Kalifi palasi kammioonsa, jossa hänen kirjurinsa paraikaa
työskentelivät. Astuessansa edestakaisin permannolla hän lausui heille
tarpeelliset käskyt.
"Kuka on vartioiva upseeri?"
"Benaiah, herra."
"Minä muutan hänen. Hän pelasti minun pääni Tigrin partaalla. Tämä on
häntä varten. Kuningatar seuraa meitä. Hän olkoon Benaiah'n turvissa.
Nämät paperit ovat visirille annettavat. Sotajoukot olkoot aseissa
päivän valjetessa. Tämä päiväkäsky on herra Asrielia varten.
Toimittakaat tämä heti Hamadaniin. Onko Tatari lähetetty Medadin luo?
Se on hyvä. Te olette tehneet velvollisuutenne. Nyt levolle, Pharez!"
"Herra!"
"Minä en mieli nukkua tänä yönä. Tuokaat minulle minun juomani. Menkäät
makaamaan, hyvä poikani. Minä en tarvitse mitään. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä, armollinen herra!"
"Jos miettisin! Minä olen yksinäni. Minä olen levollinen eikä minun
sieluni kuitenkaan ole iloinen. Minä en ole, mikä minä olin. Ken olisi
voinut neljäkolmatta tuntia takaperin uneksia näitä? Kaikki jälleen
vaaran alttiina! Kerta vielä sotakentällä ja taistellen samalla
valtakunnan ja hengen puolesta! Minulta puuttuu entisten päivien
mahtava into. Minä en ole, mikä minä olin. Minulla ei ole luja usko.
Kaikki ympärilläni näyttää muuttuneelta ja untelolta ja elottomalta.
Missä ovat nyt nuot säihkyvät silmät ja voittoa ennustavat kasvot,
jotka ympäröitsivät minua taistelon aattona, minua, Herran voideltua!
Minä en näe niitä nyt. Ne ovat muuttuneet niinkuin minä. No! tuo Abidan
oli yksistänsä koko sotajoukon veroinen, ja nyt hän on nousnut minua
vastaan. Schirene puhui profetissasta; mieleeni muistuu, kuinka tämä
tyttö oli meidän riviemme innostuttava sotatorvi, vaan missä hän nyt
on? Oikeuteni rankaisema! Ja missä hän on, tuo paljoa voimakkaampi, tuo
ystävä, neuvon-antaja, ainainen johdattaja, nuoruuteni opettaja; kaiken
mainehikkaan elämänjuoksuni vakava, lempeä, uskollinen kaitsia; joka
työskenteli yöt päivät herkeämättä, että minä tulisin kuuluisaksi! Voi!
minusta tuntuu kuin olisin pikemmin tuomittu ja toivoton uskonsa
pettäjä kuin nuori sankari taistelon aattona, jota alinomaisten
triumfien muisto elähyttää!"
"Haa! mikä kauhea haamu sinä olet, joka nouset mustasta maasta
edestäni? Sinä olet jonkun näköinen, jota en tohdi nimittää, mutta
nimitän kuitenkin -- Jabasterin haamu. Pois! miksi katselet minua niin
synkästi? En minä sinua surmannut. Elänkö minä vai uneksinko vai mitä?
Minä näen hänen, niin! minä näen sinun. Minä en pelkää sinua, minä en
pelkää mitään. Minä olen Alroy.°
"Puhu, oi puhu! Minä vannotan sinua, mahtava aave, puhu. Koko
entisyyden muiston kautta, vaikka se on mielettömyyttä, minä vannotan
sinua, anna minun kuulla lapsuuteni säveliä jälleen."
"_Alroy, Alroy, Alroy_!"
"Minä kuuntelen, niinkuin kuuntelisin viimeisen pasunan ääntä."
"_Kohtaa minua Nehavendin lakealla_."
"Hän on mennyt! Puhuessaan hän katosi. Se oli Jabaster! Isieni Jumala,
se oli Jabaster! Tämä kääntyy liian kamalaksi. Minun rohkeuteni on
höltynyt! Minä olisin valmis laskeumaan maahan ja kuolemaan. Se oli
Jabaster! Tuo ääni soi minun korvissani niinkuin kaukainen ukkosen
jyrinä: '_kohtaa minua Nehavendin lakealla_.' Minä tulen, jalo aave,
vaikka kohtaankin tuomioni. Jabaster! Olenko minä nähnyt Jabasterin.
Todellakin! Minusta tuntuu kuin olisin mieletön. Haa! mitä tämä on?"
Kauhea ukkosen jyskäys paukahti palatsin kohdalla; sitä seurasi outo
kolina, joka tuntui tulevan jostakin huoneesta; seraljin muurit
järkkyivät.
"Maantärähys'" Alroy huudahti. "Jospa maa aukenisi ja nielaisisi
kaikki! Haa! Pharez, onko se havauttanut sinuakin? Pharez! me elämme
eriskummaisissa ajoissa."
"Teidän korkeutenne on kovin vaalea."
"Niin sinäkin olet, poikani! Tahtoisitko sinä minua iloiseksi? Vaalea!
me lienemme kylläkin vaaleat; jos tietäisit kaikki. Haa! tuo kauhea
ääni taas! Minä en kestä sitä, Pharez, minä en kestä sitä. Minä olen
kestänyt paljon, mutta tätä minä en kestä."
"Herrani, se tulee asesalista."
"Juokse katsomaan. Ei, minä en tahdo jäädä yksikseni. Missä Benaiah on?
Anna hänen mennä. Jää minun luokseni, Pharez, jää minun luokseni. Minä
pyydän sinua, jää tänne, lapseni."
Pharez talutti kalifin vuoteelle, johon hän heittäysi vaaleana ja
vapisevana. Tuokion kuluttua hän kysyi, oliko Benaiah palannut.
"Hän tulee juuri nyt, herrani!"
"Hyvä, kuinka laita on?"
"Herrani! Varsin hirveä tapaus. Kun ukkonen jymähti palatsin yli, pyhä
lippu putosi asemiltansa ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Kumma kyllä,
Salomonin valtikkaa ei myöskään voi löytää eikä mitään jälkeä siitä
näy."
"Älkäät puhuko tästä kenellekään, jos rakastatte minua, poikani. Älkäät
laskeko ketään asesaliin. Jätä minut, Benaiah, jätä minut, Pharez."
He vetäytyivät pois. Alroy katseli heidän lähtöänsä sanomattoman
tuskaisella silmäyksellä. Samalla hetkellä, kuin he katosivat, hän
riensi vuoteen luo, ja heittäytyen polvillensa ja peittäen kasvonsa
käsillään, purskahti rajuun itkuun, ja huudahti. -- "Oi! Jumalani, minä
olen hylännyt sinun, ja nyt sinä olet hylännyt minun!"