Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tämä keskustelu tapahtui pengermällä,
Alroy lepäsi jossakin lehdossa isäntänsä kauniissa puutarhassa ja
mietiskeli tulevaisuutta. Yhtäkkiä joku koski hänen selkäänsä
kädellään. Hän katsahti ylös. Se oli Honain.
"Seuraa minua", lausui Jabasterin veli.
Ruhtinas nousi ja seurasi häntä ääneti. He lähtivät sisään huoneesen
ja, astuen jo mainitun salin läpitse, etenivät pitkää käytävää myöten
alaspäin. Tämä päättyi kaaritettuihin, leveihin portaisin, jotka
johdattivat virran luo. Viimeisiin astuimiin oli kiinnitetty venhe,
joka heilui Tigrin sinisellä, päivänpaisteessa välkkyvällä kalvolla.
Honain antoi nyt Alroy'lle sametti-väskyn, jota hän pyysi hänen
kantamaan; tämän jälkeen he menivät portaista alas ja astuivat
katettuun venheesen; ja soutajille mitään käskyjä antamatta he ennen
pitkää nopeasti liukuivat eteenpäin laineitten ylitse. Ohitse kulkevien
pursien loiskina ja kuljettajien satunnaiset huudot huomauttivat
Alroy'ta, joka ei voinut eroittaa mitään, että heidän matkansa hetken
aikaa kävi pitkin jotakin kaupungin pääkatua; mutta vähitellen äänet
kuuluivat harvemmin ja lopulta kokonaan hiljenivät, siksi kuin kaikki,
mikä tapasi hänen korvaansa, oli heidän omien soutajiensa säännölliset
ja yksitoikkoiset aironvedot.
Viimein, kun melkein tunti oli mennyt siitä kuin he lähtivät
matkalle, venhe pysäytettiin ja sidottiin kiinni johonkin laituriin.
Sivu-varjostimet vedettiin pois, ja Honain ja hänen kumppaninsa
nousivat maalle.
Matala, mutta hyvin avara rakennus, johon oli maalattu valkoisia ja
kultaisia arabeskeja, säännötön, mutta ihantava muodoltansa, useilla
vähäisillä kupoleilla ja korkeilla, hoikilla torneilla kohosi
sypressilehtojen keskeltä leveän ja hiljaisen joen rannalta. Väkevä
virta oli vienyt heidät kauas kaupungista, joka oli näkyvissä, vaikka
etäältä. Ei ollut mitään asuntoa, ei mitään inhimillistä olentoa
lähipaikoilla. Vastapäinen ranta oli aidattu puutarhoiksi. Ei yhtä
venhettäkään kulkenut ohitse.
Viitaten Alroy'ta seuraamaan itseänsä, mutta vielä äänetönnä Honain
astui vähäisen portin luo, jota hän kolkutti. Heti avasi tämän
yksinäinen Nubialainen, joka kumarsi nöyrästi, kun vieraat menivät
sivuitse. He astuivat matalaa ja hämärää käytävää, jonka holvikatto oli
koristettu kohokuvilla, siksi kuin he saapuivat kilpiönkuorella ja
perlemolla päällistetylle ovelle. Tässä Honain, joka kävi edellä,
kääntyi Alroy'n puoleen ja lausui: "mitä hyvänsä tapahtunee ja kuka
hyvänsä puhutellee sinua, jos sinä rakastat minun ja omaa henkeäsi, älä
vastaa mitään."
Ovi avaantui, ja he tulivat suunnattoman suureen, komeaan saliin.
Kirjavat, marmoriset pylväät ylenivät punaisesta ja sinisestä
saman-aineisesta permannosta ja kannattivat kaaritettua, ympyriäistä
ja kuviin leikattua kattoa, joka hohti purpurasta ja kullasta.
