Seldshukit seisahtuivat autiokaupungin muurien edustalle. Heidän
päällikkönsä lähetti yhden osaston sitä katsastelemaan. He palasivat,
kertoen, että kaupunki näytti olevan kylmille jätetty. Hassan Subah
käski nyt vartiokunnan saartaa vallit, etteivät viholliset pääsisi
pakenemaan, ja lähti sotureinensa isosta portista äänettömälle kadulle.
Tämän omituisen ja komean näkymön hiljainen suuruus vaikutti julman
ratsuväenkin mieleen. He katsoivat kammolla ja kummastuksella
ympärillensä. Heidän kasvojensa tylyys lientyi, heidän intonsa
heikkeni. Yliluonnollinen levollisuuden tunto valloitti heidät
huomaamatta. Ei yksikään heiluttanut käyräsapeliansa, vinheät ratsut
näyttivät yhtä lannistuneilta kuin heidän isäntänsäkin eikä mitään
ääntä kuulunut paitsi harjaantuneitten hevosten raskas, koneenkaltainen
astunta, jota ei mikään sotasoitanto hilpeyttänyt, ei mikään kirous
eikä pilkka hämmentänyt, ja jota ei edes minkään uhkean ratsun koreat
käännähykset keskeyttäneet.
Aurinko oli laskemallansa; iltatahti tuikki valkoisen jonialaisen
temppelin ylitse, joka leppeänä ja sievänä kohosi hohtavaan ja
purpuranväriseen ilmaan.
"Tännepäin, herrani!" lausui tietä näyttävä kauppias, kääntyen Hassan
Subah'n puoleen, joka keskellä upseerejansa johdatti etujoukkoa. Koko
kaupungin pääkatu oli täynnä seldshukilaisia sotureita. Heidän
nokimustat hevosensa, heidän lumivalkoiset turbaninsa, jotka olivat
koristetut mustan kotkan ja punaisen haikaran sulilla, heidän silmiä
häikäisevät shaalinsa, heidän päivänlaskussa kimaltavat aseensa, ja tuo
pitkä, aaltoileva kauniitten vartaloin ja kiiltävien värien rivi --
tämä sarja sankareita tällä palatsien kadulla -- sota on harvoin
tarjonut mitään niin ylevää taikka ihantavaa näkyä.
"Tännepäin, herrani!" sanoi kauppias, osoittaen sormellansa sitä
soukkaa kulmaa, joka temppelin juurelta saatti rappeutuneita katuja
myöten amfiteaterin luo.
"Seisahtukaat!" huudahti raju, kimeä ääni. Kaikki soturit pysäyttivät
kohta hevosensa.
"Kuka se oli?" kysyi Hassan Subah.
"Minä!" ääni vastasi. Naishaamu seisoi temppelin pylvästössä
kohotetuilla käsivarsilla.
"Ja kuka sinä olet?" lausui Hassan Subah, suuresti hämmentyneenä.
"Sinun paha haltiasi, Seldshuki!"
Vaaleana kuin hänen norsunluinen sotatapparansa Hassan Subah ei
vastannut mitään; jokaista, joka oli kuullut, värisytti; yhä kauhea
nainen pysyi liikkumatonna temppelin portikossa.
"Nainen, noita-akka taikka jumalatar", huudahti viimein Hassan Subah,
"mitä sinä täällä aiot?"
"Seldshuki! katso tuota tähteä. Se on ainoastaan yksinäinen valopisara,
vaan kuka sinun huimasta joukostasikaan voi katsella sitä
kammoksumatta? Ja kuitenkin sinä, rohkeampana kuin Sisera, tulet
taistelemaan niitä vastaan, joitten puolesta vieläpä 'tähdet
juoksussansa taistelevat.'"
"Juutalainen velhovaimo!" Seldshuki huudahti.
"Juutalainen velhovaimo! Olkoon niin; katso siis, minun tenhovoimani on
kohtaava sinua, ja tämä tenho on hävitys."
