Vähitellen uni valloitti voipuneen ja toivottoman kalifin. Hän
laskeusi divanillensa ja nukkui ennen pitkää sikeään uneen. Hän lienee
levännyt tunnin aikaa, kun hän yhtäkkiä heräsi. Siitä kammiosta, jossa
hän makasi, tultiin isoon saliin korkean ja lavean holvikaaren kautta,
joka tavallisesti oli vaatteella verhottu, mutta nyt oli paljastettu.
Ihmeeksensä Alroy näki, että tämä eteishuone nyt hohti valosta. Hän
nousi vuoteeltansa, hän astui eteenpäin; hän havaitsi uuteliaisuuden ja
pelon tunteilla, että sali oli täynnä olentoja, hirveät tosin katsella,
mutta hänelle enemmän hirveät kuin oudot. Hän tunsi, että nämät
tavattoman isot ja mystilliset haamut, jotka seisoivat ympäri avaran
huoneen seiniä ja joista jokainen piti ojennetussa kädessään leiskuvaa
tulisoittoa, olivat noita kammottavia Afriteja. Salin päässä istui
komealla valta-istuimella, jota papit ja hovimiehet ympäröivät, eräs
hallitsia, jonka Alroy oli ennen nähnyt, suuri Salomon! Alroy näki
tässä vartalon ja muodon puolesta saman Salomonin, jonka valtikan
Vankeuden Ruhtinas oli ottanut Judan kuninkaallisista hautakammioista.
Näytti siltä kuin ei tämä kummallinen kokous olisi ensinkään tietänyt,
että yksi tämän maailman lapsi oli läsnä, joka epätoivon
uskaliaisuudella nojausi jotakin holvin pylvästä vastaan ja
hämmästyneenä katseli tätä äänetöntä ja liikkumatonta seuraa. Ei mitään
sanottu, ei mitään tehty. Ei kukaan hievahtanut paikaltansa, ei kukaan
vähimmälläkään liikenteellä osoittanut, että hän arvasi, jotta joku muu
oli läsnä paitsi hän itse.
Yhtäkkiä juhlakulkue ilmestyi salin päästä, aivan läheltä sitä paikkaa,
jossa Alroy seisoi. Paageja ja tanssivia tyttöjä hehkuvilla silmillä ja
hekumallisilla liikenteillä, sotureita, joilla oli jykeät aseet ja
kunnian-arvoinen muoto, väljät vaipat ja löyhyvä parta, ja kun he
etenivät, ei syntynyt mitään ääntä, vaikka he astuivat sangen
vilkkaasti; eivätkä soittoniekatkaan, joita oli suuri joukko ja jotka
soittivat harppuja ja psaltareita ja käsirumpuja ja torvia, vähintäkään
häirinneet kaikkialla vallitsevaa äänettömyyttä.
Tämä lukuisa seurue virtaili esiin hyvässä järjestyksessä
loppumattomana jaksona, kävi kolme kertaa ympäri salin, kumarsi häntä,
joka istui valta-istuimella, ja sioittui riveihin Afritein eteen.
Ja nyt nähtiin kaksitoista haamua, kantaen suurta sinettiä --
viheriäistä kiveä, jossa kirjaimet näyttivät hohtavilta liekeiltä ja
olivat samat kuin siinä Jabasterin talismanissa, jota Alroy vielä
säilytti lähellä sydäntänsä. Ja nuot kaksitoista haamua asettivat
suuren sinetin Salomonin eteen ja lankesivat polvillensa, ja kuningas
nyykäytti päätänsä. Samalla silmänräpäyksellä Alroy tunsi ankaran
pistoksen sydämensä kohdalla. Hän pani äkkiä kätensä kipeälle paikalle,
ja katso! talismani hajosi tomuksi.
Juhlakulkue päättyi; yksinäinen haamu astui esiin. Ainoastaan äskeiset
tapaukset estivät Alroy'ta vaipumasta maahan Jabasterin edessä. Sillä
hän tuo yksinäinen ilmiö oli. Se astui eteenpäin, kantaen valtikkaa. Se
astui eteenpäin, se lankesi polvillensa valta-istuimen eteen, ja
tarjosi valtikkaa kruunatulle ja juhlalliselle olennolle. Ja Salomon
ojensi kätensä ja otti valtikan, ja samalla korkea kokous katosi!
Alroy syöksähti heti esiin huoneesen, vaan kaikki oli pimeätä ja
hiljaista. Sotatorvi raikkui. Hän tunsi oman sotaväkensä sävelet. Hän
haperoitsi ikkunan varjostinta, ja vetäen sitä syrjälle näki koittavan
auringon ensimäiset säteet.