V.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tämä keskustelu tapahtui pengermällä,

Alroy lepäsi jossakin lehdossa isäntänsä kauniissa puutarhassa ja

mietiskeli tulevaisuutta. Yhtäkkiä joku koski hänen selkäänsä

kädellään. Hän katsahti ylös. Se oli Honain.

"Seuraa minua", lausui Jabasterin veli.

Ruhtinas nousi ja seurasi häntä ääneti. He lähtivät sisään huoneesen

ja, astuen jo mainitun salin läpitse, etenivät pitkää käytävää myöten

alaspäin. Tämä päättyi kaaritettuihin, leveihin portaisin, jotka

johdattivat virran luo. Viimeisiin astuimiin oli kiinnitetty venhe,

joka heilui Tigrin sinisellä, päivänpaisteessa välkkyvällä kalvolla.

Honain antoi nyt Alroy'lle sametti-väskyn, jota hän pyysi hänen

kantamaan; tämän jälkeen he menivät portaista alas ja astuivat

katettuun venheesen; ja soutajille mitään käskyjä antamatta he ennen

pitkää nopeasti liukuivat eteenpäin laineitten ylitse. Ohitse kulkevien

pursien loiskina ja kuljettajien satunnaiset huudot huomauttivat

Alroy'ta, joka ei voinut eroittaa mitään, että heidän matkansa hetken

aikaa kävi pitkin jotakin kaupungin pääkatua; mutta vähitellen äänet

kuuluivat harvemmin ja lopulta kokonaan hiljenivät, siksi kuin kaikki,

mikä tapasi hänen korvaansa, oli heidän omien soutajiensa säännölliset

ja yksitoikkoiset aironvedot.

Viimein, kun melkein tunti oli mennyt siitä kuin he lähtivät

matkalle, venhe pysäytettiin ja sidottiin kiinni johonkin laituriin.

Sivu-varjostimet vedettiin pois, ja Honain ja hänen kumppaninsa

nousivat maalle.

Matala, mutta hyvin avara rakennus, johon oli maalattu valkoisia ja

kultaisia arabeskeja, säännötön, mutta ihantava muodoltansa, useilla

vähäisillä kupoleilla ja korkeilla, hoikilla torneilla kohosi

sypressilehtojen keskeltä leveän ja hiljaisen joen rannalta. Väkevä

virta oli vienyt heidät kauas kaupungista, joka oli näkyvissä, vaikka

etäältä. Ei ollut mitään asuntoa, ei mitään inhimillistä olentoa

lähipaikoilla. Vastapäinen ranta oli aidattu puutarhoiksi. Ei yhtä

venhettäkään kulkenut ohitse.

Viitaten Alroy'ta seuraamaan itseänsä, mutta vielä äänetönnä Honain

astui vähäisen portin luo, jota hän kolkutti. Heti avasi tämän

yksinäinen Nubialainen, joka kumarsi nöyrästi, kun vieraat menivät

sivuitse. He astuivat matalaa ja hämärää käytävää, jonka holvikatto oli

koristettu kohokuvilla, siksi kuin he saapuivat kilpiönkuorella ja

perlemolla päällistetylle ovelle. Tässä Honain, joka kävi edellä,

kääntyi Alroy'n puoleen ja lausui: "mitä hyvänsä tapahtunee ja kuka

hyvänsä puhutellee sinua, jos sinä rakastat minun ja omaa henkeäsi, älä

vastaa mitään."

Ovi avaantui, ja he tulivat suunnattoman suureen, komeaan saliin.

Kirjavat, marmoriset pylväät ylenivät punaisesta ja sinisestä

saman-aineisesta permannosta ja kannattivat kaaritettua, ympyriäistä

ja kuviin leikattua kattoa, joka hohti purpurasta ja kullasta.

