Pitkä käytävä saatti heidät useihin vähäisiin, neliskulmaisiin ja
mataliin huoneisin, jotka olivat yhteydessä toinen toisensa kanssa.
Näitä valaisi vaskilamput, jotka olivat asetetut vähän matkan päähän
toisistaan tyhjiin komeroihin, joissa ennen kuolleitten ruumiita
säilytettiin ja joita nyt savuiset liekit olivat soaisseet. Noin kaksi
tai kolme sataa henkilöä oli kokoontunut näihin huoneisin, joita tuskin
voi eroittaa, kun ensiksi tuli alas kirkkaasta päivänvalosta: mutta
vähitellen silmät tottuivat himmeään ja sumeaan ilmaan, ja Alroy näki
viimeisessä ja valoisimmassa huoneessa korkean seeterisen kylkikammion,
liiton-arkin vertauskuvan, jossa pidettiin pyhät astiat ja pyhitetty
lain kopia.
Seisoen riveissä, päät mystillisellä tavalla verhottuina, Israelin
hyljätyt tähteet, nuot vangit entisessä pääkaupungissaan, tunnustivat,
mistäkään kärsimyksistä huolimatta luottamustansa Jumalaansa ja myöskin
uskoansa hänen lupaustensa täyttämiseen, vaikka viivytetyn toivon
koko katkeruus täytti heidän sydämensä. Heidän yksinkertainen
jumalanpalveluksensa oli päätetty, heidän rukouksensa olivat luetut,
heidän vastauksensa tehdyt, heidän lakinsa asetettu näkyviin,
ja armeliaisuuden lahjat ylimmäisen papin suusta ilmoitetut.
Jumalanpalveluksen jälkeen kunnian-arvoisa Zimri aukaisi jonkun
Talmudin kirjan ja selitti kokoontuneelle kansalle lakia, vahvistuneena
kaikkien noitten kuuluisain ja oppineitten miesten mielipiteistä, jotka
olivat päähenkilöinä hänen tieteellisissä keskusteluissaan ijäkkään
Maimonin kanssa.
"On kirjoitettu", lausui rabbini: "Ei sinun pidä muita Jumalia pitämän
minun edessäni! No, tiedättekö, mitä meidän isämme Abraham vastasi, kun
Nimrod käski hänen palvella tulta? Miks'ei yhtä hyvin vettä, arveli
Abraham, joka voi sammuttaa tulen? miks'ei pilviä, jotka voivat
vuodattaa vettä? miks'ei tuulia, jotka tuottavat pilviä? miks'ei
Jumalaa, joka on luonut tuulet?"
Myöntymisen hyminä nousi koko seurakunnasta.
"Elieser", kysyi Zimri, kääntyen nuoren rabbinin puoleen, "on
kirjoitettu, että hän otti kylkiluun Adamista, kun tämä uupui. Onko
Jumala siis rosvo?"
Nuori rabbini näytti kummastuneelta ja käänsi silmänsä maahan.
Seurakunta oli hyvin hämmästynyt ja vähäisen levoton.
"Eikö kukaan osaa vastata?" lausui Zimri.
"Rabbini", sanoi joku vieras, pitkä, mustanverinen afrikalainen
pilgrimi, joka seisoi jossakin huoneen nurkassa ja oli puettu punaiseen
vaippaan, johon lamppu loi häilyvän valonsa. "Rabbini, rosvot
tunkeusivat viime yönä huoneeseni ja veivät yhden savi-astian, mutta
jättivät kultaisen vaasin sijaan."
"Hyvin vastattu, hyvin vastattu", huudahti seurakunta. Suostumuksen
osoitukset olivat lujat.
