Melske laantui. Soturein huudot, naisten parku, sodan kauhea kohina,
kaikki vaikenivat. Valkea oli sammutettu, verenvuodatus tauonnut.
Kapina oli kukistettu ja järjestys jälleen saavutettu. Voitolliset
sotajoukot kulkivat vartioiten ympäri kaupunkia, jossa kaikki huoneet
olivat suljetut, ja päivänlaskussa voittaja itse vastaan-otti
juhlasalissaan päällikköjensä kertomukset ja onnentoivotukset.
Jabasterin vangitseminen näytti palkitsevan Abidanin paon.
Kummastuttavia sankaritöitä toimitettuansa ylimmäinen pappi vihdoin oli
voitettu ja pidettiin nyt vankina seraljissa. Scherirah'n käytöstä ei
tarkastettu erittäin ankarasti; toimikunta asetettiin tutkimaan
salaista asiata, ja Alroy vetäytyi kylpemään virvoittaaksensa itseään
voiton vaivoista, ensimäisen voiton, jota hän ei voinut katsoa
triumfiksi.
Kun hän synkkämielisenä ja uupuneena lepäsi vuoteellansa, ilmoitettiin
Schirene tulleeksi. Prinsessa heittäysi hänen kaulaansa ja syleili häntä
syleilemistään. Kalifin sydän lientyi hänen puolisonsa hellyydestä,
hänen mielensä virkistyi, hänen alakuloisuutensa katosi.
"Rubinini!" lausui Schirene, ja hän puhui matalalla, hiljennetyllä
äänellä, kasvot kätkettyinä Alroy'n rintaa vastaan. "Rubinini!
rakastatko sinä minua?"
Alroy hymyili lempeästi, kun hän painoi häntä sydäntänsä vastaan.
"Rubinini, sinun helmesi on niin pelästynyt, ettei se tohdi katsella
sinua. Nuot häijyt miehet! minä se olen, jota he vihaavat, minua he
aikovat surmata."
"Ei ole mitään vaaraa, suloiseni. Se on ohitse nyt. Älä puhu -- niin,
älä edes ajattele sitä."
"Voi häijyjä! Ei löydy mitään iloa tässä maailmassa, niin kauan kuin he
elävät. Kun aikoivat murhata Alroy'n, mahtavan hallitsiansa, joka on
tehnyt heidät viheliäisistä orjista ruhtinaiksi! Kiittämättömät pedot!
Minä olen niin levoton -- minä en koskaan enää nuku. Kuinkas aikoivat
tappaa minun viattoman lintuni, minun ihanan lintuni, minun oman
sydämeni! Minä en saata uskoa sitä. Minä se olen, jota he vihaavat.
Minä olen varma siitä, että he tahtovat surmata minut. Sinä et saa
koskaan jättää minua, ei, ei, ei! Sinä et saa jättää minua, armaiseni,
ei milloinkaan, ei milloinkaan! Kuulitko sinä mitään melua? Minusta
tuntuu kuin he olisivat täällä taas valmiina sysäämään tikarinsa
sydämeemme -- meidän hellään, hellään sydämeemme! Minä luulen, että
sinä rakastat minua, lapseni, todella, minä luulen, että niin teet!"
"Rohkaise mielesi, kultaiseni! Meidän ei tarvitse pelätä mitään,
sieluni; minä en voi rakastaa sinua enemmän, muutoin minä sen tekisin."
"Kaikki ilo on mennyt! Minä en koskaan nuku enään. Voi minun sieluni!
olenko sinä todella hengissä? Halailenko minä omaa Alroy'tani, vai onko
kaikki vaan hurjaa ja häirittynyttä unen-näköä? Ovatko minun
käsivarteni kierretyt varjoisen haamun ympäri, ja olenko minä itse
hautakammion kummitus? Häijyt, häijyt ihmiset! Lieneekö se toden totta?
Kuinka, surmata Alroy'n! minun iloni, koko minun elämäni! Voi! voi
minua! meidän kirkas onnemme on paennut ijäksi!"
"Ei niin, suloinen lapseni; me olemme vaan, mitä ennen olimme. Muutamia
lyhyitä hetkiä, ja kaikki on oleva yhtä valoisaa, kuin jos ei mikään
myrsky olisi pimittänyt meidän selkeitä päiviämme."
"Oletko nähnyt Asrielia? Hän kertoo niin kauheita asioita!"
"Kuinka niin?"
"Voi minua! minä olen niin yksinäinen. Minulla ei ole yhtään ystävää."
"Schirene!"
"He himoitsevat minun vertani; minä tiedän, he himoitsevat minun
vertani."
"Todellakin tyhjä luulo."
"Tyhjä! kysy Asrielilta, kysy Ithamarilta. Tyhjä! niin on kirjoitettu
heidän tauluihinsa, heidän veriseen ryöstön ja murhan luetteloonsa.
Sinun surmasi oli aikaan saattava minun kuolemani, ja jos he olisivat
voineet toivoa, että minun lintuni vaan olisi luopunut hellästä
toveristaan, he olisivat säästäneet hänet. Niin! niin! minä se olen,
jota he vihaavat, minua he tahtovat surmata. Tämän vartalon -- minä
pelkään, että se on kadottanut sulonsa, vaan se on vielä sinun, ja
kerta sinä sanoit, että sinä rakastit sitä -- tämän vartalon he
olisivat pilkanneet ja teloittaneet, tämän lumivalkoisen poven he
olisivat repineet ja raadelleet, ja tämän lämpimän veren, joka liikkuu
ainoastaan sinua varten, tämän lämpimän veren tulvan julma Jabaster
olisi vuodattanut vanhan kostonsa alttarilla. Hän vihasi minua aina!"