Suihkulähteen ympärillä, joka äärettömän isosta lazurisäiliöstä

purskutti vettänsä viidenkymmenen jalan korkealle, venyi vähäisillä,

keltaisilla Barbarian matoilla joukko nubialaisia eunukkeja, jotka

olivat puetut uhkeihin purpura- ja kultavärisiin vaatteisin ja

varustetut norsunluisilla sotatapparoilla, joitten varret olivat

kaunistetut kalliilla arabeskeillä ja somasti pistivät silmiin sinisten

ja kiiltävien terien rinnalla.

Eunukki-vartioston päällikkö nousi, kun hän näki Honainin, ja tervehti

häntä painaen kättään päätänsä, suutansa ja sydäntänsä vastaan. Kalifin

lääkäri käski kädellään Alroy'n odottaa, astui muutamia askelia

eteenpäin ja alkoi hiljaisella äänellä puhutella eunukkia. Muutamien

silmänräpäysten perästä tämä upseeri palasi entiselle paikallensa, ja

viitaten Alroy'ta luoksensa Honain meni salin poikki.

Edeten avonaisen holviston läpitse he saapuivat neliskulmaiseen

ruusutarhaan, jossa vilottelevat vedet ympäröivät jokaista

kukkaislavaa, ja joka uiskenteli ikäänkuin taikasaari jollakin

vedenneitojen merellä. Aaltojen läikkynä ja kukkien lemut yhdistyivät

ja synnyttivät nukuttavan vaikutuksen, jota Alroy ainoastaan kiihkeän

ja kummallisen uuteliaisuutensa kautta voi vastustaa. Liikkuen

eteenpäin pitkin sievää ja sirotekoista pylväskäytävää, joka liitti

salin muihin rakennuksen osiin, he seisahtuivat korkean ja komean

portin eteen.

Tämä kuun valaisema portti oli kolmenkymmenen jalan korkea, oli tehty

viheriästä ja punaisesta jaspisharkosta ja leikattu noitten

Saraceneille mieluisien, fantastillisesti aaltoilevien kaarten

kaltaiseksi. Taitava tekiä oli käsittänyt sen edun, jota kalliin kiven

punaiset suonet tarjosivat hänelle, ja oli rohkeasti kohottamalla

muodostanut nämät kahdeksi isoksi ja kiverteleväksi käärmeeksi, jotka

sujauttivat pystyharjaiset päänsä ja kiiluvat silmänsä Honainia ja

hänen kumppaniansa päin.

Kalifin lääkäri veti tikarinsa vyöltänsä ja koputti sillä kolmasti

toisen käärmeen päätä. Jykeä portti aukeni kumisten, ja heidän

edessänsä seisoi abyssinialainen jättiläinen, joka piti karjuvaa

leijonaa kahleista kiinni.

"Hiljaa, Harun!" lausui Honain eläimelle ja nosti samalla kättänsä,

jolloin peto äänetönnä kyykistyi maahan. "Arvokas Morgargon, minä tuon

sinulle muistolahjan." Abyssinialainen näytti hampaansa, isommat ja

valkoisemmat kuin leijonan, kun hän irvistellen vastaan-otti kohteliaan

Honainin antimen; ja hänen suustansa kuului muutamia outoja ääniä,

mutta hän ei kyennyt puhumaan, sillä hän oli mykkä.

Jaspisportti laski kumppanit pitkään, korkeaan ja holvitettuun

kammioon, jota avarat, maalatut lasi-ikkunat valaisivat. Silkki- ja

hopeatapetit riippuivat seinissä, eriskummaiset matot peittivät

laattian ja tavattoman suuria sohvia oli asetettu pitkin seiniä. Ja

näin he astuivat samanmuotoisten huoneitten läpitse, joista nähtiin

muutamista, että niissä oli äsken asuttu, kunnes he tulivat toiseen

neliskulmaan, jonka aivan omituinen suihkulähde melkein täytti. Tämä

nousi kultaisesta säiliöstä, joka oli koristettu helmillä, ja sitä

ympäröitsi kaikenlaisten harvinaisten nelijalkaisten eläinten kuvat,

veistettyinä mitä kalliimmista aineista. Tuossa kultainen tiikeri

säihkyvin rubinisilminensä ja virtailevin opaliviiruineen hiipi

verisistä pidoistansa virvoittavan veden reunalle; tässä giraffi

kohotti hoikkaa hopeakaulaansa keskellä kaikenmoisia metsän-asukkaita,

ja komeat apinajoukot, kiiltäen kalliista kivistä, lepäsivät jos

jossakin kummallisessa asemassa säiliön partaalla.