Suihkulähteen ympärillä, joka äärettömän isosta lazurisäiliöstä
purskutti vettänsä viidenkymmenen jalan korkealle, venyi vähäisillä,
keltaisilla Barbarian matoilla joukko nubialaisia eunukkeja, jotka
olivat puetut uhkeihin purpura- ja kultavärisiin vaatteisin ja
varustetut norsunluisilla sotatapparoilla, joitten varret olivat
kaunistetut kalliilla arabeskeillä ja somasti pistivät silmiin sinisten
ja kiiltävien terien rinnalla.
Eunukki-vartioston päällikkö nousi, kun hän näki Honainin, ja tervehti
häntä painaen kättään päätänsä, suutansa ja sydäntänsä vastaan. Kalifin
lääkäri käski kädellään Alroy'n odottaa, astui muutamia askelia
eteenpäin ja alkoi hiljaisella äänellä puhutella eunukkia. Muutamien
silmänräpäysten perästä tämä upseeri palasi entiselle paikallensa, ja
viitaten Alroy'ta luoksensa Honain meni salin poikki.
Edeten avonaisen holviston läpitse he saapuivat neliskulmaiseen
ruusutarhaan, jossa vilottelevat vedet ympäröivät jokaista
kukkaislavaa, ja joka uiskenteli ikäänkuin taikasaari jollakin
vedenneitojen merellä. Aaltojen läikkynä ja kukkien lemut yhdistyivät
ja synnyttivät nukuttavan vaikutuksen, jota Alroy ainoastaan kiihkeän
ja kummallisen uuteliaisuutensa kautta voi vastustaa. Liikkuen
eteenpäin pitkin sievää ja sirotekoista pylväskäytävää, joka liitti
salin muihin rakennuksen osiin, he seisahtuivat korkean ja komean
portin eteen.
Tämä kuun valaisema portti oli kolmenkymmenen jalan korkea, oli tehty
viheriästä ja punaisesta jaspisharkosta ja leikattu noitten
Saraceneille mieluisien, fantastillisesti aaltoilevien kaarten
kaltaiseksi. Taitava tekiä oli käsittänyt sen edun, jota kalliin kiven
punaiset suonet tarjosivat hänelle, ja oli rohkeasti kohottamalla
muodostanut nämät kahdeksi isoksi ja kiverteleväksi käärmeeksi, jotka
sujauttivat pystyharjaiset päänsä ja kiiluvat silmänsä Honainia ja
hänen kumppaniansa päin.
Kalifin lääkäri veti tikarinsa vyöltänsä ja koputti sillä kolmasti
toisen käärmeen päätä. Jykeä portti aukeni kumisten, ja heidän
edessänsä seisoi abyssinialainen jättiläinen, joka piti karjuvaa
leijonaa kahleista kiinni.
"Hiljaa, Harun!" lausui Honain eläimelle ja nosti samalla kättänsä,
jolloin peto äänetönnä kyykistyi maahan. "Arvokas Morgargon, minä tuon
sinulle muistolahjan." Abyssinialainen näytti hampaansa, isommat ja
valkoisemmat kuin leijonan, kun hän irvistellen vastaan-otti kohteliaan
Honainin antimen; ja hänen suustansa kuului muutamia outoja ääniä,
mutta hän ei kyennyt puhumaan, sillä hän oli mykkä.
Jaspisportti laski kumppanit pitkään, korkeaan ja holvitettuun
kammioon, jota avarat, maalatut lasi-ikkunat valaisivat. Silkki- ja
hopeatapetit riippuivat seinissä, eriskummaiset matot peittivät
laattian ja tavattoman suuria sohvia oli asetettu pitkin seiniä. Ja
näin he astuivat samanmuotoisten huoneitten läpitse, joista nähtiin
muutamista, että niissä oli äsken asuttu, kunnes he tulivat toiseen
neliskulmaan, jonka aivan omituinen suihkulähde melkein täytti. Tämä
nousi kultaisesta säiliöstä, joka oli koristettu helmillä, ja sitä
ympäröitsi kaikenlaisten harvinaisten nelijalkaisten eläinten kuvat,
veistettyinä mitä kalliimmista aineista. Tuossa kultainen tiikeri
säihkyvin rubinisilminensä ja virtailevin opaliviiruineen hiipi
verisistä pidoistansa virvoittavan veden reunalle; tässä giraffi
kohotti hoikkaa hopeakaulaansa keskellä kaikenmoisia metsän-asukkaita,
ja komeat apinajoukot, kiiltäen kalliista kivistä, lepäsivät jos
jossakin kummallisessa asemassa säiliön partaalla.
