Yksi Bagdadin linnan maan-alaisista vankihuoneista talletti nyt
kolkossa suojassansa Aasian entistä hallitsiaa. Vanki ei huokaillut, ei
itkenyt eikä valittanut. Hän ei puhunut mitään. Hän ei edes ajatellut.
Useat päivät hän oli jonkunlaisessa huumaustilassa. Neljännen päivän
aamuna hän melkein tietämättänsä söi sitä viheliäistä ruokaa, jota
hänen vartiansa asettivat hänen eteensä. Heidän tulisoittonsa, joitten
ympäri yölepakot lensivät ja räpyttivät siipiänsä ja puivat pikkuisia
silmiänsä, levittivät kalmankaltaista valoa vankihuoneen läheisemmille
seinille, joitten toista päätä vanki ei voinut laisinkaan selittää; ja
kun vartiat menivät pois, Alroy jäi umpipimeään.
Entiset päivät kuvautuivat hänen mieleensä. Hänen silmänsä koettivat
turhaan tunkea ympäröivän hämärän läpitse. Hänen kätensä olivat
kahleissa, hänen jalkansa raskaissa raudoissa. Se ajatus, että hänen
henkensä ehkä oli julmuudesta säästetty, jotta hän vähitellen nääntyisi
tähän tietyn perikadon kauheaan tilaan, täytti hänet vimmalla. Hän
olisi paiskanut rautansa vasten otsaansa, mutta siteet estivät häntä.
Hän heittäysi kostealle ja epätasaiselle permannolle. Kaatuessaan hän
säikäytti liikkeelle tuhansia ilkeitä eläviä. Hän kuuli, kuinka käärme
nopeasti luikahti ohitse, kuinka skorpioneja joukottain mateli
piilopaikkoihinsa ja hiiret kiireisesti juoksivat pakoon. Hänen suuret
vaurionsa tuntuivat mitättömiltä näitten vähäisten kiusausten suhteen.
Hänen uljas mielensä ei voinut pitää häntä pystyssä näissä kurjissa ja
häväisevissä oloissa. Hän kavahti inhoten seisaalle eikä uskaltanut
liikahtaa siitä pelosta, että joka askel tuottaisi uutta kauhua. Hänen
uupuneet voimansa alkoivat vihdoin luopua hänestä. Hän astui hapuillen
sen yksinkertaisen istuimen luo, joka oli hakattu kallioseinään ja oli
ainoa hänelle jäänyt mukava paikka. Hän ojensi kättänsä. Se sattui
jonkun otuksen näljäiseen nahkaan, joka heti juoksi pois kiiluvilla,
pimeässä hehkuvilla silmillä. Alroy säpsähti haikean pelon vointeessa.
Hänen ärtyneet hermonsa eivät kestäneet tässä halvassa vaarassa ja
näissä loukkaavissa ja uusissa koetuksissa. Hän ei voinut pidättää
epätoivon huudahusta; ja kun hän ajatteli, että hän nyt oli kaukana
kaiken inhimillisen lohdutuksen ja osan-oton, jopa kaiken inhimillisen
avunkin tuolla puolen, hänen järkensä näytti hetkeksi jättävän hänet,
ja hän väänteli käsiänsä yksinäisessä ja melkein mielettömässä
tuskassansa.
Kauheata on -- kun mahtavan hengen voima pettää. Ken ehdottomasti
luottaa omaan neroonsa, hän huomaa varmaan kerta itsensä masentuneeksi
ja hyljätyksi. Se on katkeraa! Arin metsäkauriskin näyttää elävän vaan
teitä pilkatakseen. Hidas on tosiaan semmoinen mieli uskomaan, että
nuot aina auttaneet apukeinot voivat viimein puuttua. Vaan niin
kuitenkin on. Ikäänkuin kunehtunut lähde tuo alituinen tultua ja
loistava hedelmällisyys ovat tauonneet, ja tauonneet ijäksi. Silloin
alkaa takaisin katsominen, joka viepi järjen.
Ummista verho! ummista verho! ja sulje siihen tämä kuolettava tutkinto.