Suihkulähde itse oli kultainen ja hopeinen puu, joka levitti kaikkialle

lukemattomia oksiansa. Nämät olivat täynnä kaikenlaatuisia kummallisia

lintuja, joitten höyheniksi oli osaavasti kuvattu samanvärisiä kalliita

kiviä, ja jotka visertelivät kauniita nuotteja, kun ne vuodattivat

nokistansa sointusaa ja jäähdyttävää elementtiä.

Suurella vaivalla Alroy voi olla kummastuksesta äännähtämättä, mutta

alati valpas Honain kääntyi hänen puoleensa, sormi painettuna suuta

vastaan, ja jättäen neliskulman he saapuivat puutarhoihin.

Korkeat terrassit, mustat sypressiryhmät, suikertelevat akasiakäytävät,

kaukaa katsoen ääretön paradisi, ja paikoin joku hohtava paviljongi tai

komea kioski! Virralta katsoessaan Alroy ei voinut arvata itse palatsin

suuruutta. Se näytti rajattomalta, ja varma oli, että he eivät olleet

nähneet kuin varsin vähäisen osan siitä. Kun he liikkuivat edelleen,

torvien ääni äkkiä kaikkui. Se lähestyi lähestymistään yhä lujempana:

ennen pitkää likenevän ratsasjoukon töminä kuului. Honain veti Alroy'n

syrjille. Joku seurue näkyi tulevan pimeästä sypressilehdosta. Neljä

sataa miestä talutti yhtä monta valkoista verikoiraa, joitten

kaulavitjat olivat kullasta ja rubineista. Näitten perästä tuli sata

miestä, itsekukin pitäen yhtä peitettyä haukkaa; sitten kuusi

hevosmiestä kalliissa puvuissa; tuosta yksityinen ratsastaja, istuen

tähti-otsaisen hevosen selässä. Ratsastaja oli keski-ikäinen, kaunis ja

arvokkaan näköinen. Hänen asunsa oli yksinkertainen, mutta hänen

jahtikeihäänsä varsi oli kokonaan timanteista ja sen terä kullasta.

Häntä seurasi parvi arabialaisia eunukkeja tulipunaisissa vaatteissa,

norsunluiset sotatapparat kädessä; ja tähän seurue päättyi.

"Kalifi", lausui Honain hiljaisella äänellä, kun he olivat ratsastaneet

ohitse, pannen samalla sormensa huulilleen kysymyksiä estääksensä. Tämä

oli ensimäinen ilmoitus Alroy'lle siitä, mitä hän jo oli varonut, että

hän oli oikea-uskoisten hallitsiain palatsissa.