Suihkulähde itse oli kultainen ja hopeinen puu, joka levitti kaikkialle
lukemattomia oksiansa. Nämät olivat täynnä kaikenlaatuisia kummallisia
lintuja, joitten höyheniksi oli osaavasti kuvattu samanvärisiä kalliita
kiviä, ja jotka visertelivät kauniita nuotteja, kun ne vuodattivat
nokistansa sointusaa ja jäähdyttävää elementtiä.
Suurella vaivalla Alroy voi olla kummastuksesta äännähtämättä, mutta
alati valpas Honain kääntyi hänen puoleensa, sormi painettuna suuta
vastaan, ja jättäen neliskulman he saapuivat puutarhoihin.
Korkeat terrassit, mustat sypressiryhmät, suikertelevat akasiakäytävät,
kaukaa katsoen ääretön paradisi, ja paikoin joku hohtava paviljongi tai
komea kioski! Virralta katsoessaan Alroy ei voinut arvata itse palatsin
suuruutta. Se näytti rajattomalta, ja varma oli, että he eivät olleet
nähneet kuin varsin vähäisen osan siitä. Kun he liikkuivat edelleen,
torvien ääni äkkiä kaikkui. Se lähestyi lähestymistään yhä lujempana:
ennen pitkää likenevän ratsasjoukon töminä kuului. Honain veti Alroy'n
syrjille. Joku seurue näkyi tulevan pimeästä sypressilehdosta. Neljä
sataa miestä talutti yhtä monta valkoista verikoiraa, joitten
kaulavitjat olivat kullasta ja rubineista. Näitten perästä tuli sata
miestä, itsekukin pitäen yhtä peitettyä haukkaa; sitten kuusi
hevosmiestä kalliissa puvuissa; tuosta yksityinen ratsastaja, istuen
tähti-otsaisen hevosen selässä. Ratsastaja oli keski-ikäinen, kaunis ja
arvokkaan näköinen. Hänen asunsa oli yksinkertainen, mutta hänen
jahtikeihäänsä varsi oli kokonaan timanteista ja sen terä kullasta.
Häntä seurasi parvi arabialaisia eunukkeja tulipunaisissa vaatteissa,
norsunluiset sotatapparat kädessä; ja tähän seurue päättyi.
"Kalifi", lausui Honain hiljaisella äänellä, kun he olivat ratsastaneet
ohitse, pannen samalla sormensa huulilleen kysymyksiä estääksensä. Tämä
oli ensimäinen ilmoitus Alroy'lle siitä, mitä hän jo oli varonut, että
hän oli oikea-uskoisten hallitsiain palatsissa.
