Samalla Afriti, sillä se oli yksi näistä hirveistä olennoista, tarttui
airoihin, ja pursi alkoi liikkua eteenpäin. Kuohuvat vedet jakaantuivat
äkkiä sitä pitkää juovaa myöten, josta tähden säteet heijastuivat
takaisin, ja haaksi solui korkeitten ja toisistaan eroitettujen
vesijoukkojen lomitse.
Tällä tapaa he kulkivat tuokion aikaa, kunnes he joutuivat kauniille,
kuun valaisemalle järvelle. Kaukaa haamoitti vuorinen seutu. Alroy
katseli kumppaniansa uuteliaisuudella, joka ei ollut kokonaan pelkoa
vailla. Se oli merkillistä, ettei Alroy'n millään lailla onnistunut
kääntää tämän huomiota puoleensa. Afriti ei näyttänyt ollenkaan
tietävän, että mikään vieras oli muassa. Viimein he saapuivat järven
toiselle puolelle, ja Vankeuden Ruhtinas nousi purresta.
Hän astui maalle yhden käytävän kohdalle, jonka molemmilla puolilla
seisoi summattoman suuria, punaisesta granitista veistettyjä leijonia
ja joka ulottui silmänkannon matkaa vuorenkupeesta ylöspäin. Tähän
kupeesen oli hakattu mitä komeimpia portaita. Helppo oli siis kiivetä
ylös, ja kulkein leijonakäytävää, Alroy pääsi ennen pitkää vuoren
huipulle.
Suureksi ihmeeksensä hän näki Jerusalemin. Hänen oli mahdoton erehtyä
tämän muista hyvin eriävän paikan suhteen: hänen allansa oli Josaphat,
Kidron, Siloah; hän seisoi Öljyvuorella; hänen edessään oli Sion. Mutta
kaikissa muissa suhteissa kuinka aivan toisenlainen tämä maisema oli
kuin se, jonka hän oli muutamia päiviä takaperin ensi kerran nähnyt!
Ympäröiviltä kunnailta helotteli viinitarhoja ja kesäpalatseja ja
hekumallisia paviljongeja ja pulskeita huvipuistoja. Kaupunkia itseä,
joka levisi koko Sionin vuoren ylitse, vyötti valkoinen marmorivalli
kultaisin särminensä -- komea joukko portteja ja pylväitä ja
puutarha-pengermiä, korkeita kasoja mitä harvinaisimpia aineita,
seeteriä, norsunluuta ja kalliita kiviä, taitavasti leikattuja
patsaita, mitä kummallisimpia laadultansa, latvat lotus- ja palmupuun
muotoisina, friisit oliveina ja viiniköynnöksinä.
Ja keskeltä kohosi mahtava temppeli, jonka pelkkä muotokin jo osoitti
ylevää innostusta, temppeli, niin avara, niin uhkea, jottei tarvittu
mitään pappia kertomaan, ettei ihmiskäsi ollut tätä ihanata rakennusta
suunnitellut!
"Isieni Jumala!" Alroy lausui, "minä olen halpa, heikko olento, minun
elämäni on ollut unelmien ja näkyjen elämä, ja minä olen välisti
varonut, etten kykene ajatuksiani hallitsemaan -- missä minä olen?
Nukunko minä vai elänkö? Olenko minä uinailia vai kummitus? Tämä koetus
on liian suuri." Hän vaipui maahan ja peitti kasvonsa käsillään: hänen
liiaksi kiusatut hengenvoimansa näyttivät jättävän hänen: hän itki.
Pitkä aika kului, ennenkuin Alroy tointui. Hänen kiihkeä itkunsa
lauhtui nyyhkytykseksi ja nyyhkytys muuttui huokaukseksi.
Uupumuksestansa rauhoittuneena hän vihdoin nousi seisaalleen, ja katso!
tuo loistava kaupunki oli poissa! Hänen edessään oli kuun valaisema
lakea, jonka poikki leijonakäytävä yhä jatkaantui, näyttäen päättyvän
vasta vuoriseen ilman rantaan.
Tämän rajan Vankeuden Ruhtinas viimein saavutti ja seisoi kauhean ison
portin edessä, joka oli hakattu vankkaan kallioon neljän sadan jalan
korkeaksi ja jota mahdottoman suuret karyatidit joukottain kannattivat.
Tähän porttiin oli piirretty muutamia hebrealaisia kirjaimia, jotka hän
tutkittuansa havaitsi samanlaisiksi kuin Jabasterin talismanissa. Ja
ottaen povestaan tämän kalliin ja kauan säilytetyn lahjan, David Alroy,
Jabasterin neuvoja noudattaen, painoi sinetin porttia vastaan.