Lapsuuden päivät, hänen suloisen sisarensa ääni ja hymyilevä rakkaus,
heidän viattomat huvituksensa ja uskollisten palveliain hellät huolet,
kaikki armaan koti-elämän vähäiset tapaukset -- nämät olivat ne näyt ja
muistot, jotka hurjasti leikkien hyörivät Alroy'n palavan silmän edessä
ja ilmestyivät hänen vaivaantuneessa mielessään. Valta ja maine, hänen
pyhä kansakuntansa, hänen ruhtinaallinen morsiamensa -- nämät, nämät
eivät olleet mitään. Näitten arvo oli kadonnut sen luovan sielun
kanssa, joka ne synnytti. Ainoastaan luonnon puhtaat tunteet jäivät
jälille, ja kaikki hänen ajatuksensa ja surunsa, koko hänen järkensä ja
kaikki hänen tunteensa olivat yhtyneet hänen sisareensa.
Oli seitsemäs aamu. Vartia tuli sisään tavattomaan aikaan, pisti
tulisoittonsa johonkin seinän komeroon ja ilmoitti, että ulkopuolella
oli vieras, jolla oli lupa puhua hänen kanssaan. Nämät olivat
ensimäiset inhimilliset sävelet, jotka olivat kohdanneet Alroy'n korvaa
hänen vankeudessansa, joka tuntui hänestä koko vuosisadalta, pitkältä,
pimeältä ajalta, joka juurtajaksain hävitti kaikki. Häntä värisytti,
kun hän kuuli karhean äänen. Hän yritti vastaamaan, mutta hänen
tottumattomat huulensa kieltäytyivät tottelemasta. Hän nosti ylös
raskaat kätensä ja koetti osoittaa, että hän ymmärsi, mitä oli
lausuttu. Hän oli kuitenkin kuullut sanoman jonkunlaisella
liikutuksella. Hän katsoi ristikkoa kohden oudolla uuteliaisuudella;
ja katsoessaan hän vapisi. Vieras astui sisään puettuna mustaan
kauhtanaan. Vartia poistui; ja maahan pudotessaan kauhtana ilmaisi
Honainin.
"Rakas Alroy", lausui Jabasterin veli; ja hän lähestyi ja painoi
Alroy'ta rintaansa vastaan. Jos se olisi ollut Miriam, Alroy olisi ehkä
paikalla menehtynyt; vaan tämän mailmallisen miehen läsnä-olo palautti
hänen mailmallisuutensa. Hänen tunteittensa muutos oli kummallinen.
Ylpeys, ehkäpä toivokin, joutui hänen avuksensa; koko asema näytti
vaativan ponnistusta; hetken aikaa hän näytti entiseltä Alroy'lta.
"Minua ilahuttaa, kun näen, että kumminkin sinä olet turvassa, Honain."
"Niin minuakin, jos vaan minun turvallisuuteni aikaan saattaisi saman
sinulle."
"Yhä lausuen toivoa!"
"Epätoivoon vaan mieletön pakenee."
"Voi Honain! tämä on suuri kosto. Minä taivun kohtalooni, vaan
kuitenkin tuntuu minusta kuin olisi ollut parempi, jollemme olisi
tavanneet toisiamme jälleen. Kuinka Schirenen laita on?"
"Hän ajattelee sinua."
"Se on jotakin, että hän osaa ajatella. Minä en sitä osaa. Missä Miriam
on?"
"Hän on vapaa."
"Se on myös jotakin. Sinä olet sen toimittanut. Hyvä, hyvä Honain, ole
hellä tätä suloista lasta vastaan, jos kohta vaan minun tähteni. Sinä
olet nyt ainoa, mitä hänellä on jälellä."
"Olethan sinäkin jälellä."
"Hänen onnettomuutensa tuottaja."
"Elä ja ole hänen tukenansa."
"Kuinka se kävisi laatuun? Nämät muurit -- pako? Ei, ei; se on
mahdotonta."
"En minä sitä luule."