Molemmat kumppanit poikkesivat jylhälle ja polveilevalle polulle, joka
hiukan ajan perästä saatti heidät vähäiselle ja vienosti viettävälle
aukealle paikalle, jota isot seeteripuut ympäröivät. Lakealla nähtiin
yksi kioski, pitkä rakennus useilla ikkunoilla, joita varjostimet ja
esiin pistävä katto suojelivat. Kioski oli tehty valkoisesta ja
viheriästä marmorista, siihen noustiin astuimilla, jotka kävivät pitkin
rakennusta, toinen valkoisesta, toinen viheriästä marmorista ja melkein
peittyneenä ruusupensaisin. Honain meni yksinään näitä portaita ylös,
ja astui sisään kioskiin. Hetken perästä hän katsahti ulos ikkunasta ja
viittasi Alroy'ta. David lähestyi, mutta peläten jonkunlaista
varomattomuutta Honain kohtasi häntä ja sanoi hänelle matalalla
kuiskauksella: "muista, että olet kuuro, mykkä ja eunukki." Alroy'n oli
vaikea pysyä hymyilemättä, ja Vankeuden Ruhtinas ja kalifin lääkäri
astuivat yhdessä kioskiin. Kaksi hunnulla verhottua naista ja kaksi
vartioväen eunukkia otti heidät vastaan eteishuoneessa. Ja nyt he
tulivat semmoiseen huoneesen, joka oli melkein koko kioskin pituinen ja
aukeni toiselta puolen puutarhoja päin; toista puolta kannatti
norsunluinen seinä. Tämän seinän komeroihin oli maalattu viheriäisiä
freskokuvia ja jokaiseen asetettu ruusupensas. Jokainen komero oli
myöskin peitetty miltei näkymättömällä kultaisella ristikolla, joka
säilytti yhden satakielen ja saatti tämän pysyväiseksi sen ruusun
suhteen, jota hän rakasti. Jokaisen komeron juurella oli suihkulähde,
mutta veden asemesta joka säiliö oli täynnä puhtainta elävää hopeaa.
Kioskin katto oli tehty perlemosta, jota oli kirjaeltu kilpiönkuorella;
permanto, harvinaisesta marmorista ja kalliista kivistä kudottu
mosaiki, asetti näkyviin mitä suloisimpia hedelmiä ja ihanimpia kukkia.
Tälle permannolle georgialainen paagi vähän väliä ripoitti virvoittavia
hajuvesiä. Komean huoneen toisessa päässä oli vaalean viheriä
silkkidivani, koristettuna helmillä ja peitettynä valkoisilla ja
kullankeltaisilla satinityynyillä. Yhdellä tämmöisellä, keskellä
divania, istui tyttö, silmät miettien kiintyneinä persialaiseen
runovihkoon, joka oli hänen polvellansa, toinen käsi leikiten helmistä
ja smaragdeista liitetyllä rukousnauhalla, toinen pitäen pitkiä
kultaisia ketjuja, joihin valkea metsäkauris oli sidottu.
Tyttö katsahti ylös, kun Honain ja hänen kumppaninsa astuivat sisään.
Hän oli aivan nuori, yhtä nuori kuin Alroykin. Hänen pitkät,
vaaleanruskeat hiuksensa kohosivat korkealta, valkoiselta otsalta, joka
oli peitetty sinisillä suonilla, ja valuivat helmillä nidottuina hänen
hartioillensa. Hänen silmänsä olivat hyvin isot ja tumman siniset;
hänen nenänsä vähäinen, mutta korkea ja kaareva. Hänen kasvojensa
kauneus oli häikäisevä, ja, kun hän katseli ylös ja tervehti Honainia,
hänen hohtavat poskensa kävivät kuoppihin, jotka viehättivät vielä
enemmän, koska ne eivät sointuneet hänen kasvojensa yleiseen luontoon,
jossa ilmaantui ylpeys ja pilkka. Hän oli puettu karmosinipunaiseen
silkkihameesen ja hänen uumillansa oli viheriäinen shaali, josta
vähäisen tikarin timanttikahva pilkisteli. Hänen pyöreät, valkoiset
käsivartensa näyttivät erittäin vähäisiltä, kun ne sattumalta
välähtivät esiin isoista, väljistä hioistansa. Toisen peittivät
juvelit, mutta oikea oli aivan paljas.
Honain likeni ja kumartaen suuteli tytön tarjoamaa kättä. Alroy
vetäytyi takaperin.
"Minulle kerrottiin, että Maailman Ruusu hiutui tänä aamuna", lausui
lääkäri ja kumarsi taas hymyillen, "ja hänen orjansa kiiruhti hänen
käskystänsä häntä hoitamaan."
