi taivaan vainioilta keskeltä tähtilaihoa."
"Beruna, hyvä tyttö, ojenna minulle käsivarttasi. Minä nousen."
Neitsyet likenivät, ja emäntäänsä hiljaan nostaen saattivat hänet
ikkunan luo.
"Siitä asti kuin onnettomuutemme alkoi", Miriam lausui, "minä en ole
nauttinut koskaan niin levollista unta. Minun unelmani olivat
vähäpätöiset, vaan rauhoittavat. Minä näin hänen, mutta hän hymyili.
Olenko minä nukkunut kauan, suloiset tytöt' Te olette hyvin valppaat."
"Kallis emäntä, anna minä tuon shaalisi. Ilma on viileä."
"Mutta mieluisa; kiitoksia paljon, älä huoli. Minun otsani ei ole niin
kylmä, että se kaipaa peitettä. Tämä on ihana yö!"
Miriam katseli laveata, kuun valaisemaa pääkaupunkia. Linnan korkea
asema tarjosi avaraa katsantoa rakennusten suuriin ryhmiin, näitten
rakennusten, joista kukin itsekseen oli kokonainen kaupunki. Tätä
näky-alaa keskeytti vaan joku suunnattoman suuri ja katettu kupoli,
moskeain pitkät, soikeat ja valkoiset minaretit taikka yksinäisen
sypressin musta ja kierteinen kuva, samalla kuin Tigris, hohtaen
valosta, vieritti eteenpäin väljiä, kiiltäviä laineitansa. Kaikki oli
hiljallansa; ei yhtäkään venhettä liikkunut nopealla virralla, ei
yksikään ääni häirinnyt nukkuvien miljonain lepoa. Hän katseli, ja
katsellessaan hän ei voinut kuin verrata nykyistä näkymöä, joka oli
hänen silmissään ikäänkuin sukukuntamme kaikkien intohimojen hauta,
siihen määrättömään vilkkauteen, joka vallitsi Bagdadissa, kun Alroy'n
häitä vietettiin. Kuinka toisenlainen hänenkin tilansa silloin oli!
Rakkaan veljen, Aasian herran ja hallitsian, ainoa sisar, tämän
voittoisimman päällikön morsian, semmoisen päällikön, joka hyvin
ansaitsi kaikki hänen hyvät avunsa, ja jonka otsaa nuorekas
urhoollisuus oli seppelöinyt diademilla. Korkea asema ei ollut
tuottanut Miriamille huolia eikä rikoksia. Se oli vaan tehnyt hänen
armeliaisuutensa yleisemmäksi ja hänen hyväntahtoisuutensa
kaikkivaltiaaksi.
Hän ei voinut syyttää itseänsä -- tämä oivallinen nainen -- hän ei
voinut syyttää itseänsä, ei edes tänä itsetutkinnon hetkenä -- hän ei
voinut kaikessa leppeydessään ja häveliäisyydessään ja nöyryydessään
syyttää itseään, että hän olisi hetkeksikään unhottanut luottamustansa
Jumalaan taikka velvollisuuksiansa lähimmäisiänsä kohtaan.
Vaan kun hänen ajatuksensa kääntyivät sen olennon puoleen, jonka luona
ne melkein aina viipyivät; ja kun hän muisti hänet ja koko hänen
elämänsä ja kaikki hänen nuoruutensa tuhannet tapaukset, joita ei
maailma, vaan ainoastaan hän tunsi, mutta jotka kuitenkin ennustivat
hänen mainettansa, ja ajatteli kaikkia hänen erinomaisia
luonnonlahjojaan ja koko hänen suloista rakkauttansa, hänen verratonta
kunniatansa ja sitä kohtaloa, joka uhkasi häntä, kyynelet alkoivat
hiljaisesta tuskasta vuotaa hänen vaalealle ja miettivälle
poskellensa. Hän notkisti päätänsä Batseban olkapäätä vastaan, ja
suloinen Beruna pusersi hänen vapisevaa kättänsä.
Kuu laskeusi, tähdet kävivät vaaleiksi ja katosivat toinen toisensa
perästä. Kaukaisen Tigrin tasangon, hääkemujen näkymön ylitse
mustanpunainen taivas välkkyi uhkeilla valkean- ja ruskeankeltaisilla
juomuilla. Muezzein juhlalliset sävelet kaikkuivat minareteista. Joku
koputti ovea. Se oli Kaleb.
"Minä olen valmis", Miriam lausui; ja hetkeksi hän peitti kasvonsa
oikealla kädellänsä. "Ajatelkaat minua, suloiset tytöt; rukoilkaat
minun puolestani!"