"Herää, herää, viritä virsi; nouse, Barak, ja vangitse vankeutesi, sinä
Abinoamin poika!"
Tuota pikaa taivas näytti pimenevän, pilvi nuolia ja heittokeihäitä
puhkesi kaikkialta hurskaita Seldshukeja vastaan: suunnattoman suuria
kivi- ja marmoriharkkoja paiskattiin joka taholta, näkymättömät kädet
lävistivät hevosia peitsillä, ja ratsastajat kaatuivat maahan
taistelematta ja tallaantuivat epäjärjestykseen joutuneitten ja
säikähtyneitten veljiensä alle.
"Me olemme petetyt", huudahti Hassan Subah ja nakkasi heittokeihäänsä
kauppiasta päin, mutta kauppias oli kadonnut. Seldshukit koroittivat
mainion sotahuutonsa.
"Oglu, käänny takaisin erämaahan", päällikkö käski.
Mutta tuskin oli vartioväki muurien ulkopuolella kuullut kumppaniensa
sotahuudon, ennenkuin he, levottomina heidän turvallisuutensa puolesta,
riensivät heitä puolustamaan.
Subah'n palaavat joukot, jotka harvenivat joka silmänräpäys kuin he
peräytyivät, estettiin aikeissansa juuri avuksi kiirehtivien kiivauden
kautta. Näitten molempain osastojen vasten tahtoa syntyvä kilvoitus
enensi hämminkiä; ja kun vast'ikään tulleet Seldshukit, viimein
jotenkuten järjestyneinä, olivat päässeet portin luo, he näkivät
kauhistuen, että viholliset olivat sulkeneet sen ja asettaneet väkeä
siihen. Sotamiehet, jotka kaipasivat peräjoukkoon jääneen päällikkönsä
ääntä, hätääntyivät, joutuivat äkkipelon haltuun ja, hevosiansa
kannustaen, kiitivät joka haaralle kaupunkiin. Turhaan Hassan Subah
yritti järjestämään heitä jälleen. Sovelias aika oli mennyt ohitse.
Syöksähtäen noin kolmenkymmenen soturin kanssa eräälle aukealle
paikalle, jonka hänen nopea silmänsä oli havainnut, kun hän tuli katua
alaspäin, ja ja'ellen surmaa jokaisella iskullansa Hamadanin pelätty
kuvernöri vartoi, niinkuin kunnon soturi, välttämätöntä kohtaloansa
eikä kokonaan epäillyt, että joku sattumus vielä selvittäisi hänet
hänen avuttomasta asemastansa.
Ikäänkuin loihtuvoiman kautta hurjia, aseilla varustettuja miehiä nyt
näytti ilmestyvän joka paikasta kaupungissa. Joka raunioläjästä,
jokaisesta hävinneestä temppelistä ja mätänevästä rakennuksesta, joka
katakombista ja kellarista, jokaisen patsaan ja obeliskin takaa
vimmatut soturit täyttivät esiin verisin miekkoinensa. Ja kaikkialla
vuoti Seldshukein veri. Hevosmiehet ryntäsivät rajusti pitkin
rappeutuneita katuja, ja lukuisat jalkasoturit ajoivat heitä takaa;
toisinaan, vähäisiin joukkokuntiin liittyneinä Seldshukit karkasivat
päälle ja tappelivat hirmuisesti; mutta, vaikka he kyllä urhoollisesti
vastustivat julkisia vihollisiansa, heidän oli mahdoton kestää
salaisesti väijyviä. Heillä ei ollut mitään turvapaikkaa, he eivät
voineet silmänräpäykseksikään saada hengenvuoroa. Jos he vetäytyivät
takaperin jonkun vallin luo, jo siellä peitset vilahtelivat; jos he
koettivat järjestää itseänsä jossakin pihassa, he sortuivat niitten
putoavien lohkareitten alle, joita mätettiin heidän päällensä. Oudot
uhkauksen huudot yhtyivät sotatorvien karkeaan rätinään, ja symbalein
ja tamburinein helinä ja melu kaikkui kaikissa kaupungin-osissa.
