"Tähdet hiipivät pois, ja niin minäkin teen. Surkea näky! kun näkee
Jabasterin salaa kulkevan niinkuin häväistyn konnan! Voi! jospa
tarkoitus pyhittäisi teon! arpa on heitetty."
Näin lausuen ylimmäinen pappi pukeusi vaippaansa ja astui palatsistaan
vireille kaduille. Yötistä aikaa itämaitten vilkas elämä astuu
parhaiten silmiin. Soukat, mutkikkaat kadut täynnänsä ihmisiä, jotka
hengittävät jälleen jähtynyttä ilmaa, valaistut kahvilat, iloiten,
vielä juopumatonten yökulkiain joukot, soitto ja tanssi ja runoiliain
ja tarinoitsiain elähyttävät sadut, kaikki yhtyvät antamaan
tähtivaloisille tunneille pettävää, jopa lumoavaakin ilon ja
kummallisten seikkain luontoa.
Oli ensi yö siitä kuin Abidan ja profetissa olivat käyneet Jabasterin
luona. Hän oli luvannut kohdata Abidania suuren moskean edustalla kaksi
tuntia päivänlaskun jälkeen, ja sinne hän nyt meni.
"Minä tulen vähän ennen aikaani", hän sanoi, kun hän saapui isolle
neliskulmaiselle kentälle, johon kohoava kuu vuodatti valovirtansa
tulvan. Ainoastaan muutamia mustia haamuja nähtiin liikkuvan kaukana.
Kaikki olivat kaduilla taikka kahviloissa. "Minä tulen vähän ennen
aikaani", lausui Jabaster. "Salaliittolaiset ovat valppaat. Minä
ikävöitsen tätä kokousta, vaan kuitenkin minä pelkään sitä. Siitä asti
kuin hän esitteli tämän tuuman minulle, minä en ole ollenkaan saanut
unta. Minun mieleni on hämmentynyt. Minä en tahdo ajatella. Jos se
täytyy tapahtua, se tapahtukoon heti. Minun tekee ennemmin mieli syöstä
tämä tikari Jabasterin kuin Alroy'n rintaan. Jos kysyttäisiin vaan
henkeä tai valtaa, minä päättäisin semmoisen elämän, joka ei nyt voi
tuoda mitään iloa, ja luopuisin vallasta, joka on kokonaan suloa
vailla; mutta Israel, Israel, sinä, jota varten minä olen kärsinyt niin
paljon -- anna minun unhottaa, että Jabasterilla oli äiti!"
"Jollei tämä ajatus, joka sitoo minut minun Jumalaani ja kohottaa
mieltäni, jollei tämä ajatus olisi, kuinka mitätön ja kurja, kuinka
vaikea ja tyhjä tämä sanan synnyttämä maailma olisi, johon he ovat
kiintyneet! Jollei tämä ajatus olisi, minä saattaisin vaipua maahan ja
kuolla. Niin! minun suuri sydämeni saattaisi haljeta, surkastuneena,
surkastuneena; minun ankarat intohimoni, nuot tuliset, mutta häilyvät
liekit saattaisivat heiketä ja sammua; ja nämät vahvat aivot, jotka
ovat aina suunnitelleet tietäni ja yllyttäneet minua alinomaisilla
ajatuksilla, saattaisivat heittää sen melan, jolla he niin kauan ovat
viiletelleet, ikäänkuin toivoton perämies keskellä outoa merta."
"Lukeminen ja työskenteleminen, levottomuus ja murhe, voimakas
vaikutus, kenties myöskin aika ja pettyneet toiveet, jotka ovat
kaikkien pahimmat, ovat tehneet työtänsä eikä turhaan. Minä en ole enää
sama Jabaster, joka katseli Kaukason tähtiä. Minusta nekin näyttävät
himmeämmiltä kuin muinoin. Minun elämäni kunnia on lakastumallansa.
Minun lehteni ovat kuivettuneet, kellastuneet, mutta ei saastutetut.
Minä olen vielä sama yhdessä suhteessa -- minä en ole luopunut
Jumalastani, ei teoissa eikä ajatuksissa. Ah! kuka sinä olet?"
"Yksi Israelin ystävä."
"Minua ilahuttaa, että Israelilla on joku ystävä. Jalo Abidan, minä
olen tarkoin ajatellut kaikkia, joista me keskustelimme. Totta
puhuakseni, sinä olet satuttanut semmoista kieltä, jota olen virittänyt
ennen, vaikka vaan yksinäisyydessäni; huikea sävel, todella huikea
sävel, mutta niin nyt on asia, ja koska niin on, laske minut heti
ystäviesi luo, Abidan."
"Jalo Jabaster, sinä olet se, joksi sinua luulin."
"Abidan, sanotaan, että tieto, että tekee oikein, on onnellisen mielen
paras perustus."
"Juuri niin."
"Ja sinä uskot sitä?"
"Tietysti."
"Me teemme aivan oikein?"
"Se on heikko sana näin pyhää tarkoitusta varten."
"Minä olen kovin onneton!"