Aamun ensi koitteessa Hebrealaisten ratsuväki, paitsi vartiakunta,
hyökkäsi vastustamattomalla voimalla Karamanialaisten lähestyvien
kolonnein puoleen ja hajotti ne perinjuurin. Alp Arslan kokosi jälleen
soturinsa, ja hänen onnistui vihdoin asettaa pääjoukkonsa hyvään
järjestykseen. Alroy ja Asriel veivät esiin osastonsa, ja tappelu kävi
nyt yleiseksi. Se riehui useita tunteja, ja sitä kannatettiin hyvästi
molemmin puolin. Karamanialaisten veri vuoti runsaasti, mutta vakavan
luontonsa ja suuremman lukumääränsä kautta he jonkun aikaa hillitsivät
Hebrealaisten tuimuutta ja näitten johdattajan jäntevyyttä. Tämä päivä
himmensi loistollansa Alroy'n kaikki entiset urhotyöt. Kaksitoista
kertaa hän ryntäsi esiin Pyhän Vartiakuntansa etupäässä, ja usein hän
tunki aivan Alp Arslanin teltaan saakka.
Turhaan hän koetti päästä käsikähmään tämän kuuluisan päällikön kanssa.
Molemmat kuninkaat taistelivat riveissänsä, vaan kuitenkin sallimus oli
säätänyt, etteivät heidän miekkansa koskaan kohtasi toinen toistansa.
Neljä tuntia ennen puolta päivää näki Alroy selvään, että, jollei
Scherirah saapuisi paikalle, hän ei jaksaisi lannistaa kauheata
ylivoimaa. Hänen oli täytynyt varhain kutsua varaväkensä avuksi, ja
vaikka Arslanin kuolleitten lukumäärä oli suurempi kuin missään
Hebrealaisten edellisessä voitossa, Karamanialaiset yhä pitivät
tarjolla ääretöntä sotarintaa, jota verekset joukot taukoamatta
kartuttivat. Paljouteensa luottaen ja huomaten vihollisensa heikkouden
Arslan vaan puollusti itseänsä ja uuvutti ahdistajiansa sillä, että hän
ei muuta kuin hääti heidän hirveitä ja moniteltuja päällekarkauksiansa.
Alroy oli hetkeksi peräyttänyt Pyhän Vartiakuntansa taistelosta. Abner
ja Asriel yhä jatkoivat tappelua, ja kalifi mietti väli-ajalla uusia
ponnistuksia ja odotti huolestuneena Scherirah'n tuloa. Viidennellä
tunnilla hän näki riemuiten joltakin kunnaalta varrottujen apujoukkojen
likenevät liput. Siinä vahvassa luulossa, että päivä oli voitettu, hän
julisti elähyttävän uutisen sotamiehillensä ja, kun nämät nyt olivat
innoissansa tästä ilahuttavasta sanomasta, johdatti heitä kerran vielä
rynnäkköön. Tätä ei mikään pidättänyt; Scherirah näytti tulleen vaan
pakenevia takaa ajamaan, vaan voittoa aikanansa täydellisentämään.
Kuinkapa suureksi kävi sen vuoksi Alroy'n kauhu ja hämmästys, kun
Benaiah täyttä riiviä ratsasti hänen luokseen ja ilmoitti, että nuot
kauan odotetut apujoukot olivat Scherirah'n ja Abidanin yhdistyneet
osastot, jotka takaa kävivät hänen kimppuunsa. Inhimillinen nero ei
voinut keksiä mitään pelastuskeinoa. Nääntyvät Hebrealaiset, joitten
voimia oli koetettu viimeisiin asti, piiritettiin. Karamanialaiset
täyttivät kaikkialta ja yhtä haavaa esiin. Ennen pitkää Hebrealaisten
armeija oli saatettu epäjärjestykseen. Lujimmat soturit heittivät
epätoivosta pois aseensa. Jokainen ajatteli vaan oman henkensä
säilyttämistä. Abnerkin pakeni Hamadania päin. Asriel surmattiin.
Havaiten, että kaikki oli hukassa, Alroy syöksähti noin kolmen sadan
vartiakuntalaisen etupäässä teltansa luo, tarttui taintuvaan
Schireneen, nosti hänet eteensä satulaan, ja, kaataen kaikki edestänsä,
kiidähti erämaahan.
Kahdeksaanviidettä tuntiin he eivät ollenkaan pysähtyneet. Heidän
joukkonsa oli pian huvennut, ettei ollut kuin kolmasosa jälellä.
Kolmannen päivän aamuna he astuivat ratsahilta ja virvoittivat itseänsä
jonkun lähteen luona. Ainoastaan puolet pääsivät jälleen satulaansa.
Schirene ei puhunut mitään. Eteenpäin he riensivät taas, joka hetki
jättäen perässään jonkun voipuneen kumppanin. Vihdoin he viidentenä
päivänä saapuivat, noin kahdeksankymmentä luvultansa, johonkin
palmupuun vehmastoon. Täällä he astuivat hevosensa selästä. Ja Alroy
otti Schirenen syliinsä, ja varjo näytti elvyttävän häntä. Hän avasi
silmänsä ja pusersi hänen kättänsä ja hymyili. Alroy poimi hänelle
muutamia taateleita, ja hän joi vähäisen vettä.
"Meidän vaivamme päättyvät pian, kultaiseni", hän kuiskasi Schirenelle;
"minä olen menettänyt kaikki, paitsi sinut."
He alkoivat uudestaan ratsastaa ja, kulkuansa hiljentäin, joutuivat
iltapuoleen autiokaupungin luo, johon Alroy koko ajan oli pyrkinyt.
Rientäen isoa katua alaspäin he saapuivat viimein tuohon vanhaan
amfiteateriin. He astuivat ratsahilta. Alroy laitti heidän vaipoistansa
vuoteen Schirenelle. Muutamat keräsivät polttopuita, joita löytyi
suuria varoja, ja sytyttivät isoja tulia. Toiset pyysivät
metsäkauriita, niin kauan kuin vielä oli päivä, ja heidän onnistui
saada kyllin ateriaansa varten, taikka noutivat vettä tuosta lähteestä,
joka oli tiedossa heidän johdattajallansa. Tunnin kuluttua he nähtiin
parveilevan valkeittensa ympärillä ja syövän yksinkertaista ruokaansa,
ja olisi pikemmin luullut heitä tämän jylhän asunnon varsinaisiksi
asukkaiksi kuin mahtavan hallitsian hajotetuksi ja ylellisyyteen
tottuneeksi vartioväeksi.
"No poikani", Alroy lausui, kun hän hieroi käsiänsä kohoavan liekin
vieressä, "parempi tämä kuitenkin on kuin erämaa!"