Kuutama valaisi Alroy'ta, joka makasi vuoteellansa, peittäen kasvojansa
toisella käsivarrellaan. Hän makasi liikahtamatta, mutta ei nukkunut.
Hän nousi ja astui edestakaisin huoneessa levottomin askelin. Välisti
hän seisattui ja katseli permantoa mietteisin vaipuneena. Hän lähestyi
ikkunaa ja jäähdytti kuumaa otsaansa sydän-yön ilmassa.
Tunti kului, mutta yhä nuori Vankeuden Ruhtinas pysyi samassa asemassa.
Yhtäkkiä hän kääntyi porphyripöydän puoleen ja tarttuen kalliskiviseen
rukousnauhaan painoi sitä huuliansa vastaan.
"Unelmieni henki tulee viimein; se kuva, jota olen huokaillut ja
ikävöinnyt; se kuva, joka esiintyi noissa kirkkaissa nä'yissä, jolloin
ummistin silmäni tämän synkän maailman kolkoilta varjoilta."
"Schirene! Schirene! täällä, tässä yksinäisyydessäni minä vuodatan
sinun eteesi intohimoni, kauan pidätetyn -- koko elämäni intohimon, ei
minkään tavallisen elämän, vaan semmoisen, joka on täynnä syviä
tunteita ja synnyttäviä ajatuksia. Voi ihana! voi ihanaa ihanampi!
sillä sinä olet minulle niinkuin häiritsemätön uni -- miks'et sinä ole
minun, miksi me kadotamme silmänräpäystäkään kunniakkaasta elämästämme
ja poistamme kohtalostamme puolen sen autuudesta?"
"Mieletön, mieletön, oletko unhottanut? Kopissansa olevan vangin
ihastus, jolta huima mielenkuvitus hetkeksi riistää hänen kahleensa!
Kalifin tytär ja -- Juutalainen!"
"Anna minulle isieni valtikka!"
"Hornaan kaikki talismanit! Minä en tarvitse muuta innostusta kuin
hänen muistonsa, ei muuta taikausta kuin hänen nimensä. Taivasten
kautta, minä tahdon astua tähän jaloon kaupunkiin voittajana tai
kuolla."
"No, mitä elämä on, sillä mietintö yhtyy aina minun himoihini -- no,
mitä elämä on! Heitä sattumukset koirille ja tempaa pois valhemuoto
väärältä yhteiskunnalta! Tässä seison minä, sankari, jonka äly keksii
kaikki, jonka sydän on täynnä ääretöntä rohkeutta, jolla on nuoruutta,
jäntevyyttä, kuuluisa syntyperä ja semmoinen ulkomuoto, joka on
saattanut monen armaan heimokuntamme tytön painamaan alas kaunista
päätänsä Hamadanin suloisella lähteellä, ja minä olen -- minä en ole
mitään."
"Pois koko yhteiskunta! se ei ole tehty minua varten. Minä synnytän
oman yhteiskuntani ja olen se jumaluus, jota toisinaan uneksin."
"Me luomme kohtalomme ja nimitämme sitä sallimukseksi. Sinä puhuit
viisaasti, Honain. Sinä, viekas Sadusealainen! Pyhä veri virtasi isieni
suonissa eivätkä he toimittaneet mitään; mutta minulla on käsivarsi,
joka on kasvanut valtikkaa pitämään, ja minä aion voittaa tämmöisen
itselleni."
"Minä en voi epäillä voittoani. Voitto on osa minun olemisestani. Minä
olen syntynyt kunniaa varten, niinkuin puu on syntynyt tuottamaan
hedelmiä taikka levittämään kukkiansa. Teko on tehty. Kun se on
päätetty, se on myöskin tehty. Minä tahdon kohdata suurinta kruunattua
esi-isääni, vieläpä hänen hautakammiossansa. Mahtava Salomon! hän nai
Faraonin tyttären. Haa! mikä tulevaisuus koittaa toiveilleni.
Ennusmerkki, oivallinen ennusmerkki!"
"Taivas ja maa yhtyvät luomaan onneani. Surullinen nuoruuteni, jota
olen niin usein kironnut, minä tervehdin sinua -- sinä olit kunniakas
valmistus; ja kun minä, joka en taipunut ympäröivään elämään, pidin
itseäni typeränä, minä nyt huomaan, että olin mitä omituisin olento.
Taivaitten kautta, minä olen iloinen; ensikerran elämässäni olen
iloinen. Minun tekisi mieli nauraa ja taistella ja juoda. Minä olen
uudestaan syntynyt; minä olen toinen olento; minä olen mieletön!"
"Oi! aika, suuri aika, maailma puhuu valhetta sinusta. Se sanoo sinua
nopeaksi. Minusta näytät kummallisen hitaalta. Lennä, suuri aika, ja
tuo minulle siivilläsi valtikkani!"
"Kaikki on vielä tehtävä. Rasittava ajatus. Minun mielikuvitukseni
välisti voipuu ja raukenee, ikäänkuin ihana ja uupunut lintu, ja
silloin minä olen hukassa. Nuori Karamanian kuningas, nuorekas sankari!
Minä soisin hänen olleen Alschirokin! Pelkkä nimikin kirvellyttää
sydäntä. Voi! koetukseni eivät ole vielä alkaneetkaan. Jabaster
varoitti minua: tuo hyvä, rehellinen Jabaster. Hänen talismaninsa
painaa rajua sydäntäni ja näyttää varottavan minua. Minä olen vaarassa.
Kerskaten seison täällä, täyttäen huolimatonta ilmaa turhilla sanoilla,
sillä välin kuin kaikki on toimittamatta. Minä käyn saamattomaksi.
Nuori Karamanian kuningas! No, mitä minä olen tämän ruhtinaan rinnalla?
Ei mitään, paitsi omissa ajatuksissani. Kansakkaassa basaarissa he
eivät katsoisi minua soveliaaksi pitämään kiinni hänen jalustimestansa
taikka kantamaan hänen varvaskenkiään -- oi! tätä taisteloa, tätä
alinomaista, katkeraa, loppumatonta taisteloa kohtaloni ja unelmieni
välillä! Miksi minä ensinkään olen? taikka, koska minä olen, miks'ei
minua tunnusteta semmoiseksi kuin minä tahtoisin olla?"
"Suloinen ääni, joka Jabasterin kaukaisessa luolassa laskeusi alas
pyhästä kodistasi tuolta ylhäältä kuiskaten lohdutusta, soi'os
uudestaan! Lausu'os taas hiljaisia kutsumuksiasi yksinäiseen korvaani
ja karkoita pois nämät ajatukset, jotka vainoavat minua -- ajatukset,
mustat ja hämärät kuin julmat petolinnut, jotka väijyvät sankaria ja
odottavat hänen kukistustansa ja riemuitsevat, koska he urhoollisen
voittivat. Näissä väekkäissä kaupungeissa on jotakin turmiollista. Usko
kukoistaa erämaassa."
Hän heittäysi vuoteellensa ja painaen alas päätänsä näytti vaipuvan
mietintöön. Hän kavahti ylös ja tarttuen tauluseensa kirjoitti siihen
seuraavat sanat:
"Honain, minä olen ollut kaiken yötä niinkuin David Ziphin korvessa;
mutta Herrani avun kautta olen voittanut. Minä pakenen tästä
vaarallisesta kaupungista hänen asioillensa, joita olen liian paljon
laimin lyönyt. Älä koeta tavoittaa minua, vaan vastaan-ota
kiitollisuuteni."