"Jabaster! Schirene! Missä me olemme, ja mitä me olemme? Elämä,
elämä, ne valehtelevat, jotka nimittävät sinua luonnoksi! Luonto ei
lähettänyt koskaan tämmöisiä tuskan vihureita. Oi! minun sydämeni on
pakahtumallaan. Minä karkoitin hänet ajatuksistani, ja nyt puolisoni
palauttaa hänet mieleeni, ja nyt minun täytyy muistaa, että hän on
minun -- vankini! Taivaan Jumala, isieni Jumala, näihinkö nyt on
jouduttu? Miksi hän ei paennut? Miksi sai Abidan, tavallinen murhaaja,
pelastaa ilkeän henkensä, ja tämä suuri mies, tämä vakava ja mahtava
olento -- voi minua! minä olen elänyt kyllin. Jospa he olisivat
menestyneet, jospa --"
"Herkeä, herkeä, Alroy! Minä rukoilen sinua, armaani, ole levollinen.
Minä tulin tyynnyttämään sinua eikä intohimojasi sytyttämään. Minä en
sano, että Jabaster halasi sinun kuolemaasi, vaikka Asriel sanoo niin;
minä se olen, jota vastaan hän sotii; ja jos Jabasterin täytyy todella
olla niin lähellä sinun sydäntäsi -- jos hän on todella niin
tarpeellinen sinun onneasi varten eikä voi elää sovinnossa sinun orjasi
kanssa, joka nyt seisoo tässä, minä tiedän velvollisuuteni, herrani.
Minä en soisi, että sinun onnesi himmentyisi sen vuoksi, että pelastat
tämän yksinäisen sydämen, vaikka minä tunnen, että se halkeaa. Minä
tahdon mennä, minä tahdon kuolla ja pitää elämän vaikeimpia vaiheita
sulana autuutena, jos se hyödyttää sinua."
"Oi Schirene! mitä sinä tahdot? Tämä -- tämä on tuskalloista."
"Nähdä sinut turvallisena ja onnellisena; ei mitään muuta."
"Minä olen niin, jos vaan sinä olet."
"Älä minusta huoli, minulla ei ole mitään väliä."
"Sinä olet kaikki -- minulle."
"Rauhoitu, rakkaani. Minua surettaa kovin, että, kun tulin sinua
viihdyttämään, minä vaan kiihdytin sinua. Kaikki on hyvin, kaikki on
hyvin. Sano, että Jabaster elää. Entä sitten? Hän elää, ja osoittakoon
hän itseänsä kuuliaisemmaksi kuin ennen; siinä on kaikki."
"Hän elää, hän on minun vankini, hän odottaa tuomiotansa. Se on
laskettava."
"Niin, niin!"
"Annammeko hänelle anteeksi?"
"Herrani tekee mieltänsä myöten."
"Ei, ei, Schireneni, ole ystävällisempi. Minä olen aivan onneton. Sano,
mitä sinä pyydät?"
"Jos minun täytyy sanoa, minä sanon kerrassaan -- hänen henkeänsä."
"Voi minua!"
"Jos meidän entisellä rakkaudellamme on mitään suloa, jos vastaisen,
yhtä runsaan ilon toivo on se, joka sitoo sinut tähän varjokkaasen
maailmaan, niinkuin se sitoo minut, sitoo yksistänsä, minä pyydän hänen
henkeänsä. Hän seisoo meidän ja meidän rakkautemme välillä, Alroy, ja
on seisonut aina. Ei löydy mitään onnea, niin kauan kuin Jabaster elää;
enkä minä voi olla sama Schirene sinulle, kuin tähän asti olen ollut,
jos tämä ylpeä kapinoitsia elää käytöstäni salaa urkkiaksensa."
"Aja hänet maankulkeuteen, aja hänet maankulkeuteen!"
"Yhtymään kapinoitsioihin! Tämäkö sinun valtioviisautesi on?"
"Voi Schirene! Minä en rakasta tätä miestä, vaikka minusta tuntuu, että
minun pitäisi; vaan kuitenkin, jospa tietäisit kaikki?"
"Minä tiedän liian paljon, Alroy. Alusta alkaen hän on inhottanut
minua. Anna nyt, anna, suloinen lintuni, yksi lahja, yksi ainoa lahja
vaan omalle Schirenellesi, jota nuot häijyt miehet niin säikähyttivät!
Minä pelkään, että he tekivät enemmän pahaa, kuin sinä voit arvata.
Niin! ryöstivät pois meidän toivomme. Kenties. Yksi lahja, yksi lahja
vaan! minä en vaadi paljon -- pettäjän päätä. No, anna minulle
sinettisormuksesi. Sinä et anna; no, minä otan sen siis. Mitä, sinä
vastustat! Minä muistan, kuinka sinä usein sanoit, että suudelma voisi
taivuttaa sinun mieltäsi vaikka mihin. Tuossa saat yhden. Maistuiko se
makealta? Saat toisen -- ja vielä yhden. Minä sain jo sormuksen. Jää
hyvästi, armas lintuni, minä palajan heti lepäämään sinun pesässäsi."