"Minun täytyy tavata kuningas!"
"Hurskas pappi, hänen korkeutensa on mennyt huoneisinsa. Se on
mahdotonta."
"Minun täytyy tavata kuningas! Arvoisa Pharez, koko edesvastaus olkoon
minun."
"Hänen korkeutensa käskyt ovat todellakin ehdottomat. Teidän ei käy
häntä kohtaaminen."
"Tiedätkö sinä, kuka minä olen?"
"Yksi, jota kaikki hurskaat hebrealaiset kunnioittavat."
"Minä sanon, että minun täytyy tavata kuningas."
"Totisesti, hurskas Jabaster, se ei käy laatuun."
"Onko Israel hukkuva halvan palvelian tähden? Pois tieltä; minun
_täytyy_ tavata hänet."
"Vai niin! Jos teidän täytyy mennä, niin minun täytyy taistella
velvollisuuteni puolesta."
"Älä koske Herran voideltuun. Koira, sinä saat vielä maksaa tämän!"
Näin puhuen Jabaster viskasi Pharezin syrjälle ja, palvelia liepeissä,
syöksähti kuninkaan huoneesen.
"Mitä nämät kaikki tietää?" huudahti Alroy hypähtäen ylös divaniltaan.
"Jabaster! Pharez, mene pois! Kuinka nyt, onko Bagdad nousnut
kapinaan?"
"Pahempi, paljoa pahempi asia, Israel on pian nouseva."
"Kuinka!"
"Minun turmiollinen veljeni on kertonut minulle kaikki, enkä minä
voinut nukkua ennenkuin sain koroittaa ääneni sinua pelastaakseni."
"Olenko minä missään vaarassa?"
"Erämaassa, jolloin ääretön lakea notkui sinun vapisevan jalkasi alla
ja mustat taivaat tuoksuttivat kuumia hiekkapyörteitänsä, sinä olit
enemmän turvassa. Tuona kuolon hetkenä Yksi varjeli sinua, joka ei
koskaan unhota rakasta ja uskollista lastansa, ja nyt, kun hän on
pelastanut sinut orjuudesta, nyt, kun sinun onnesi, ikäänkuin jalo
seeteri, ylenee ilmoihin ja varjostaa kaiken maan, sinä, Hänen kansansa
johdattaja, Hänen valitun kansansa, jonka hyväksi hän on tehnyt niin
monta ihmettä -- sinä käännät sydämesi pois esi-isiesi Jumalan puolesta
ja halajat vieraita iletyksiä."
Sen leveän holvin kautta, joka saatti seraljin puutarhoihin, kuun
säteet valaisivat Jabasterin vartevaa ruumista ja ylöspäin nostettua
kättä; Alroy seisoi, käsivarret ristiin laskettuina vähän tuonnempana,
katsellen pappia, kun tämä puhui, tyvenellä, mutta tutkivalla silmällä.
Yhtäkkiä hän lähestyi nopeasti ja, pannen kätensä Jabasterin
olkapäälle, sanoi matalalla, kysyvällä äänellä: "te puhutte tuosta
naimisesta?"
"Siitä, joka tuotti Salomonin perikadon."
"Kuunnelkaat minua, Jabaster", lausui Alroy, keskeyttäen häntä
levollisella, mutta vakavalla äänellä. "Minä en voi unhottaa, että
minä puhuttelen opettajaani yhtä paljon kuin ystävääni. Herra joka
tietää kaikki, on katsonut minut soveliaaksi tehtäväänsä. Minun
kelvollisuuttani tähän korkeaan ja pyhään toimitukseen ei myönnetty
ilman koetuksitta. Semmoinen syntyperä, josta ei kukaan muu voinut
kerskata, mystilliset tiedot, jommoisia harvalla oli, mieli, joka
rohkeni kohdata kaikkia ja ruumis, joka sieti kovimpiakin -- nämät
olivat minun etuni -- mutta ei siitä sen enempää. Minä olen tuon
suuren koetuksen kestänyt; Sotalaumojen Herra on havainnut minut
luottamuksensa ansainneeksi; minä olen asettanut hänen entisen kansansa
kuntoihinsa; hänen alttarinsa loistavat uhriliekeistä; hänen pappinsa
ovat kunnioitetut -- käy todistamaan, Jabaster -- hänen kaikkivaltiasta
ykseyttänsä on julistettu. Mitä sinä muuta vaadit?"
