Torven ääni ilmoitti, että portit suljettaisiin, kun Alroy lähti Sionin
kulkutietä kaupungista. Kiusausta oli vaikea vastustaa. Hän kiirehti
ulos ja riensi eteenpäin monta sataa kyynärää taaksensa katsomatta, ja
kun hän katsoi, hän huomasi iloksensa, että hänen täytyi jäädä muurien
ulkopuolelle yöksi. Aurinko oli laskenut, Öljyvuori ruskotti vielä sen
viimeisistä säteistä, mutta Josaphatin laakso oli peittynyt mustaan
varjoon.
Hän kulki vähäisen aikaa vuorten välitse, katsellen Jerusalemia
sadoilta eri paikoilta ja ihastellen niitä yksityisiä planeteja ja
karttuvia tähtiryhmiä, jotka virisivät ihanuuteensa taikka loistaen
yhdistyivät. Jokseenkin väsyneenä hän viimein meni alas laaksoon.
Vähäinen Siloah'n puro näytti suikertelevan kuutamassa, ikäänkuin
hopeinen lanka. Muutamat kodittomat raukat nukkuivat suihkulähteen
katoksen alla. Useita melkoisen suuria yksinäisiä hautakammioita kohosi
Öljyvuoren juurelta, ja isoimpaan tämmöiseen Alroy astui. Liikkuen
kapeaa käytävää myöten hän saapui vähäiseen neliskulmaiseen huoneesen.
Kummallakin puolella oli tyhjä graniti-sarkofagi, toisen kansi
särjetty. Näitten väliin Vankeuden Ruhtinas pani vaippansa ja uupuneena
kävelyksestänsä hän pian nukkui sitkeästi.
Muutamien tuntien perästä hän heräsi. Hänestä tuntui niinkuin
ihmis-äänet olivat herättäneet hänen. Huone ei ollut aivan pimeä.
Yksinäinen kuun säde tunkeusi hautakammion laesta kohokuvilla
varustetun aukon läpitse ja asetti juuri näkyviin hämärän sisäpuolen.
Yhtäkkiä ääni puhui -- outo ja omituinen ääni.
"Veli, veli, yön äänet alkavat."
Toinen ääni vastasi:
"Veli, veli, minäkin kuulen ne."
"Nainen synnytyskivuissa!"
"Varas työssänsä."
"Etuvartian huuto!"
"Murhamiehen astunta!"
"Oi! noita iloisia yön ääniä!"
"Veli, veli, astukaamme esiin ja vaeltakaamme ympäri maailmaa."
"Me olemme nähneet kaikki. Minun tekee mieli maata täällä ja kuunnella
haukkuvaa koiraa. Se soitanto sopii haudalle."
"Oivallinen ja erinomainen tosiaan. Sinä olet laiska. Minun on halu
hauskutella tähdikkäässä ilmassa. Meidän tuntimme ovat hartaat, niitten
tarvitsee olla iloiset."
"Mitä me katselemme, taivastako vai maata?"
"Helvettiä minä puolestani katselen, se on hupaisempi."
"Mitä minuun tulee, minä olen ikävystynyt Hadekseen."
"Käykäämme Salomonin luona!"
"Hänen tuntemattomassa pääkaupungissansako?"
"Sepä olisi erinomaista."
"Mutta missä, oi! missä?"
"Ei hengetkään voi sitä sanoa. Mutta he puhuvat, mutta he puhuvat --
minä en tohdi hiljaankaan lausua, mitä he puhuvat."
"Kuka sen sinulle kertoi?"
"Ei kukaan. Minä kuuntelin, kun eräs afriti kuiskaellen puhutteli
naispuolista Ghoulia, jota hän alkoi vietellä."
"Ha, ha! ha, ha! oivallinen pariskunta, oivallinen pariskunta! me
olemme enemmän etherinluontoisia."
"Nainen oli tavallansa kaunotar. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vaikka
vähäisen vetiset, ja hänen poskensa olivat maalatut lapsen verellä."
"Voi! kuinka hauskaa; mitä he sanoivat?"
"Mies oli karannut Salomonin henkivartiostosta. Portto herutteli hänestä
koko salaisuuden."
"Kerro minulle, velikulta."
"Minä näytän sen sinulle, mutta en kerro."
"Voi! kerro sentään."
"No, kuule siis. Genthesman kolkossa luolassa löytyy virta, jonka luo
ei kukaan ole päässyt, ja sinun täytyy purjehtia, ja sinun täytyy
purjehtia -- veli!"
"No."
"Minusta tuntuu kuin täällä olisi jotakin liian maallista."
"Mikä se on?"
"Ihmisen henki."
"Haju turmiollisempi kuin aamu-ilma! Pois, pois!"