"Oli etelätuuli. Tuuli on kääntynyt, ja Maailman Ruusu voi paremmin",
vastasi tyttö nauraen.
Honain koetti hänen suontansa.
"Säännötön", lääkäri lausui.
"Niinkuin minä itse", vastasi tyttö. "Onko tuo joku uusi orja?"
"Äsken ostettu, ja hyvä saalis. Hän on kaunis, hänellä on se etu, että
hän on kuuro ja mykkä eikä tee minkäänlaista vahinkoa."
"Se on paha", vastasi tyttö; "näyttää siltä kuin kaikki kauniit ihmiset
olisivat syntyneet joutaviksi. Minä esimerkiksi."
"Huhu kuiskailee kuitenkin ihan toista", lääkäri virkki.
"Kuinka niin?" kysyi tyttö.
"Nuori Karamanian kuningas."
"Mitä vielä! minä olen päättänyt inhota häntä. Barbari!"
"Sankari!"
"Oletteko koskaan nähnyt häntä?"
"Olen."
"Onko hän kaunis?"
"Niinkuin yli-enkeli."
"Ja rikas?"
"Eikö hän ole voittaja? Koko maailman aarteet tulevat teille."
"Minä olen kyllästynyt komeuteen. Minä rakennutin tämän kioskin sitä
unhottaakseni."
"Se ei ole ensinkään komea", lausui Honain katsoen ympärillensä
hymyillen.
"Ei", vastasi tyttö itsetyytyväisellä muodolla; "tässä kumminkin voi
unhottaa sen onnettomuuden, että on prinsessa."
"Se kai on suuri onnettomuus", lisäsi lääkäri.
"Ja kuitenkin se varmaan on ainoa välttäväinen kohtalo", vastasi tyttö.
"Epäilemättä", jatkoi Honain.
"Ainakin meidän onnettomalle sukupuolelle."
"Kovin onnettomalle."
"Jospa vaan olisin mies!"
"Mikä sankari te olisitte!"
"Minä eläisin loppumattomissa seikkailuksissa."
"Sitä minä en ollenkaan epäile."
"Oletteko hankkineet minulle nuot kirjat?" kysyi prinsessa vilkkaasti.
"Ne ovat orjallani", Honain vastasi.
"Näyttäkäät ne heti minulle."
Honain otti Alroy'lta väskyn ja levitti prinsessan eteen sen sisällön
-- juuri ne kreikkalaiset runoelmat, joita kauppias Ali oli toimittanut
hänelle.
"Minä olen väsynyt runouteen", sanoi prinsessa silmäillen kalliita
kirjoja ja sysäten niitä pois luotansa. "Minun tekee mieli katsoa
mailmaa."
"Siihen te pian väsyisitte", vastasi lääkäri.
"Luullakseni yhteinen kansa ei koskaan väsy", jatkoi prinsessa.
"Paitsi työhön", sanoi lääkäri; "huoli heidät hengissä pitää."
"Mitä huoli on?" kysyi prinsessa hymyillen.
"Se on yksi jumala", vastasi lääkäri, "näkymätön, mutta kaikkivaltias.
Se ryöstää kukat poskilta ja nopeuden suonista -- se viepi ruokahalun
ja muuttaa hiukset harmaaksi."
"Se ei siis olekaan mikään tosi-jumala", lausui prinsessa, "vaan
epäjumala, jonka me itse luomme. Minä olen oikea mahomettilainen enkä
tahdo palvella sitä. Kerro minulle uutisia, Honain."
"Nuori Karamanian kuningas --"
"Taas! tuo barbari! Te olette hänen palkkalaisensa. Minä en huoli
hänestä. Sitäkö varten jättäisin tämän vankeuden, että joutuisin
toiseen -- miksi muistutatte minua siitä? Ei, kallis Hakim, jos minä
ollenkaan menen miehelle, minä menen vapaaksi päästäkseni."