"Todella! Minä teen kaikki. Puhu! Voimmeko lahjoa heitä? voimmeko
rusentaa heidän päänsä? voimmeko --"
"Tyynny, ystäväni. Meidän ei tarvitse lahjoa, meidän ei tarvitse
vuodattaa verta. Meidän tulee hieroa sovintoa."
"Sovintoa! Meidän olisi tullut hieroa sitä Nehavendin lakealla.
Sovintoa! Sovintoako vangitun uhrin kanssa?"
"Miksi uhri?"
"Onko Arslan siis niin jalomielinen?"
"Hän on peto, julmempi kuin metsäkarju, joka hioo hampaitansa hänen
kotimaansa metsässä."
"Miksi siis toivosta puhuit?"
"Minä puhuin varmuudesta. Minä en toivoa maininnutkaan."
"Kallis Honain, minun aivoni ovat heikot; mutta minä kestän kummallisia
seikkoja, muutoin minä en olisikaan täällä. Minä tunnen sinun
huolikkaan ystävyytesi; vaan totta puhuen sinun ei tarvitse kiertämällä
kertoa minulle minun kohtaloani. Minä pyydän sinua, puhu suoraan
kaikki."
"Sanalla sanottu, sinun henkesi on turvassa."
"Kuinka, säästetty!"
"Jos itse tahdot."
"Jos itse tahdon! Elämä on suloinen. Minä tunnen sen suloisuuden. Minä
en tarvitse paljon. Vapaus ja yksinäisyys on kaikki, mitä minä pyydän.
Minun henkeni säästetty! Minä en saata sitä uskoa. Sinä olet tehnyt
tämän teon, sinä mahtava mies, joka hallitset kaikkia sieluja. Sinä et
ole unhottanut minua, sinä et ole unhottanut menneitä päiviä, sinä et
ole unhottanut omaa Alroy'tasi. Ken väittää sinua itsekkääksi, hän on
panettelia. Oi Honain! sinä olet ylen uskollinen!"
"Minä en ajattele muuta kuin sinun etuasi, ruhtinas."
"Älä nimitä minua ruhtinaaksi, nimitä minua omaksi Alroy'ksesi. Minun
henkeni säästettty! Se on kummallista! Milloinka pääsnen menemään? Älä
anna kenenkään nähdä minua. Sovita niin, Honain. Sinä saat kaikki
aikaan. Minä lähden Egyptiin. Sinä olet käynyt Egyptissä, etkö ole,
Honain?"
"Varsin ihmeellinen maa, se miellyttää varmaan sinua suuresti."
"Milloin pääsnen menemään? Kerro minulle, milloin minä pääsen. Milloin
minä saan jättää tämän pimeän ja ilkeän luolan? Se on pahempi kuin
kaikki heidän kidutuksensa, rakas Honain. Ilmaa ja valoa, ja minä
luulen todella, ettei minun miehuuteni koskaan hölly, mutta tämä kauhea
vankihuone -- minä saatan tuskin eroittaa sinun kasvojasi, kunnon
ystäväni. Se on täysi tosi."
"Tahtoisitko nähdä minut iloisena?"
"Kyllä! jos olemme vapaat."
"Alroy! sinussa on suuri henki, suurin, jonka minä olen ikinä tuntenut
taikka josta olen kirjoissa lukenut. Minä en koskaan nähnyt sinun
vertaistasi, enkä milloinkaan nähne."
"Hiljaa, hiljaa, suloinen ystäväni. Minä olen särkynyt ruoko, mutta
minä olen kuitenkin vapaa. Meillä ei ole mitään aikaa kohteliaita
lauseita varten. Menkäämme pois, menkäämme heti."
"Silmänräpäys, armas Alroy. Minä en ole mikään imartelia. Mitä minä
sanoin, lähti sydämeni pohjasta ja koskee meihin suuresti ja pian. Minä
sanoin, ettei sinussa ole mikään tavallinen henki, Alroy -- todella
sinussa on toinen henki kuin kaikissa muissa. Kuuntele minua,
ruhtinaani. Sinä olet tutkinut ihmiskuntaa tarkasti ja juurtajaksain.
