Kerta vielä ratsunsa selässä, kerta vielä keskellä legionejansa, kerta
vielä lumottuna ja innostuneena, kun hän näki heiluvat liput ja kuuli
elähyttäviä sotatorvia, kerta vielä katsellen sitä voimaa, joka yhä oli
hänen käskynsä alaisena, ja ajatellen sitä suurta saalista, josta nyt
oli taisteleminen, Alroy saavutti suurissa määrin jälleen tavallisen
rohkeutensa ja itsehillintönsä. Hänen jäntevyytensä palasi samalla kuin
hänen verensä kiihtyi, ja uhkaavan vaaran suuruus nätti vaan enentävän
hänen neronsa tuotteliaisuutta.
Hän kiirehti viidenkymmenen tuhannen miehen kanssa riento-marssissa
Mediaa kohden. Toisen päiväyksen päässä verekset sanansaattajat tulivat
Abnerin tyköä, ilmoittaen, että tämä ei ollut jaksanut vastustaa
Karamanian kuninkaan urhoollisia ja melkein lukemattomia joukkoja,
vaan oli kokonaan luopunut Persiasta ja koonnut kaikki voimansa
Luristanissa. Näitten tietojen johdosta Alroy lähetti sanan
Scherirah'lle, että hän viipymättä käyttäyttäisi osastonsa Abnerin luo
ja jättäisi pääkaupungin omille onnillensa.
He astuivat taas Kerrundin vuorten ylitse ja yhtyivät Abzah'n virralla
Abneriin ja Median armeijaan, joka oli kolmenkymmenen tuhannen miehen
suuruinen. Tässä Alroy levähti päivän sotureitansa virkistyttääkseen,
ja lähti seuraavana aamuna Persian rajalle, karkasi odottamatta Alp
Arslanin edistyneisin vartiojoukkoihin ja ajoi ne suurella tappiolla
takaisin. Mutta Karamanian kuninkaan armeija oli niin suuri, ettei
kalifi uskaltanut ryhtyä yleiseen tappeluun, vaan vetäytyi takaperin ja
asettui sotarintaan läheiselle Nehavendin lakealle, tälle yhden hänen
ensimäisen ja loistavimman voittonsa näkymölle, jossa hän vartoi
Scherirah'n hetkestä hetkeen toivottua tuloa.
Karamanian kuningas, joka halusi saattaa asiat pikaiseen päätökseen ja
oli ylpeä suuremmasta voimastansa, eteni vitkastelematta. Korkeintaan
kahden kolmen päivän perästä oli silminnähtävästi taistelo taisteltava,
joka ratkaisisi Idän kohtalon.
Toisena aamuna sen jälkeen, kuin he olivat tulleet Nehavendille, joukko
Karamanialaisia hyökkäsi yhtäkkiä väijyksistä kalifia vastaan, joka oli
lähtenyt metsästämään ainoastaan muutamien upseerien kanssa. Alroy ja
hänen kumppaninsa puollustivat itseänsä semmoisella vimmalla, että
heidän vihdoin onnistui torjua päältänsä ahdistajansa, vaikka näitä oli
kolme kertaa enemmän. Peräytyessään Karamanialaisten johdattaja
paiskasi keihäänsä kalifia päin, joka epäilemättä olisi saanut
surmansa, jollei nuori vartiakunnan upseeri olisi heittäynyt Alroy'n
eteen ja omaan rintaansa vastaanottanut kuolettavan haavan. --
Hämmentyneenä seurue palasi joutuin leiriin, Alroy itse kantaen lujan
uskollisuuden ja sotamiehen innon menehtyvää uhria.
Haavoitettu upseeri kuljetettiin kuninkaalliseen teltaan ja laskettiin
kalifin omalle vuoteelle. Taitavin lääkäri tuotettiin; hän tutki
haavaa, vaan pudisti päätänsä. Kuoleva soturi tunsi itse toivottoman
tilansa. Hänen tuskansa saatiin vaan sillä lievitetyksi, että keihäs
vedettiin ulos, joka kohta aikaan saattaisi hänen kuolemansa. Hän
tahtoi puhua kahden kesken hallitsiansa kanssa.
