Nöyrästi, mutta sievästi kalifin lääkäri kumarsi Idän
valloittajaa. Hänen ryhtinsä ja käytöksensä erosivat suuresti hänen
kanssalähettiläistään; hänen kasvojensa muoto oli yhtä tyven ja
tyytyväinen, hänen pukunsa yhtä komea ja huoliteltu kuin silloin, kuin
hän ensin Bagdadin basaarissa pelasti Alroy'n vilpillisen Abdallah'n
käsistä.
Hän puhui, ja hänen sanojensa sointuun vaikeni kaikki.
"Maailman valloittaja, se kohtalo, jota vastaan taistelo on turha, on
asettanut meidän henkemme ja omaisuutemme teidän haltuunne. Teidän
orjanne tarjoavat teidän hyväksyttäväksenne rikkautensa hedelmiä; ei
verona; sillä kaikki on teidän; vaan näyttääkseen teille turvallisuuden
ja rauhan tuotteita, ja saadaksensa teitä havaitsemaan, että
armeliaisuus on yhtä hyödyllinen voittajalle kuin voitetulle, että
säilyttäminen on parempi kuin tuhoaminen, nauttiminen viisaampi kuin
hävittäminen."
"Sallimus sääsi, että me synnyimme kalifin orjiksi; sama sallimus on
jättänyt hänen valtikkansa teidän huomaanne. Me tarjoamme teille samaa
uskollisuutta kuin osoitimme hänelle, ja anomme samaa suojelusta kuin
hän antoi meille."
"Vaikka teidän päätöksenne kääntyisi mimmoiseksi hyvänsä, meidän
tulee taipua siihen sillä itsensä alentamisella, joka myöntyy
korkeampaan valtaan. Emme kuitenkaan ole kokonaan toivoa vailla. Me
emme voi unhottaa, ettei meidän ole täytynyt lähestyä mitään
barbarilaispäällikköä, joka ei kykene pitämään arvossa sivistyksen
vaatimuksia, taiteen luomia ja ihmisyyden lempeämpiä kehoituksia. Me
tunnustamme teidän vastustamattoman voimanne, vaan rohkenemme toivoa
kaikkia semmoiselta ruhtinaalta, jonka neron kaikki tietävät ja
ihmettelevät, joka on hallituksen huolilta ja aseitten askareilta
oppimisen jalostuttavaan toimeen säästänyt osan nuoruudestaan, jonka
siveyttä puhdas ja ylevä usko on muodostanut, ja joka on siinnyt
pyhästä ja kuuluisasta sukukunnasta, jonka verratonta ikää Profeettakin
tunnustaa."
Hän taukosi; suostumuksen sohina kuului teltassa; se hiljeni heti kuin
valloittaja yritti puhumaan.
"Jalo emiri", vastasi Alroy, "palatkaat takaisin Bagdadiin ja kertokaat
kanssa-alamaisillenne, että Israelin kuningas lupaa suojella heidän
henkeänsä ja varjella heidän omaisuuttansa.
"Entä heidän uskonsa?" kysyi lähettiläs matalammalla äänellä.
"Suvaitaan", vastasi Alroy kääntyen Jabasterin puoleen.
"Siksi kuin tarkemmin säädetään", lisäsi ylimmäinen pappi.
"Emiri", sanoi Alroy, "kalifia itseä kohdellaan kunnioituksella."
"Teidän korkeutenne mieliksi", Honain vastasi, "Rumin sultani on
lähtenyt pois, ja entinen hallitsiamme hänen kanssaan."
"Ja hänen hareminsa?"
"Sekin on lähtenyt."
"Se oli tarpeetonta. Me emme sodi naisia vastaan."
"Miesten yhtä hyvin kuin naisten täytyy myönnyttää teidän korkeutenne
laupeutta."
"Benomi", lausui Alroy, puhutellen nuorta vartioväen upseeria,
"käskekäät, että kunniavartiasto saattaa tätä jaloa emiriä hänen
paluumatkallansa. Me sotamiehet askaroimme vaan raudan nojalla emmekä
voi kilpailla Bagdadin kanssa komeudessa; ottakaat kuitenkin tämä
tikari lahjoittajan tähden"; ja Alroy ojensi Honainille timanteista
säihkyvän tikarin.
Bagdadin lähettiläs astui esiin, otti tikarin, painoi sitä huuliansa
vastaan ja pisti sen poveensa.
"Scherirah", jatkoi Alroy, "tämä jalo emiri on teidän hoivissanne.
Katsokaat, että sovelias telta valmistetaan hänelle, ja ettei hänen
saattoväkensä tarvitse valittaa leirimme karkeita tapoja."
"Teidän korkeutenne mieliksi", vastasi Honain, "minä olen päättänyt
tehtäväni, ja teidän suosiollisella luvallanne minä palajan heti
takaisin. Minulla on tärkeitä toimia, yhtä tärkeitä kuin nämät, vaikka
ne koskevat minua itseä."
"Tehkäät tahtonne, jalo emiri. Benomi, virkanne töihin. Hyvästi,
herrani."
Lähetyskunta likeni, kumarsi ja vetäytyi pois. Alroy kääntyi Jabasterin
puoleen.
"Tuo ei ollut mikään tavallinen mies, Jabaster?"
"Varsin miellyttävä Turkkilainen, herrani."
"Luuletteko, että hän on Turkkilainen?"
"Hänen puvustansa päättäen."
"Olkoon niin. Asriel, käskekäät purkaa leiri. Me astumme heti
Bagdadiin."