Molemmat kumppanit poikkesivat jylhälle ja polveilevalle polulle, joka

hiukan ajan perästä saatti heidät vähäiselle ja vienosti viettävälle

aukealle paikalle, jota isot seeteripuut ympäröivät. Lakealla nähtiin

yksi kioski, pitkä rakennus useilla ikkunoilla, joita varjostimet ja

esiin pistävä katto suojelivat. Kioski oli tehty valkoisesta ja

viheriästä marmorista, siihen noustiin astuimilla, jotka kävivät pitkin

rakennusta, toinen valkoisesta, toinen viheriästä marmorista ja melkein

peittyneenä ruusupensaisin. Honain meni yksinään näitä portaita ylös,

ja astui sisään kioskiin. Hetken perästä hän katsahti ulos ikkunasta ja

viittasi Alroy'ta. David lähestyi, mutta peläten jonkunlaista

varomattomuutta Honain kohtasi häntä ja sanoi hänelle matalalla

kuiskauksella: "muista, että olet kuuro, mykkä ja eunukki." Alroy'n oli

vaikea pysyä hymyilemättä, ja Vankeuden Ruhtinas ja kalifin lääkäri

astuivat yhdessä kioskiin. Kaksi hunnulla verhottua naista ja kaksi

vartioväen eunukkia otti heidät vastaan eteishuoneessa. Ja nyt he

tulivat semmoiseen huoneesen, joka oli melkein koko kioskin pituinen ja

aukeni toiselta puolen puutarhoja päin; toista puolta kannatti

norsunluinen seinä. Tämän seinän komeroihin oli maalattu viheriäisiä

freskokuvia ja jokaiseen asetettu ruusupensas. Jokainen komero oli

myöskin peitetty miltei näkymättömällä kultaisella ristikolla, joka

säilytti yhden satakielen ja saatti tämän pysyväiseksi sen ruusun

suhteen, jota hän rakasti. Jokaisen komeron juurella oli suihkulähde,

mutta veden asemesta joka säiliö oli täynnä puhtainta elävää hopeaa.

Kioskin katto oli tehty perlemosta, jota oli kirjaeltu kilpiönkuorella;

permanto, harvinaisesta marmorista ja kalliista kivistä kudottu

mosaiki, asetti näkyviin mitä suloisimpia hedelmiä ja ihanimpia kukkia.

Tälle permannolle georgialainen paagi vähän väliä ripoitti virvoittavia

hajuvesiä. Komean huoneen toisessa päässä oli vaalean viheriä

silkkidivani, koristettuna helmillä ja peitettynä valkoisilla ja

kullankeltaisilla satinityynyillä. Yhdellä tämmöisellä, keskellä

divania, istui tyttö, silmät miettien kiintyneinä persialaiseen

runovihkoon, joka oli hänen polvellansa, toinen käsi leikiten helmistä

ja smaragdeista liitetyllä rukousnauhalla, toinen pitäen pitkiä

kultaisia ketjuja, joihin valkea metsäkauris oli sidottu.

Tyttö katsahti ylös, kun Honain ja hänen kumppaninsa astuivat sisään.

Hän oli aivan nuori, yhtä nuori kuin Alroykin. Hänen pitkät,

vaaleanruskeat hiuksensa kohosivat korkealta, valkoiselta otsalta, joka

oli peitetty sinisillä suonilla, ja valuivat helmillä nidottuina hänen

hartioillensa. Hänen silmänsä olivat hyvin isot ja tumman siniset;

hänen nenänsä vähäinen, mutta korkea ja kaareva. Hänen kasvojensa

kauneus oli häikäisevä, ja, kun hän katseli ylös ja tervehti Honainia,

hänen hohtavat poskensa kävivät kuoppihin, jotka viehättivät vielä

enemmän, koska ne eivät sointuneet hänen kasvojensa yleiseen luontoon,

jossa ilmaantui ylpeys ja pilkka. Hän oli puettu karmosinipunaiseen

silkkihameesen ja hänen uumillansa oli viheriäinen shaali, josta

vähäisen tikarin timanttikahva pilkisteli. Hänen pyöreät, valkoiset

käsivartensa näyttivät erittäin vähäisiltä, kun ne sattumalta

välähtivät esiin isoista, väljistä hioistansa. Toisen peittivät

juvelit, mutta oikea oli aivan paljas.

Honain likeni ja kumartaen suuteli tytön tarjoamaa kättä. Alroy

vetäytyi takaperin.

"Minulle kerrottiin, että Maailman Ruusu hiutui tänä aamuna", lausui

lääkäri ja kumarsi taas hymyillen, "ja hänen orjansa kiiruhti hänen

käskystänsä häntä hoitamaan."