Harva on nähnyt enemmän kuin sinä eikä kenelläkään ole niin runsas vara
siitä omaperäisestä sukukuntamme tiedosta, joka on kallis kivi, jota
kokemus vaan tahkoo juveliksi ja jonka puutteessa ei mikään teko voi
hyödyttää meitä."
"No, no!"
"Malta tuokio vaan. Sinä olet astunut triumfissa Bagdadiin ja sinä olet
astunut samaan kaupunkiin kaikilla häväistyksen merkeillä, joilla
ihmiskunnan huonoin saatti kohdella uhriansa. Se oli ankara opetus."
"Minä tunnen sen siksi."
"Ja se osoittaa meille, kuinka halpa ja arvoton kanssa-ihmistemme
päätökset itse suhteemme ovat."
"Voi! se on tosi."
"Minä olen iloinen, kun näen sinun joutuneen tähän järkevään
mieli-alaan. Se on täynnä viisautta."
"Onnettomat ovat usein viisaat."
"Mutta usko ei ole mitään ilman toimintaa. Mietinnön tulisi vaan
teroittaa käytäntö. Se aika on tullut, jolloin saat näyttää lujaa
uskoasi tähän filosofiaan. Minä ilmoitan sinulle, että me voimme tehdä
sovintoa. Minä olen jo suunnitellut ehtoja. Oli määrätty, että Alroy
kuolisi huomenna, ja mimmoisen kuoleman! Äärettömän kidutuksen
kuoleman! Oletko sinä koskaan nähnyt ihmistä seivästettävän?"
"Haa!"
"Pelkkä näkeminen on rangaistus."
"Taivaan Jumala!"
"Se on niin kauheata, että on aina havaittu, jotta, kun tämä hirmuinen
teloitus tapahtuu, kaupungin kuolleitten keskimäärä suuresti nousee. Se
tulee veren kuohunnasta niissä, jotka katselevat ja joita jonkunlainen
hillitsemätön mielettömyys aina ajaa rangaistuspaikalle. Minä puhun
jommoisellakin tiedolla -- minä puhun lääkärinä."
"Älä puhu enää. Minä en jaksa kuulla sitä."
"Huomenna tämä tuomio odotti sinua. Mitä Schireneen tulee --"
"Ei suinkaan häntä, voi! ei suinkaan häntä!"
"Ei, he olivat sääliväisiä. Hän on kalifin tytär. Sitä ei ole
unhotettu. Teloittajan kirveen oli määrä päättää hänen elämänsä. Hänen
kaunis kaulansa ei kysyisi suurta mestaajan taitoa. Vaan mitä sinun
sisareesi tulee, vaan mitä Miriamiin tulee -- hän on velhovaimo,
juutalainen velhovaimo! He olisivat polttaneet hänet elävänä."
"Minä en voi uskoa sitä, ei, ei, minä en voi uskoa sitä: ilkeät,
verenhimoiset pedot! Kun minä olin hallitsia, minä armahdin kaikkia --
kaikkia, paitsi -- voi minua! voi minua! miksi minä synnyin!"
"Sinä unhotat itsesi! minä puhun siitä, mikä oli tapahtumallansa eikä
siitä, mikä tapahtuu. Minä olen puhutellut voittajaa. Minä olen
hieronut sovintoa."
"Mimmoinen -- mimmoinen se lienee?"
"Helppo. Alroy'n kaltaiselle filosofille muutamia ulkonaisia menoja."
"Puhu lyhyesti, puhu lyhyesti."
"Sinä tiedät, että sinun elämänjuoksusi on suuri loukkaus
Mahomettilaisille. Minä huomaan heidän heikkoutensa ja olen käyttänyt
sitä eduksemme. Sinun tappiosi taikka kuolemasi eivät voi yksistänsä
pestä pois häpeäpilkkua heidän lipustansa ja heidän uskostaan. Yleisön
mieli on hurjistunut harhaluuloista siitä asti, kuin Alroy ilmestyi.