"Kaikkia!"
"Tunsipa Moses teidät hyvin. Te olette kankeaniskainen kansa."
"Herra, älkäät suuttuko minuun. Jos minä puhun kiivaasti, minä puhun
rakkaudesta. Te kysytte minulta, mitä minä halajan; minä vastaan:
kansallista olemista, jota me kaipaamme. Te kysytte minulta, mitä minä
halajan; minä vastaan: Luvattua Maata. Te kysytte minulta, mitä minä
halajan; minä vastaan: Jerusalemia. Te kysytte minulta, mitä minä
halajan; minä vastaan: temppeliä -- kaikkia, mitä me olemme
menettäneet, kaikkia, mitä me olemme huokailleet, kaikkia, minkä vuoksi
me olemme taistelleet -- meidän ihanata isänmaatamme, meidän pyhää
uskoamme, meidän yksinkertaista käytöstämme ja meidän entisiä
tapojamme."
"Käytös muuttuu aikoja ja oloja myöten; tapoja sopii noudattaa joka
paikassa. Sinun rintavaatteesi osoittaa meidän uskoamme; ja mitä
isänmaahan tulee, onko Tigris vähempi kuin Siloah taikka Eufrates
halvempi kuin Jordan?"
"Voi! oli kunniakas aika, jolloin Israel seisoi kaukana muista
kansoista, puhtaana ja hurskaana olentona, jonka Jumala oli pyhittänyt.
Me olimme silloin valittu perhe, mitä omituisin kansa, määrättynä
Jumalan erityiseksi iloksi. Kaikki ympärillämme oli juhlallista,
totista ja pyhää. Me kartoimme muukalaisia niinkuin saastaisia
olentoja, jotka sokaisivat meidän yksin-omaista hurskauttamme ja,
samalla kuin turvasimme itseemme ja Jumalaamme, meidän elämämme vieri
eteenpäin mahtavan ja juhlallisen uskonnon syvässä virrassa, joka
saatti huonoimmankin meistä katsomaan itseänsä paremmaksi kuin muitten
maitten kuninkaat. Se oli kunniakas aika: minä luulin sen palanneen --
mutta minä herään tästä unelmasta niinkuin muistakin."
"Meidän täytyy heittää uneksiminen, hyvä Jabaster -- meidän täytyy
ryhtyä tekoihin. Jos minä jollakin tapaa antautuisin semmoisiin
unelmiin, jotka usein ryöstivät minulta kultaiset hetket Hamadanissa
taikka entisessä luolassamme, minä kuulisin jonakin aamuna Rumin
sultanin ratistavan porteillani." Alroy hymyili, kun hän puhui; hän
olisi mielellään ruvennut hupaisempaan haastelotapaan, vaan papin
juhlallinen muoto ei soveltunut hänen kevytmielisyyteensä.
"Minun sydämeni on täynnä enkä minä voi puhua: entisyyden muisto
valloittaa minun ajatukseni. Minä olin turhaan luullut, että minun
ääneni, jota totuuden tunto innostutti, vielä pelastaisi hänet; ja nyt
minä seison tässä hänen edessään äänettömänä ja vapisevana niinkuin
rikollinen. Oi! minun ruhtinaani! minun oppilaani!" lausui pappi,
lähestyen, langeten polvillensa ja tarttuen Alroy'n vaippaan, "sinun
pyhän syntyperäsi kautta, sinun innokkaan nuoruutesi ja meidän
yhteisten tutkimustemme suloisen muiston kautta -- kaikkien sinun
hartaitten ajatustesi ja juhlallisten mietintöjesi ja kunniakkaan
maineenpyyntösi kautta -- kaikkein sinun kärsimistesi ja voittojesi ja
ennen kaikkia sen suuren Jumalan nimen kautta, joka on valinnut sinut
lempilapseksensa -- kaikkien ylevän tehtäväsi ihmeitten kautta -- minä
vannotan sinua! nouse, Alroy, nouse ja havauta itseäsi. Se paula, johon
esi-isäsi houkuteltiin, kietonee sinutkin -- tämä Delila leikannee
mystilliset kiharasi. Sinun luonteisesi eivät jätä mitään kesken.
