Jos kohta Kislochin ja hänen kumppaninsa läsnä-olo ei erittäin ollut
Alroy'n mieleen, he ennen pitkää joutuivat koko muun joukon erityiseen
suosioon. He tiesivät tyyni kaikki paikat ja olivat kauan kokeneet
erämaan oloja, jonka vuoksi he olivat suuren-arvoiset liittolaiset.
Heidän vallaton pilapuheisuutensa ja ainainen hilpeytensä suvaittiin
hyvästi pakolaisten nykyisessä yksitoikkoisessa elämässä. Mitä
Alroy'hin itseen tulee, hän mietti paetaksensa Egyptiin. Hän päätti
ensi tilaisuudessa hankkia itselleen muutamia kameleja, sitten laskea
hajalle joukkonsa paitsi Benaiah'n ja pari kolme uskollista palveliata;
ja hän arveli, että heidän onnistuisi kauppamiehen puvussa kulkea
Syrian läpitse ja Palestinan kautta päästä Afrikaan. Nämät tuumat ja
näky-alat edessään hän kävi päivästä päivään iloisemmaksi ja
toivokkaammaksi tulevaisuuden suhteen. Hänellä oli vielä muutamia
juveleja, joita hän aikoi myydä Kairossa semmoisesta hinnasta, joka
riitti hänen tarkoituksiinsa; ja kaikkia elämän intohimoja jo nuorena
tyydytettyänsä hän tahtoi vartoa olemisensa levollista loppua jossakin
ihanassa yksinäisessä paikassa kauniin toverinsa kanssa.
Kun he eräänä iltana palasivat kosteikolta, Alroy taluttaen sitä
kamelia, joka kantoi Schireneä, ja tuon tuostakin katsoen ylös hänen
elähyttäviin kasvoihinsa, Schirenen virkeä mieli kääntyi suloiseen
tulevaisuuteen.
"Näin me siis silloin kuljemme erämaan poikki", lausui Schirene.
"Lieneekö tämä vaivalloista?"
"Rakkaus ei tunne mitään vaivoja", Alroy vastasi.
"Ja me olemme luodut rakkautta eikä valtaa varten", Schirene lisäsi.
"Entisyys ei ole kuin pelkkä unelma", Alroy lausui. "Niin viisaat
sanovat; vaan siksi kuin me itse toimimme, heidän viisautensa on tyhjää
tuulta. Minä tunnen sen nyt. Olemmeko koskaan asuneet kuin erämaissa,
olemmeko koskaan eläneet kuin taateleilla? Minusta tämä elämä näyttää
aivan luonnolliselta. Jollei kaukaisten maitten turvallisuus
houkuttelisi minua, minä saattaisin jäädä tänne vapaaksi ja
onnelliseksi lainhylyksi. Aika, tottumus ja pakko muuttavat meidän
luontoamme. Kun minä ensiksi kohtasin Scherirah'n näissä raunioissa,
minä kavahdin huonontunutta ihmistä; vaan nyt minua haluttaisi olla
hänen perillisensä. Me emme saa ajatella!"
"Ei, kultaseni, me toivomme vaan", vastasi Schirene; ja he astuivat
sisään porteista.
Ilta oli ihana, ilma oli vielä lämmin ja suloinen. Schirene katseli
loistavia taivaita. "Me emme muistaneet noita korkeita tanteria, kun
asuimme Bagdadissa", hän huudahti; "vaan kuitenkin, armaani, mikä oli
palatseimme komeus näihin verrattuna? Kaikki on meille annettu, mitä
ihmiset halajavat: vapaus, kauneus ja nuoruus. Minä luulen, Alroy, että
me ennen pitkää katsomme takaisin ihmeelliseen entisyyteemme ikäänkuin
toiseen ja alhaisempaan maailmaan. Minä soisin, että tämä olisi Egypti!
Se on minun ainoa toivoni."
"Ja se toteuntuu pian. Ennen pitkää on kaikki valmisna. Vähäisen aikaa
vaan, ja Schirene nousee kamelinsa selkään pidempää matkaa varten kuin
juuri taatelein poiminta-paikalle. Sinusta tulee kai oiva
matkustavainen!"
"Aivan varmaan; te väsytte kaikki ennenkuin minä."
He ehtivät amfiteaterin luo ja istuutuivat leimuavan valkean äärelle.
Harvoin oli Alroy siitä ajasta, kuin hän kukistettiin, näyttänyt
iloisemmalta. Schirene lauloi arabialaisen laulun sotureille, jotka
yhtyivät vilkkaasen kööriin. Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin he lähtivät
levolle; ja he panivat maata toivokkaina ja tyytyväisinä.
Muutamia tunteja jälestäpäin, päivän koitossa, Alroy heräsi unestansa
siitä, että joku kovasti painoi hänen rintaansa. Hän säpsähti; julma
sotamies notkistui hänen ylitiensä; hän koetti sysätä tätä pois; hän
huomasi, että hänen kätensä olivat kahleissa. Hän koetti nousta; hänen
jalkansa olivat sidotut. Hän katsoi Schireneä ja huusi häntä nimeltä;
hän ei saanut vastaukseksi kuin parahuksen. Amfieateri oli täynnä
Karamanialaisia sotureita. Hänen omat miehensä joutuivat hämmennyksiin
ja voitettiin. Kisloch ja Guebriläinen olivat pitäneet vahtia. Hän
nostettiin maasta ja viskattiin kamelin selkään, joka kohta talutettiin
ulos amfiteaterista. Hän näki kaikkialla ympärillänsä kauheata
sekasortoa ja pelästystä. Hän ei voinut puhua vihoissaan ja
epätoivossansa. Kameli ajettiin erämaahan. Joukko ratsumiehiä
ympäröitsi sitä heti, ja nyt aljettiin kiireesti kulkea eteenpäin.
Kaikki näytti tapahtuneen vaan silmänräpäyksessä.
Kuinka monta päivää oli kulunut, sitä Alroy ei tietänyt. Hän ei ollut
pitänyt ajasta mitään vaaria. Yö ja päivä teki hänen yhtä. Hän eli
huumauksissa. Vaan ilman sulous ja vihantava maa virittivät viimein
johonkin määrin hänen huomiotansa. Hän tunsi juuri, että he olivat
jättäneet erämaan. Hänen edessään suikersi jalo virta; hän näki
Eufrateen ihan samalta paikalta, kuin hän oli ensin nähnyt sen
pilgrimiretkellänsä. Vaikutusten suuri yhtäläisyys sai hänen muistonsa
heräämään jälleen. Kyynel puhkesi hänen poskellensa; katkera pisara
valui hänen kuiville huulilleen; hän pyysi jotakin juotavaa
lähimmäiseltä ratsumieheltä. Vartia tarjosi hänelle kosteata sientä,
jolla hän hankalasti pyyhkäsi suutansa, ja antoi sen sitten pudota
maahan. Karamanialainen löi häntä.
He tulivat virran luo. Vanki nostettiin kamelin selästä ja muutettiin
katettuun venheesen. Moniaitten tuntien perästä he pysähtyivät ja
nousivat maalle vähäisen kylän kohdalla. Alroy asetettiin aasin selkään
takaperin istumaan. Hänen vaattensa soaistiin ja revittiin. Lapset
nakkasivat lokaa hänen päällensä. Vanha ämmä pani kauheilla kirouksilla
paperikruunun hänen päähänsä. Vaivoin hänen kovien vartiainsa onnistui
estää, ettei heidän uhriansa raadeltu kappaleiksi. Ja semmoisella
tavalla David Alroy neljäntenätoista päivänä keskellä päivää astui
jälleen Bagdadiin.