Ihmisten ajatukset häilyvät sinne tänne sillä pelottavalla nopeudella,
joka ennustaa asiain vastaistakin epävakaisuutta. Ei kukaan tiedä,
mistä pitää kiinni eikä mihin luottaa. Uskontoa epäillään, valtaa
vastustetaan. He katsoisivat mielellänsä sinun voittojasi
yliluonnollisten keinojen tuotteiksi, vaan kuitenkin heidän täytyy
kieltää sinun kutsumustasi. Tässä on myöskin kaunis ja ylhäinen
prinsessa, heidän kalifeinsa tytär, jonka mainetta he kernaasti
tahtoisivat puhdistaa. Minä huomaan kaikki nämät, tutkistelen ja käytän
eduksemme. Niin, jos vaan keksisimme jonkun keinon, jonka avulla
saisimme sinun yhä uskovat lahkolaisesi ijäksi vaikenemaan, suuren
loukkauksen sievään poistetuksi ja yleisön mielen saatetuksi
terveellisempään ja levollisempaan tilaan, no, he myöntäisivät paljon,
paljon, hyvin paljon."
"Sinun tarkoituksesi on selvä, mutta ei sinun keinosi."
"Ne ovat sinun vallassasi."
"Minun vallassani? Se on syvämielinen arvoitus. Selitä se minulle."
"Huomenna puolipäivän aikana sinä kutsutaan Arslanin eteen. Siinä,
kokoontuneen kansan läsnä ollessa, saman kansan, joka pitää nyt hänen
puoltansa yhtä paljon kuin se ennen piti sinun puoltasi, sinua
syytetään noituudesta ja yhteydestä pahojen henkien kanssa. Tunnusta
itseäsi vikapääksi."
"No! mitä lisäksi?"
"Vähäinen asia. He kysyvät sitten sinulta prinsessasta. Se ei ole
mikään vaikea tunnustus, että Alroy voitti kalifin tyttären jonkun
vastustamattoman lumouksen kautta -- joka nyt on lakkautettu."
"Vai niin. Siinäkö kaikki?"
"Pää-asia ainakin. Sinun sopii sitten laskea muutamia sanoja
hebrealaisille vangeille, kieltää jumalista lähetystäsi ja niin
edespäin -- että yleisön mieli, näetkö, kerrassaan rauhottuu tässä
kohden."
"Niin, niin, entä sitten?"
"Ei mitään muuta, paitsi mitä muotoon tulee (kun täytät nämät ehdot,
muista vaan, sinä viedään mihin maahan ikänänsä tahdot, ja sinulle
annetaan niin paljon aarteita kuin haluat), siinä ei jää mitään muuta
kuin, minä sanon, mitä muotoon tulee, jos minä olisin sinä (kenties
odottavat sitä) minä olisin julkisesti luopuvinani uskostamme ja
kumartaisin heidän profeettaansa."
"Haa! Siihenkö sinä pyritkin? Sekö sinun vapautesi on? Mene pois
luotani, kiusaaja! -- Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan! minä en luovu
sanastakaan, ei sanastakaan: Minä en kiellä ainoatakaan sanaa. Vaikka
kohta minun tuomioni olisi ijankaikkinen kidutus, minä hylkään nämät
ehdot! Tämäkö sinun korkea ylenkatseesi sukukunta raukkamme suhteen on
-- minäkö häväisisin Jumalaani! minäkö menettelisin niinkuin
viheliäisin kaikista viheliäisistä ja huonoin huonoista. Omituinen
filosofia! Voi Honain! minä soisin, ettemme olisi koekaan toisiamme
kohdanneet!"
"Taikka toisistamme eronneet. Se on totta. Jos minun sanojani olisi
noudatettu, ei Alroy'ta milloinkaan olisi petetty."
"Herkeä, herkeä; minä pyydän sinua, herkeä. Jätä minut."
"Jos tämä olisi palatsi, minä menisin. Ankarat sanat lientyvät ystävän
korvassa, kun niitä ahdistuksessa lausutaan."
"Sanokoot mitä hyvänsä, minä olen Herran voideltu. Semmoisena minun
olisi pitänyt elää, semmoisena minä tahdon kumminkin kuolla."