"Herrani!" upseeri lausui, "minun täytyy nyt kuolla; ja minä kuolen
ilman mitäkään kipua. Minä olen aina katsonut suurimmaksi kunniaksi,
että saisin kuolla teitä palvellessani. Sallimus on suonut sen minulle;
ja jos kohta minä en ole tappelutanterella saavuttanut kohtaloani, se
on joksikin lohdutukseksi, että minun kuulemani on pelastanut kaikkein
arvokkaimman elämän. Herrani! minulla on sisar."
"Älä tuhlaa voimiasi, kallis ystävä, hänen nimeänsä nimittämällä. Ole
varma siitä, että minä aina pidän sinun sukulaisiasi omaisinani."
"Minä en epäile sitä. Minä tahtoisin tuhat kertaa panna henkeni
alttiiksi semmoista hallitsiaa varten! Raskas taakka painaa minun omaa
tuntoani, herrani, enkä minä voi kuolla levollisena, jollen saa sitä
huojentaa."
"Puhu, puhu pelkäämättä. Jos sinä olet loukannut ketään ja Alroy'n
valta taikka varat voivat vapauttaa sinun ahdistetun sielusi, hän ei
säästä mitään -- ei säästä mitään, ole varma siitä."
"Jalo, jalo hallitsia, minun tulee puhua lyhyesti; sillä, vaikka minä
elän niin kauan, kuin tämä keihäs on ruumiissani, minun tuskani
kuitenkin ovat kovat. Herrani, se teko, josta minä puhun, koskee
teitä."
"No."
"Minä olin vartiana sinä päivänä kuin Jabaster kuoli."
"Taivaitten kautta! minä kuuntelen tarkkaan. Puhu, puhu!"
"Hän kuristi itsensä, eikö niin sanota?"
"Niin minulle aina kerrottiin."
"Sinä olet syytön, sinä olet syytön! Minä kiitän Jumalaani, kuninkaani
on syytön!"
"Ole yhtä varma siitä, kuin että Israelilla on toivo. Minä pyydän
sinua, kerro minulle kaikki."
"Kuningatar tuli, sinettisormus kädessä. Semmoista valtaa minun täytyi
totella. Hän astui sisään, ja hänen perässään herra Honain. Minä kuulin
ankaria sanoja; minä kuulin Jabasterin äänen. Hän taisteli vastaan,
niin! hän taisteli; vaan haavoitettuna ja kahletettuna hänen vankka
ruumiinsa ei voinut kauan tehdä vastarintaa. Rumaa leikkiä, rumaa
leikkiä, herrani! Mitä minä semmoisten vastustajain voin? He lähtivät
huoneesta hiipivin askelin. Kuningattaren silmät kohtasivat minun
silmäni. Minä en ole koskaan saattanut unohtaa noita julmia ja hehkuvia
kasvoja."
"Sinä et ole koskaan puhunut tästä kauheasta lopusta?"
"Ei kenellekään muulle kuin sinulle. Ja miksi sen nyt ilmoitan, sitä
minä en tiedä, paitsi että tuntuu siltä, kuin joku sisällinen vaikutus
vaatisi sitä, ja minusta näyttää kuin ne, jotka tekivät tämän, olisivat
valmiit tekemään pahempiakin, jos niin sopisi."
"Sinä olet ryöstänyt minulta kaiken rauhan, vieläpä rauhan toivonkin --
vaan kuitenkin minä kiitän sinua. Nyt minä tiedän elämän arvon. Minä en
ole tahtonut koskaan ajatella tuota surullista päivää; vaan kuitenkin,
vaikka minä olen välisti varonut jotakin konnan työtä, pahimmat asiat
olivat vähäpätöiset tämän hirmuisen kertomuksen rinnalla."
"Se on kerrottu; ja nyt minä pyydän, että säilytät salaisuutesi sillä,
että vedät tämän keihään vaivaantuneesta ruumiistani."
"Uskollinen sydän, se on surullinen työ."
"Minä kuolen ilolla, jos sinä sen toimitat."
"Se on tehty."
"Jumala varjelkoon Alroy'ta!"