"Oli etelätuuli. Tuuli on kääntynyt, ja Maailman Ruusu voi paremmin",

vastasi tyttö nauraen.

Honain koetti hänen suontansa.

"Säännötön", lääkäri lausui.

"Niinkuin minä itse", vastasi tyttö. "Onko tuo joku uusi orja?"

"Äsken ostettu, ja hyvä saalis. Hän on kaunis, hänellä on se etu, että

hän on kuuro ja mykkä eikä tee minkäänlaista vahinkoa."

"Se on paha", vastasi tyttö; "näyttää siltä kuin kaikki kauniit ihmiset

olisivat syntyneet joutaviksi. Minä esimerkiksi."

"Huhu kuiskailee kuitenkin ihan toista", lääkäri virkki.

"Kuinka niin?" kysyi tyttö.

"Nuori Karamanian kuningas."

"Mitä vielä! minä olen päättänyt inhota häntä. Barbari!"

"Sankari!"

"Oletteko koskaan nähnyt häntä?"

"Olen."

"Onko hän kaunis?"

"Niinkuin yli-enkeli."

"Ja rikas?"

"Eikö hän ole voittaja? Koko maailman aarteet tulevat teille."

"Minä olen kyllästynyt komeuteen. Minä rakennutin tämän kioskin sitä

unhottaakseni."

"Se ei ole ensinkään komea", lausui Honain katsoen ympärillensä

hymyillen.

"Ei", vastasi tyttö itsetyytyväisellä muodolla; "tässä kumminkin voi

unhottaa sen onnettomuuden, että on prinsessa."

"Se kai on suuri onnettomuus", lisäsi lääkäri.

"Ja kuitenkin se varmaan on ainoa välttäväinen kohtalo", vastasi tyttö.

"Epäilemättä", jatkoi Honain.

"Ainakin meidän onnettomalle sukupuolelle."

"Kovin onnettomalle."

"Jospa vaan olisin mies!"

"Mikä sankari te olisitte!"

"Minä eläisin loppumattomissa seikkailuksissa."

"Sitä minä en ollenkaan epäile."

"Oletteko hankkineet minulle nuot kirjat?" kysyi prinsessa vilkkaasti.

"Ne ovat orjallani", Honain vastasi.

"Näyttäkäät ne heti minulle."

Honain otti Alroy'lta väskyn ja levitti prinsessan eteen sen sisällön

-- juuri ne kreikkalaiset runoelmat, joita kauppias Ali oli toimittanut

hänelle.

"Minä olen väsynyt runouteen", sanoi prinsessa silmäillen kalliita

kirjoja ja sysäten niitä pois luotansa. "Minun tekee mieli katsoa

mailmaa."

"Siihen te pian väsyisitte", vastasi lääkäri.

"Luullakseni yhteinen kansa ei koskaan väsy", jatkoi prinsessa.

"Paitsi työhön", sanoi lääkäri; "huoli heidät hengissä pitää."

"Mitä huoli on?" kysyi prinsessa hymyillen.

"Se on yksi jumala", vastasi lääkäri, "näkymätön, mutta kaikkivaltias.

Se ryöstää kukat poskilta ja nopeuden suonista -- se viepi ruokahalun

ja muuttaa hiukset harmaaksi."

"Se ei siis olekaan mikään tosi-jumala", lausui prinsessa, "vaan

epäjumala, jonka me itse luomme. Minä olen oikea mahomettilainen enkä

tahdo palvella sitä. Kerro minulle uutisia, Honain."

"Nuori Karamanian kuningas --"

"Taas! tuo barbari! Te olette hänen palkkalaisensa. Minä en huoli

hänestä. Sitäkö varten jättäisin tämän vankeuden, että joutuisin

toiseen -- miksi muistutatte minua siitä? Ei, kallis Hakim, jos minä

ollenkaan menen miehelle, minä menen vapaaksi päästäkseni."