"Entä Miriam?"
"Herra ei hylkää häntä: hän ei koskaan hylännyt Herraa."
"Ja Schirene?"
"Schirene! oi! hänen tähtensä yksistänsä minä kuolisin kuin sankari!
Tuleeko meidän sanoa, että hän rakasti pelokasta orjaa, halpaa
petturia, ilkeätä uskonsa kieltäjää, konnantapaista myrkkyjen ja
taikaneuvojen käyttäjää? Ei! ei, ei, ei! vaikka vaan hänen tähtensä,
hänen, tuon suloisen, suloisen olennon tähden, minun kuolemani on oleva
samanlainen kuin minun uljas elämäni. Niinkuin aurinko minä nousin,
niinkuin aurinko minä lasken. Vielä minun kirkas maineeni kaikkuu
maailmassa eikä minun viimeinen hetkeni saa pimittää minun
keskipäivääni, tuota myrskyistä, mutta kunniakasta!"
Honain otti tulisoiton komerosta ja lähestyi ristikkoa. Se ei ollut
kiinni, hän veti sen hiljaan auki ja talutti esiin hunnulla verhotun
naisen. Verhottu nainen heittäysi Alroy'n jalkojen juureen, joka ei
näyttänyt huomaavan, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Hieno huuli
suuteli hänen kättänsä. Hän hypähti ylös, hänen rautansa kalisivat.
"Alroy!" lausui lempeästi nainen polviltansa.
"Mikä ääni tämä on?" Vankeuden Ruhtinas huudahti rajusti. "Se kohtaa
minun korvaani, ikäänkuin aikaa unhottunut soitto. Minä en voi sitä
uskoa. Ei! minä en voi sitä uskoa. Oletko sinä Schirene?"
"Minä olen se kurja olento, jota he sanoivat sinun morsiameksesi."
"Voi! tämä on todella kidutusta! Mikä seivästys vetää vertoja tälle
vaikealle hetkelle? Älä katsele minua, älä anna meidän silmiemme
kohdata toisiansa. Ne ovat kohdanneet toisiansa ennen ikäänkuin kaksi
välkkyvää virtaa, jotka yhtyvät hohtavaan valojuovaan. Viekäät pois
tulisoitto, Honain. Yön pimeys peittäköön meidän vielä pimeämmän
kohtalomme."
"Alroy!"
"Hän puhui taas. Onko hän mieletön, niinkuin minä, kun hän näin
leikitsee tuhon kanssa?"
"Herrani", Honain lausui lähestyen ja pannen leppeästi kätensä vangin
olkapäälle, "hillitse intosi. Sinulla on muutamia uskollisia ystäviä,
jotka mielellänsä tahtoisivat levollisesti keskustella sinun
onnestasi."
"Onnestasi! Hän pilkkaa minua."
"Minä rukoilen sinua, herrani, rauhoitu. Jos minä todella puhuttelen
sitä suurta Alroy'ta, jota kaikki pelkäsivät ja vielä peljännevät,
minä pyydän sinua muistamaan, ettei ainoastaan palatseissa ja
tappelutanterella sankarillinen sielu voita ja vallitse. Tämmöiset
tilat ovat ylevän sielun suuri koetuskivi. Niin kauan kuin elämme,
meidän ruumiimme on temppeli, jossa neromme luo jumalankaltaisen
innostuksensa, ja niin kauan kuin tämä alttari ei ole kumottu, jumaluus
saattaa vielä toimittaa ihmetöitä. Nouse siis, suuri herrani; ajattele,
että, oli kalifi taikka vanki, ei löydy koko maailmassa ketään Alroy'n
kaltaista miestä. Saako semmoinen olento kaatua ilman taistelematta,
niinkuin halpa kavaltaja, jolla ei ole mitään, mihin turvata, kuin
sattumuksen vilpilliset vaiheet? Minä olen myöskin profeetta, ja minä
tunnen, että sinä vielä voitat."
"Tuo minulle valtikkani jälleen, tuo minulle valtikkani! -- mutta minä
puhun väärälle veljelle! -- se et ollut sinä -- se et ollut sinä, joka
annoit sen minulle."