"Jos vaan voisimme nousta muurille ja päästä erämaahan", huudahti
Hassan Subah yhdelle harvoista jälelle jääneistä tovereistansa, "se on
ainoa pelastuksemme. Me kuolemme tänne niinkuin koirat! Jospa vaan
kohtaisin Alroy'n!"
Kolme Seldshukia ajaa lensi aukean paikan poikki heidän edessään, useat
hebrealaiset hevosmiehet perässä.
"Ruhdo maahan kaikki, Abner. Älä säästä ketään, muista Amalekia",
huudahti heidän nuori johdattajansa, heiluttaen veristä
käyräsapeliansa.
"Tuossa he makaavat -- yksi, kaksi -- tässä menee kolmas.
Heittokeihääni korjasi hänen."
"Veri virtaa hevosestanne. Missä Jabaster on?"
"Porteilla; käsivarttani pakottaa tappelusta. Herra on jättänyt heidät
käsiimme. Jospa vaan tapaisin heidän päällikkönsä!"
"Käänny tänne, verikoira, hän on tässä", huudahti Hassan Subah.
"Pois, Abner, tämä asia on minun."
"Ruhtinas, te olette jo surmanneet tuhansia."
"Ja Abner kymmeniä tuhansia. Eikös niin? Tämä asia koskee vaan minuun.
Käy päälle, Turkkilainen."
"Sinäkö Alroy olet?"
"Juuri sama."
"Alschirokin surmaaja?"
"Aivan niin."
"Kapinoitsia ja murhamies."
"Olkoon menneeksi. Katsokaat itseänne."
Hebrealaisten ruhtinas heitti keihäänsä Seldshukia kohden. Se kimmahti
takaisin rintahaarniskasta; mutta Hassan Subah horjahti satulassansa.
Tointuen hän töyttäsi suurella voimalla Alroy'ta vastaan. Heidän
käyräsapelinsa sälähtivät yhteen, ja Hassan Subah'n säilä särkyi
palasiksi.
"Se, joka myi tämän miekan minulle, sanoi, että se oli tenhottu, ja
ettei kukaan muu kuin joku kalifi voisi sitä särkeä", lausui Hassan
Subah. "Hän oli valehtelia."
"Lienee kyllä ollut", sanoi Alroy ja löi Seldshukin maahan. Abner oli
karkoittanut hänen kumppaninsa. Alroy astahti nääntyvältä ratsultansa
ja, hypähtäen viimeisen vihollisen mustan ratsun selkään, hyökkäsi taas
taajimpaan taisteloon.
Yön varjot laskeusivat maahan, pauhina vaikeni vaikenemistaan, vainomus
taukosi. Muutamat onnettomat Mahomettilaiset, jotka olivat nousneet
satulastansa ja lähteneet piiloon raunioihin, löydettiin sattumalta,
vedettiin esiin ja surmattiin. Aikaa ennen keski-yötä viimeinen
Seldshuki oli heittänyt henkensä.
Kuu levitti runsaasti valoansa palatsien kadulle, joka oli täynnä
läjiin luotuja kaatuneita ja henkiin jääneitä voittajia. Valkeita
viritettiin, tulisoittoja sytytettiin ja voittajat valmistivat halattua
ateriaa, laulaen ylistyksen ja kiitoksen hymnejä.
Juhlakulkue lähestyi. Symbalejansa helkyttäen profetissa Ester tanssi
Israelin Messiaksen edessä, joka nojausi voittoisaan käyräsapeliinsa,
Jabaster, Abner, Scherirah ja etevimmät päälliköt ympärillä. Kuka olisi
nyt epäillyt hänen lähetyksensä todellisuutta? Lavea ja hiljainen
erämaa kaikkui hänen innostuneitten seuralaistensa riemuhuudoista.