"Mahdotonta", vastasi Honain.
"Äitini oli vapaa, kunnes hän rupesi kuningattareksi ja orjaksi. Minä
aion päättää niinkuin hän alkoi. Te tiedätte, mitä hän oli."
Honain tiesi hyvin, mutta oli liian viisas sitä ilmoittamaan.
"Rosvon tytär", prinsessa jatkoi, "joka taisteli isänsä vieressä. Se
vasta elämää on! Minun täytyy ruveta rosvoksi. Se on luonnossani. Minä
tahdon kuulla kohtaloni, Honain. Te olette astrologi; ennustakaat se."
"Minä olen jo syntymätähteänne tutkistellut. Teidän tähtenne on
kometi."
"Se aavistaa hyvää; suuria meteleitä ja epävakaista loistoa. Minä
soisin olevani tähti", lisäsi prinsessa syvällä, täysinäisellä äänellä
ja ajattelevalla muodolla; "tähti kirkkaalla, sinisellä taivaalla,
ihana ja vapaa. Honain, Honain, metsäkauris on katkaissut ketjunsa ja
syö nyt ruusujani."
Alroy riensi esiin ja otti kiinni sievän tyhjäntoimittajan.
Honain loi hätääntyneen silmäyksen häneen; prinsessa vastaan-otti
ketjut Alroy'n kädestä ja katseli häntä tarkastellen.
"Mitkä kauniit silmät tuolla otus-paralla on!" huudahti prinsessa.
"Metsäkauriillako?" lääkäri kysyi.
"Ei, orjallanne", vastasi prinsessa.
"No, hän punehtuu! Jollei hän olisi kuuro ja mykkä, luulisin melkein,
että hän ymmärtää puheeni."
"Hän on hyvin kaino", lausui Honain vähän pelossaan; "hän hämmästyi
rohkeata käytöstänsä."
"Minä rakastan kainoutta", sanoi prinsessa; "se on huvittava. Minä olen
kaino; enkö minä ole?"
"Kyllä", vastasi Honain.
"Ja hupainen?"
"Aivan."
"Minä vihaan hupaisia ihmisiä. Ei ole kuitenkaan mikään niin hyvä kuin
suora unteliaisuus."
"Ei olekaan", vastasi Honain.
"Päivät kuluvat niin levollisesti semmoisessa seurassa."
"Niin tekevät", lausui Honain.
"Ei mitään melskeitä; ei mitään pahaa menoa."
"Ei ensinkään."
"Minä olen päättänyt, etten pidä kuin rumia orjia."
"Te olette aivan oikeassa."
"Honain, ettekö te koskaan väitä minua vastaan? Te tiedätte varsin
hyvin, että minulla on kaikkein kauniimmat orjat koko maailmassa."
"Kaikki sen tietävät."
"Ja te tiedätte, että minä olen suuresti mieltynyt teidän viimeiseen
ostoonne, joka kertomuksenne mukaan on erinomaisen sovelias minulle.
No, ettekö te suostu siihen."
"Kyllä; minä en epäile, että teidän korkeutenne on katsova häntä
erittäin soveliaaksi, ja totta sanoakseni, harva asia ilahuttaisi minua
enemmän kuin jos saisin tarjota hänet teille; mutta minä jouduin
taannoin niin pahaan epäsuosioon tuon Cirkassialaisen tähden, että --"
"Oi! jättäkäät se asia minun haltuuni", prinsessa lausui.
"Varsin mielelläni", vastasi lääkäri ja käänsi puheen toisaalle; "ja
kun Karamanian nuori kuningas saapuu Bagdadiin, teidän sopii tarjota
hänet lahjaksi hänen majesteetillensa."
"Erinomaisen hupaista! ja kuningas on todella sorea ja nuori niinkuin
urhoollinenkin; mutta onko hänellä mitään kauneuden tuntoa?"