Poikkeeppas kerta siitä suorasta tiestä, joka on sinun edessäsi ja,
vaikka sinä luulet, että kävelet kesäisten puitten välitse, sinä pian
havaitset, että olet joutunut kammottavan salon synkkiin pimentoihin,
joista ei kenkään voi pelastaa sinua!"
"Jos olenkin perinyt suuren esi-isäni tulisen veren, minä kumminkin
pidän hänen valtikkaansa. Voittaako mikään maallinen valta taivaan ja
hadeen yliluonnollisen hallinnon?"
"Herra, herra, tuo legenda, joka tuli Sinaista, on täynnä korkeata
oppia. Muodosta vaan käytöksesi sen neuvoja myöten ja kaikki käy hyvin.
Se sanoo, ettei meidän kansamme pääse entiseen voimaansa kuin sen
avulla, joka hallitsee Salomonin valtikalla. Herra, kun Jumala tarjosi
suosionsa tälle mahtavalle kuninkaalle, sinä tiedät hänen suuren
viisautensa. Ei aarteita eikä pitkää ikää, ei valtaa eikä kostoa --
näitä hän ei valinnut, hän, jolle kaikki oli altisna. Legendassa löytyy
sisällinen tarkoitus yhtä hyvin kuin ulkopuolinenkin merkitys. Saaliin
saavuttaminen todistaa selvään, että olet sovelias hallitsemaan.
Sinulla on nyt hänen valtikkansa, mutta ilman hänen viisauttansa se on
vaan seeterisauva."
"Haa! siihenkö sinä jouduitkin? Minua ilahuttaa, kun näen Jabasterin
valtioviisaana. Kuule minua, ystäväni. Mimmoiset minun tunteeni tuon
kuninkaallisen naisen suhteen lienevätkään, on vähän-arvoinen asia.
Jätä ne sillensä ja katsokaamme tätä asiaa siinä valossa, johon sinä
olet asettanut sen, valtioviisauden eikä intohimojen valossa. Minä en
ole pettänyt Israelin Jumalaa, jonka nimeen minä olen voittanut ja
jonka nimeen minä olen hallitseva; mutta sinä olet kirjan-oppinut, sinä
saatat opettaa meitä. Minä en ole kuullut mitään käskyä, että luopuisin
kunniakkaasta valtakunnastani halvimman maakuntani tähden. Minä olen
Aasian hallitsia; semmoisena minä soisin jälkeistenikin pysyvän. Meidän
kansamme ei ole kuin jäännös, heikko osa niistä runsaista miljoneista,
jotka tunnustavat minun valtaani. Mitä minulla on, minä osaan
puollustaa; mutta minun lapseni ehkä eivät peri isänsä henkeä.
Mahomettilaiset taipunevat mieluisammin heidän hallitukseensa, kun
muistavat, että heidän kalifeinsa tytär ne synnytti. Sinä näet, että
minäkin olen valtioviisas, hyvä Jabasterini!"
"Kareah'n pojan valtioviisaus -- se tuotti tuhoa. Hän piti Egyptiä
parempana kuin Judeaa ja hän sai kärsiä siitä. Herra, Jumala on
siunannut Judan: se on hänen maansa. Hän tahtoi, että hänen oma
kansansa asuisi siinä, jotta hänen palveluksensa aina vireillä pysyisi,
sitä varten hän on monenlaisten omituisten pyhien menojen ja tapojen
kautta eroittanut meidät kaikista muista kansoista, ettemme voi yhtä
aikaa sekaantua heihin ja olla uskollisia hänelle. Meidän täytyy elää
erinänsä. Tämän yksinäisyytemme säilyttäminen on lakimme suuri
tarkoitus ja ydin. Mitäpä meidän Bagdadiin taikka sen asukkaisin tulee,
jossa meidän täytyy joka silmänräpäys nähdä jonkunlaista lakiemme
rikkomista? Voimmeko rukoilla heidän kanssaan? Voimmeko syödä heidän
kanssaan? Yhtä vähän korkeimmissa toimituksissamme kuin elämämme
alhaisimmissa askareissa saamme yhtyä heihin. Jumalamme alttarin
äärellä me olemme yhtä paljon kuin kotomme pöydän vieressä eroitetut
heistä. Herra, te saatatte olla Bagdadin kuningas, vaan te ette voi
samalla olla Juutalainen."