"Oppinut Zimri", jatkoi afrikalainen, "on kirjoitettu Gemarassa, että
Jerusalemissa oli nuorukainen, joka rakastui kauniisen tyttöön, vaan
tämä halveksi häntä. Ja nuorukainen joutui niin rakkautensa valtaan,
ettei hän kyennyt puhumaan; vaan kun hän näki tytön, hän katsoi
rukoillen häneen, ja tämä nauroi häntä. Ja eräänä päivänä, kun
nuorukainen ei saanut oltua, hän lähti erämaahan; ja yön puoleen hän
palasi kotiin, mutta kaupungin portit olivat suljetut. Ja hän meni alas
Josaphatin laaksoon ja astui Absalonin hautakammioon ja laski siihen
maata; ja hän näki unen: ja seuraavana aamuna hän tuli hymyillen
kaupunkiin. Ja neitonen tapasi hänen ja kysyi: sinäkö se olet; oletko
sinä nauraja? Ja hän vastasi: katso, kun en eilen mitään lohdutusta
saanut, minä läksin ulos kaupungista erämaahan ja palasin kotiin ja
kaupungin portit olivat suljetut ja minä menin alas Josaphatin laaksoon
ja astuin Absalonin hautakammioon ja laskin maata ja näin unen, ja
siitä anti minä olen nauranut! Ja tyttö lausui: 'kerro minulle
unelmasi!' Vaan nuorukainen vastasi ja sanoi: minä en kerro unelmaani
muille kun vaimolleni, sillä se koskee hänen kunniaansa! Ja tyttö kävi
murheelliseksi ja uuteliaaksi ja sanoi: minä olen sinun vaimosi, kerro
minulle unelmasi. Ja he menivät suoraa tietä pois ja naivat toisensa,
ja siitä asti molemmat nauroivat. No, oppinut Zimri, mitä tämä kertomus
tarkoittaa, joutava lorupuhe lakiviisaan mielestä, vaan kuitenkin on
vankeuden etevin kirjanoppinut sen kirjoittanut?"
"Minun älyni ei riitä siihen", lausui päärabbini.
Rabbini Elieser oli ääneti; seurakunta huokaili.
"Kuulkaat nyt selitys", sanoi afrikalainen: "nuorukainen on meidän
kansamme ja tyttö on kadonnut Sionimme, ja Absalonin hauta osoittaa,
ettei pelastus voi tulla kuin Davidin huonekunnasta. Kuuletko tämän,
nuorukainen?" kysyi Afrikalainen, astuen esiin ja pannen kätensä Alroy'n
olkapäälle, "minä puhua sinulle, sillä minä olen huomannut hartaan
osan-oton sinun käytöksessäsi."
Vankeuden Ruhtinas säpsähti ja loi silmänsä edessään olevaan synkkään
muotoon, mutta hän ei voinut selittää mitään. Afrikalaisen kasvojen
ylipuolta peittivät osaksi mustat, tuuheat hiukset ja leukapuolta hänen
korkea pukunsa. Niitten ainoa tunnusmerkki oli leimuava silmä, joka
välähti esiin ikäänkuin salama mustasta pilvestä.
"Onko osan-ottoni ainoa syy, joka saattaa teidän kääntymään minun
puoleeni?" Alroy kysyi.
"Kuka koskaan ilmoitti kaikki syynsä?" vastasi Afrikalainen nauraen
ivallisesti.
"Minä en yritäkään niitä oppimaan. Olkoon siinä kylläksi lausuttu,
vieras, että mitä tahansa te tarkoitatte, minä hyvästi ymmärrän sen."
"Se on hyvä: oppinut Zimri, onko tämä sinun oppilaasi? Minä onnittelen
sinua. Minä tahdon verrata häntä toivokkaasen Elieseriin." Näin lausuen
harteva Afrikalainen astui ulos huoneesta. Seurakunta hajosi myöskin.
Alroy olisi mielellänsä heti seurannut Afrikalaista ja puhunut kauemman
aikaa ja yksinänsä hänen kanssaan; mutta muutamat minuutit kuluivat
Zimrin virallisten toimitusten tähden ennenkuin hän pääsi lähtemään; ja
kun hän meni, hän turhaan etsi vierasta. Hän kuulusteli seurakunnalta,
mutta ei kukaan tuntenut Afrikalaista. Hän ei ollut kenenkään vieras
eikä kenenkään velallinen eikä ollut nähtävästi koskaan ennen siellä
ilmestynyt.