"Teillä on kylläksi teitä molempia varten."
"Jospa hän vaan tahtoisi ryhtyä sotaan Kreikkalaisia vastaan!"
"Miksi olette niin kiivas Kreikkalaisparkoja vastaan?"
"Te tiedätte, että he ovat uskottomia. Paitsi sitä, he ehkä
voittaisivat, ja silloin minulla olisi se huvi, että pääsisin
vangiksi."
"Oivallista!"
"Viehättävää! minä saisin nähdä Konstantinopolin ja päästä keisarin
puolisoksi."
"Päästä keisarin puolisoksi!"
"Epäilemättä. Tietysti hän rakastuisi minuun."
"Tietysti."
"Ja sitten -- ja sitten, minä valloittaisin Parisin!"
"Parisin!"
"Te olette käyneet Parisissa?"
"Olen minä."
"Miehet elävät sisäänsuljettuina siellä", lausui prinsessa hymyillen,
"eikö niin? ja naiset tekevät, mitä he tahtovat?"
"Te teette aina, mitä mieleenne johtuu", sanoi Honain nousten.
"Te lähdette pois?"
"Minun täällä käyntini eivät saa kestää liian kauan."
"Jääkäät hyvästi, rakas Honain!" lausui prinsessa synkkämielisellä
muodolla. "Te olette ainoa koko Bagdadissa, joka pystyy mitäkään
ajattelemaan, ja te jätätte minun. Minun kohtaloni on surkea, koska
kaikki vaikuttaa minun tunteisini enkä minä ole mitään. Nämät kirjat ja
kukat, nämät suloiset linnut ja tämä kaunis metsäkauris -- ei!
runoiliat kirjoittakoot mitä hyvänsä, mutta kuinka iloisesti luopuisin
kaikista näistä vaiti-olon koreista lohdukkeista, jos vaan saisin elää
tuntikauden vapaana. Minä kirjoitin eilen muutamia säkeitä itsestäni;
ottakaat ne ja antakaat kaupungin taitavimman kopioitsian piirtää ne
minulle hopeisilla kirjaimilla punaisen sinertävällä pohjalla, kaunis
köynnös ympäri; minä jätän sen teidän suunniteltavaksenne. Hyvästi!
Tule tänne, mykkä." Alroy astui esiin, kun prinsessa viittasi, ja
lankesi polvilleen. "Tuossa, ota tämä rukousnauha isäntäsi ja mustien
silmiesi tähden."
Kumppanit lähtivät pois ja saapuivat äänettöminä venheensä luo. Aurinko
oli laskemallansa. Muezzien sointuisa ja raikas ääni kaikkui komean
kaupungin lukemattomista minareteistä. Honain veti syrjään purren
varjostimet. Bagdad kohosi heidän eteensä summattoman suurina, uhkeina
rakennusryhminä, sijaiten keskellä lehtoja ja puutarhoja. Ääretön
väkijoukko, jota virkistyttävä hämärä houkutteli ulos, liikkui kaikilla
tahoilla. Välkkyvällä virralla nähtiin kimaltavia kalkeja, loistavilla
pengermillä koreita ihmisjoukkoja. Prameus ja valta ja hekuma ja
kauneus asettui heidän eteensä viehättävimmässä muodossaan, ja Alroy'n
sydän mukaantui tähän suuruuteen.
"Mainio näky!" lausui Vankeuden Ruhtinas.
"Aivan toisenlainen kuin Hamadanin", arveli kalifin lääkäri.
"Tänään olen minä nähnyt ihmeitä", lisäsi Alroy.
"Maailma avautuu sinulle", sanoi Honain.
Alroy ei vastannut mitään; mutta tuokion perästä hän kysyi epäilevällä
äänellä: "Kuka tuo tyttö oli?"
"Prinsessa Schirene", vastasi Honain; "kalifin lempitytär. Hänen
äitinsä oli Georgialainen ja uskoton."