"Minä olen, mikä minä olen. Minä palvelen Sotalaumojen Herraa. Kenties
hän armossansa katsoo Nishaburin ja Tigrin päiviä jonkunlaiseksi
korvaukseksi jostakin vähäpätöisestä laiminlyömisestä leipojan ja
kylvyn sääntöjen suhteen."
"Huomaa minun sanani: leipojan ja kylvyn sääntöjen kautta Alroy nousi
ja ilman niitä hän kukistuu. Kansan henki, joka hänellä oli, nosti
hänen; ja tämän hengen on Moseksen laki muodostanut. Tähän lakiin
nojaantuneena hän olisi todella voinut jättää valtakuntansa
jatkaantuvalle jälkeisölle; vaan nyt, vaikka hänen onnensa puu näyttää
kasvavan tuoreella maalla; vaikka tuhannet lähteet ravitsevat sen
juuria, ja kaste peittääpi oksat, toukka syö sen sydäntä ja huomenna se
kaatuu ikäänkuin surkastunut kurbitsi. Voi! voi Israelia! Me olemme
kauan eläneet koi-ruoholla; mutta viininsaannon halla parhaana
nautinnon hetkenä on peräti katkeraa. Voi! kun minä nostin ylös sinun
vaipuneen ruumiisi Genthesman luolassa, ja Davidin tähti tuikahti
kirkkaana hohtavilta taivailta, menestystä ennustaen, kuka olisi voinut
aavistaakaan tämänkaltaista yötä? Jääkäät hyvästi, Herrani!"
"Seisahdu, Jabaster! sinä vanhin, kalliin ystäväni, minä pyydän sinua,
seisahdu!"
Pappi kääntyi hitaasti, ruhtinas epäili.
"Älä lähde pois suutuksissasi, hyvä Jabaster."
"Suruissani, herrani, ainoastaan suruissani, mutta suruni on syvä ja
kauhea."
"Israel hallitsee Aasiaa, Jabaster. Miksi me pelkäisimme?"
"Salomon rakensi Tadmorin erämaahan, ja hänen laivastonsa toivat kultaa
Ophirista; vaan kuitenkin Alroy syntyi orjaksi."
"Mutta hän ei kuollut semmoisena. Maailman sultanit ovat kukistuneet
minun edessäni. Minussa ei ole mitään pelkoa. Ei, älä mene nyt. Sinun
täytyy ainakin vähäisen luottaa tähtiin, oppinut kabbalista. Katso,
tähteni loistaa yhtä kirkkaana kuin minun onnenikin." Alroy veti
varjostimen pois ja astui Jabasterin kanssa terrassille. Ihana tähti
säteili korkealta. Kun he katselivat, sen väri muuttui ja veripunainen
meteori välähti esiin sen kehästä ja katosi avaruuteen. Ruhtinas ja
pappi katsahtivat yhtä haavaa toinen toiseensa. Heidän kasvonsa olivat
vaaleat, kysyväiset ja levottomat.
"Herrani", lausui Jabaster, "lähtekäät Judeaan."
"Tämä tietää sotaa", vastasi Alroy koettaen toinnuttaa mieltänsä. "Ehkä
melskeitä Persiassa."
"Melskeitä kotona, ei muualla. Vaara on käsissä. Katso eteesi."
Huikea huuto nousi puutarhoista. Se kuului kolme kertaa.
"Mitä tämä on?" huudahti Alroy todella säikähtyneenä. "Herätä
vartioväki, Jabaster, etsi puutarhoissa."
"Se on tarpeetonta ja kenties vahingoksi. Se oli joku henki, joka
huusi."
"Mitä se sanoi?"
"_Mene, Mene, Tekel, Upharsin_!"