"Saavuta se kerta vielä. Herra hylkäsi Davidin ajaksi; vaan kuitenkin
hän antoi hänelle anteeksi, ja kuitenkin hän kuoli kuninkaana."
"Nainen oli syy hänen lankeemukseensa."
"Mutta sinua nainen kohottaa. Tämä suuri prinsessa, eikö hän myöskin
ole kärsinyt? Hänen mielensä on kuitenkin masentumatta. Kuule hänen
neuvoansa: se on syvämietteinen ja hellä."
"Niin meidän rakkautemmekin oli."
"Ja on, minun Alroy'ni!" huudahti prinsessa. "Ole levollinen, minä
pyydän sinua! Minun tähteni ole levollinen; minä olen levollinen sinun
tähtesi. Sinä olet kuullut kaikki, mitä Honain on lausunut sinulle --
tämä viisas lääkäri, minun Alroy'ni, joka ei erehtynyt koskaan. Ei hän
kehoita sinua kuin yhteen sanaan, tyhjään sanaan, mitä vähäpätöisimpään
muodon-asiaan. Mutta lausu se, ja sinä olet vapaa, ja Alroy ja Schirene
yhdistävät jälleen kunniakkaat elämänvaiheensa ja suloiset nautintonsa.
Etkö muista, kuinka sinä usein, kun me, valtaamme väsyneinä, kävelimme
iloisissa puutarhoissamme, huokailit suloista, muille tuntematonta
saarta, jossa saisit viettää päiviäsi ainoastaan minun, uskollisen,
seurassani, ja ilman muita tapauksia kuin palavan rakkautemme
tuottamia? Voi lemmittyni, tämä elämä on vielä tarjona sinulle! Ja
epäiletkö sinä? Sanotko sinä itsesi hyljätyksi, kun sinulla on
tämmöinen ystävä, ja pidätkö itseäsi onnettomana, kun paradiisi kaikin
ihanin portteinensa vaan vartoo sinun tuloasi? Oi! ei, ei, ei! sinä
olet unhottanut Schirenen, minä pelkään sitä suuresti, hellän
Schirenesi, joka rakastaa sinua kahleissasi enemmän kuin silloin, kuin
nämät suloiset sormesi olivat timanteissa ja leikitsivät hänen tuuheain
suortuviensa kanssa!"
"Hän puhuu toisesta maailmasta. Minä muistan jotakin. Kuka on
lähettänyt tämän soiton vankihuoneeseni? Hänen lempeät sanansa
lievittävät sydäntäni. Minun silmäni ovat kosteat. Minä itken! Se
tuntuu hyvältä. Suru on ilo minun tuskani rinnalla. Minä en luullut,
että vuodattaisin koskaan kyyneliä enään. Otsani tuntuu kylmemmältä."
"Itke, itke, hyvinkin itke, vaan anna minun suudella pois sinun
kyynelesi! Luulitko sinä, että sinun Schirenesi oli jättänyt sinut?
Voi! se se oli, joka teki minun lintuni niin murheelliseksi. Se pääsee
vapaaksi ja saa lentää suloisiin ilmoihin ja elää kukilla uskollisen
kumppaninsa keralla. Voi minua! minä olen kerran vielä onnellinen oman
poikani kanssa. Ei mikään muu ollut vaikeata, kuin se, että sinä olit
poissa! Minusta tuntuu kuin tämä vankihuone olisi meidän komea
kioskimme! Auringonsädekö vai sinun hymysikö saattaa nämät muurit niin
iloisiksi?"
"Hymyilinkö minä? -- minä en usko sitä."
"Hymyilit vainen. Voi! katso hän hymyilee taas. No, tämä on vapaus! Ei
löydy maailmassa minkäänlaista surua. Se on valhe, jolla yksinkertaisia
peloitetaan."
"No, Honain, mitä tämä on? Näyttää siltä kuin olisin todella iloinen.
Jokaisessa hänen henkäyksessään on innostusta. Minä olen muuttunut. Ei!
älä suutele näitä rumia rautoja."