"Mahdotonta", vastasi Honain.

"Äitini oli vapaa, kunnes hän rupesi kuningattareksi ja orjaksi. Minä

aion päättää niinkuin hän alkoi. Te tiedätte, mitä hän oli."

Honain tiesi hyvin, mutta oli liian viisas sitä ilmoittamaan.

"Rosvon tytär", prinsessa jatkoi, "joka taisteli isänsä vieressä. Se

vasta elämää on! Minun täytyy ruveta rosvoksi. Se on luonnossani. Minä

tahdon kuulla kohtaloni, Honain. Te olette astrologi; ennustakaat se."

"Minä olen jo syntymätähteänne tutkistellut. Teidän tähtenne on

kometi."

"Se aavistaa hyvää; suuria meteleitä ja epävakaista loistoa. Minä

soisin olevani tähti", lisäsi prinsessa syvällä, täysinäisellä äänellä

ja ajattelevalla muodolla; "tähti kirkkaalla, sinisellä taivaalla,

ihana ja vapaa. Honain, Honain, metsäkauris on katkaissut ketjunsa ja

syö nyt ruusujani."

Alroy riensi esiin ja otti kiinni sievän tyhjäntoimittajan.

Honain loi hätääntyneen silmäyksen häneen; prinsessa vastaan-otti

ketjut Alroy'n kädestä ja katseli häntä tarkastellen.

"Mitkä kauniit silmät tuolla otus-paralla on!" huudahti prinsessa.

"Metsäkauriillako?" lääkäri kysyi.

"Ei, orjallanne", vastasi prinsessa.

"No, hän punehtuu! Jollei hän olisi kuuro ja mykkä, luulisin melkein,

että hän ymmärtää puheeni."

"Hän on hyvin kaino", lausui Honain vähän pelossaan; "hän hämmästyi

rohkeata käytöstänsä."

"Minä rakastan kainoutta", sanoi prinsessa; "se on huvittava. Minä olen

kaino; enkö minä ole?"

"Kyllä", vastasi Honain.

"Ja hupainen?"

"Aivan."

"Minä vihaan hupaisia ihmisiä. Ei ole kuitenkaan mikään niin hyvä kuin

suora unteliaisuus."

"Ei olekaan", vastasi Honain.

"Päivät kuluvat niin levollisesti semmoisessa seurassa."

"Niin tekevät", lausui Honain.

"Ei mitään melskeitä; ei mitään pahaa menoa."

"Ei ensinkään."

"Minä olen päättänyt, etten pidä kuin rumia orjia."

"Te olette aivan oikeassa."

"Honain, ettekö te koskaan väitä minua vastaan? Te tiedätte varsin

hyvin, että minulla on kaikkein kauniimmat orjat koko maailmassa."

"Kaikki sen tietävät."

"Ja te tiedätte, että minä olen suuresti mieltynyt teidän viimeiseen

ostoonne, joka kertomuksenne mukaan on erinomaisen sovelias minulle.

No, ettekö te suostu siihen."

"Kyllä; minä en epäile, että teidän korkeutenne on katsova häntä

erittäin soveliaaksi, ja totta sanoakseni, harva asia ilahuttaisi minua

enemmän kuin jos saisin tarjota hänet teille; mutta minä jouduin

taannoin niin pahaan epäsuosioon tuon Cirkassialaisen tähden, että --"

"Oi! jättäkäät se asia minun haltuuni", prinsessa lausui.

"Varsin mielelläni", vastasi lääkäri ja käänsi puheen toisaalle; "ja

kun Karamanian nuori kuningas saapuu Bagdadiin, teidän sopii tarjota

hänet lahjaksi hänen majesteetillensa."

"Erinomaisen hupaista! ja kuningas on todella sorea ja nuori niinkuin

urhoollinenkin; mutta onko hänellä mitään kauneuden tuntoa?"

"Teillä on kylläksi teitä molempia varten."