Portti aukeni ryminällä, joka oli kovempi kuin maantärinä. Vaaleana,
huohottaen ja horjuen Vankeuden Ruhtinas astui äärettömän suureen
saliin, joka oli valaistu laesta riippuvilla, ihmeen isoilla ja
hehkuvilla metallipalloilla. Salin kummallakin puolella istui
kultaisilla valta-istuimilla rivi kuninkaita, ja kun pilgrimi lähestyi,
nämät nousivat ja ottivat diademinsa päästänsä ja heiluttivat niitä
kolme kertaa ja lausuivat kolmesti juhlallisella äänellä: "terve Alroy!
Terve sinulle, kanssa-kuninkaallemme! Kruunusi odottaa sinua!"
Vankeuden Ruhtinas seisoi vavisten, silmät kääntyneinä maahan ja
hengittämättä nojautuen jotakin patsasta vastaan. Ja kun hän vihdoin
oli vähäisen koonnut mieltänsä ja uskalsi jälleen katsahtaa ylös, hän
huomasi, että monarkit olivat taasen istuutuneet; ja heidän
liikkumattomat ja tyynet kasvonsa ilmoittivat, etteivät he hänestä
tietäneet mitään. Tämä rohkaisi häntä, ja katsellen vuorotellen
kumpaistakin salin puolta Alroy eteni vakavilla, kenties hurjan
rohkeilla askelilla.
Ja hän tuli kahden valta-istuimen luo, jotka olivat asetetut erikseen
salin keskelle. Toisella istui jalonnäköinen haamu, jonka vartalo oli
tavallista paljon korkeampi, käsivarret ristiin laskettuina ja silmät
maassa. Hänen jalkainsa alla oli poikki taitettu miekka ja särjetty
valtikka, joka ilmoitti, että hän oli hallitsia, vaikka hän oli kruunua
vailla.
Vastapäisellä istuimella nähtiin kunnian-arvoisa henkilö, jolla oli
pitkä, aaltoiieva parta ja valkoinen puku. Hänen kasvonsa olivat
kauniit, vaikka ei enää nuoret. Ikä oli huomaamatta koskettanut niitä
ilman tavallisia vammojansa, ja aika oli vaan painanut niihin suloisen
arvon ja juhlallisen armauden. Kuninkaan ylöspäin kääntyneet kasvot
olivat seraphinmuotoiset, ja kun hän katseli taivasta päin, silmät
täynnä rakkautta, kiitosta ja ylistystä, hänen pyhät sormensa näyttivät
sivelevän kultaisen harpun väräjäviä kieliä.
Ja edempänä ja paljoa ylempänä kuin muut, semmoisella valta-istuimella,
joka ulottui salin poikki, hallitsiankaltainen muoto kohtasi
heti Alroy'n säikähtyneitä silmiä. Viisikymmentä norsunluista
porrasta, itsekullakin kultainen leijona vartiana, johdatti
jaspis-valta-istuimelle. Häikäisevä valo virtaili hänen kiiltävästä
diademistansa ja hohtavista kasvoistaan, joka istui tällä
valta-istuimella -- ihanana kuin nainen, mutta majesteetillisenä kuin
joku jumala. Toisessa kädessä hän piti sinettiä, vaan toisessa
valtikkaa.
Kun Alroy oli päässyt valta-istuimen juurelle, hän pysähtyi, ja
hänen sydämensä aavisti pahaa. Hän rukoili tuokion aikaa hiljaisessa
hartaudessa, ja vaikkei hän rohjennut katsoa ylös, hän astui
valta-istuimen ensimäiselle portaalle, astui toiselle, siitä
kolmannelle ja yhä eteenpäin hitaisin ja horjuvin askelin, kunnes hän
saapui yhdeksännelleviidettä portaalle.
Vankeuden Ruhtinas nosti ylös silmänsä. Hän seisoi kasvoista kasvoihin
kuninkaan edessä. Turhaan Alroy koetti kiinnittää tämän huomiota taikka
vetää hänen katsettansa puoleensa. Nuot isot, mustat silmät, täynnänsä
yliluonnollista loistoa, näyttivät voivan tunkea kaikkien läpitse ja
valaista kaikki, mutta ne leimuivat sädettäkään Alroy'ta kohden
vuodattamatta.
Kalveana kuin kuolleen haamu pilgrimi, jonka pyhävaellus nyt näytti
olevan päättymällänsä, seisoi kylmänä ja vapisevana sen esineen edessä,
jota kaikki hänen toiveensa ja vaivansa olivat tarkoittaneet. Mutta hän
muisti isänmaatansa, kansaansa ja Jumalaansa; ja samalla kuin hänen
äänettömät huulensa hengittivät Jehovan nimeä, hän ojensi juhlallisesti
käsivartensa ja tarttui lempeällä lujuudella suuren esi-isänsä herkästi
heltiävään valtikkaan.
Ja kun hän koski siihen, koko näkymö katosi hänen edestään.