"Minusta tuntuu kuin ne olisivat kullasta." He vaikenivat. Schirene
veti Alroy'n yksinkertaiselle kivi-istuimelle ja, istuutuen hiljalleen
hänen syliinsä, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kätki kasvonsa
hänen rintaansa vastaan. Hetken perästä hän nosti päätänsä ja kuiskasi
Alroy'n korvaan suloisen riemun vastustamattomilla sävelillä: "me
pääsemme vapaaksi huomenna!"
"Huomenna! onko tutkinto niin lähellä?" huudahti vanki levottomalla
äänellä ja muuttuvalla muodolla. "Huomenna!" Hän sysäsi Schirenen
melkein kiivaasti syrjälle ja nousi istuimeltansa. "Huomenna! minä
soisin, että se olisi ohitse! Minusta tuntuu kuin tässä ainoassa
sanassa olisi vuosisatojen kohtalo! Saavatko he huomenna sanoa, että
Alroy -- haa! kuka sinä olet, joka nyt kohoat minun eteeni? Kauhea,
mahtava haamu, sinä olet tullut hyvään aikaan, että pelastaisit minut
lopullisesta perikadosta. Paina minua rintaasi vastaan, se ei ole
lävistetty. He eivät pistäneet sinua puhki. Sinä näet minun
keskustelevan murhaajiesi kanssa. Entä sitten? minä olen viaton. Kysy
heiltä, kauhea haamu, ja vaadi heidän häijyt sielunsa sanomaan, että
minä olen puhdas. He tahtoisivat tehdä minut yhtä mustaksi kuin he itse
ovat, vaan heidän ei onnistu."
"Honain, Honain!" huudahti prinsessa kamalalla kuiskauksella, kun hän
pakeni lääkärin luo. "Hän on hurja taas. Tyynnytä häntä, tyynnytä
häntä. katso! kuinka hän seisoo ojennetuin käsivarsin ja tuijottavin
silmin, mutisten mitä julmimpia sanoja! Voimani pettävät minun. Se on
liian hirveätä."
Lääkäri astui eteenpäin ja seisattui Alroy'n viereen, mutta yritti
turhaan vetää hänen huomiotansa puoleensa. Hän rohkeni tarttua hänen
käsivarteensa. Ruhtinas vavahti, kääntyi ja, tuntien hänet, huudahti
isolla äänellä: "pois, velimurhaaja!"
Honain vetäytyi takaperin, vaaleana ja väristen. Schirene juoksi hänen
luokseen. "Mitä hän sanoi, Honain? Sinä et puhu mitään. Minä en koskaan
ennen nähnyt, että sinä vaalenit. Onko sinultakin järki mennyt?"
"Minä soisin, että niin olisi."
"Kaikki ihmiset käyvät hulluiksi. Hän varmaan sanoi jotakin. Kerro se
minulle. Mitä se oli?"
"Kysy häneltä itseltä."
"Minä en tohdi. Kerro minulle -- kerro minulle, Honain!"
"Minä en rohkene."
"Oliko se mikään sana?"
"Oli! semmoinen sana, joka herättää kuolleet. Menkäämme pois."
"Tarkoitustamme saavuttamatta. Pelkuri! Minä puhuttelen häntä. Minun
oma Alroy'ni", lausui prinsessa lempeällä äänellä, kun hän astui hänen
eteensä.
"Kuinka, onko kettu jättänyt tiikerin jälelle! Vai niin? Eikö löydy
mitään kostoa? Ainoastaan viattomiako vainotaan? Minä olen viaton; minä
en sinua kuristanut! Hän sanoi syystä: 'varo vaan! ne, jotka tekivät
tämän, ovat alttiit tekemään pahempiakin.' Ja tässä he nyt hyörivät
kirotussa toimessansa. Sinun kärsi vaan ruumiisi, suuri Jabaster, mutta
minun he tahtoisivat kuristaa sekä ruumiini että sieluni!"
Prinsessa huudahti ja kaatui esiin rientävän Honainin syliin, joka
kantoi hänen pois vankihuoneesta.