"Jospa hän vaan tahtoisi ryhtyä sotaan Kreikkalaisia vastaan!"

"Miksi olette niin kiivas Kreikkalaisparkoja vastaan?"

"Te tiedätte, että he ovat uskottomia. Paitsi sitä, he ehkä

voittaisivat, ja silloin minulla olisi se huvi, että pääsisin

vangiksi."

"Oivallista!"

"Viehättävää! minä saisin nähdä Konstantinopolin ja päästä keisarin

puolisoksi."

"Päästä keisarin puolisoksi!"

"Epäilemättä. Tietysti hän rakastuisi minuun."

"Tietysti."

"Ja sitten -- ja sitten, minä valloittaisin Parisin!"

"Parisin!"

"Te olette käyneet Parisissa?"

"Olen minä."

"Miehet elävät sisäänsuljettuina siellä", lausui prinsessa hymyillen,

"eikö niin? ja naiset tekevät, mitä he tahtovat?"

"Te teette aina, mitä mieleenne johtuu", sanoi Honain nousten.

"Te lähdette pois?"

"Minun täällä käyntini eivät saa kestää liian kauan."

"Jääkäät hyvästi, rakas Honain!" lausui prinsessa synkkämielisellä

muodolla. "Te olette ainoa koko Bagdadissa, joka pystyy mitäkään

ajattelemaan, ja te jätätte minun. Minun kohtaloni on surkea, koska

kaikki vaikuttaa minun tunteisini enkä minä ole mitään. Nämät kirjat ja

kukat, nämät suloiset linnut ja tämä kaunis metsäkauris -- ei!

runoiliat kirjoittakoot mitä hyvänsä, mutta kuinka iloisesti luopuisin

kaikista näistä vaiti-olon koreista lohdukkeista, jos vaan saisin elää

tuntikauden vapaana. Minä kirjoitin eilen muutamia säkeitä itsestäni;

ottakaat ne ja antakaat kaupungin taitavimman kopioitsian piirtää ne

minulle hopeisilla kirjaimilla punaisen sinertävällä pohjalla, kaunis

köynnös ympäri; minä jätän sen teidän suunniteltavaksenne. Hyvästi!

Tule tänne, mykkä." Alroy astui esiin, kun prinsessa viittasi, ja

lankesi polvilleen. "Tuossa, ota tämä rukousnauha isäntäsi ja mustien

silmiesi tähden."

Kumppanit lähtivät pois ja saapuivat äänettöminä venheensä luo. Aurinko

oli laskemallansa. Muezzien sointuisa ja raikas ääni kaikkui komean

kaupungin lukemattomista minareteistä. Honain veti syrjään purren

varjostimet. Bagdad kohosi heidän eteensä summattoman suurina, uhkeina

rakennusryhminä, sijaiten keskellä lehtoja ja puutarhoja. Ääretön

väkijoukko, jota virkistyttävä hämärä houkutteli ulos, liikkui kaikilla

tahoilla. Välkkyvällä virralla nähtiin kimaltavia kalkeja, loistavilla

pengermillä koreita ihmisjoukkoja. Prameus ja valta ja hekuma ja

kauneus asettui heidän eteensä viehättävimmässä muodossaan, ja Alroy'n

sydän mukaantui tähän suuruuteen.

"Mainio näky!" lausui Vankeuden Ruhtinas.

"Aivan toisenlainen kuin Hamadanin", arveli kalifin lääkäri.

"Tänään olen minä nähnyt ihmeitä", lisäsi Alroy.

"Maailma avautuu sinulle", sanoi Honain.

Alroy ei vastannut mitään; mutta tuokion perästä hän kysyi epäilevällä

äänellä: "Kuka tuo tyttö oli?"

"Prinsessa Schirene", vastasi Honain; "kalifin lempitytär. Hänen

äitinsä oli Georgialainen ja uskoton."

Alroy: Romani · 第 32 / 106 题