Bagdadin suuri basaari tarjosi päivää jälkeen karavanin tulon kuin
vilkkaan ja loistavan näyn. Kaikki maailman harvinaiset ja kalliit
tuotteet olivat kootut tälle kuuluisalle torille! Kashmirin shaleja ja
Syrian silkkejä, Afrikan norsunluuta ja strutsinsulkia ja kultaa,
Indian juveleja, Egyptin talismaneja, Persian hajuvoiteita ja
käsikirjoituksia, Arabian höysteitä ja pihkaa, pulskeita hevosia,
vielä pulskeampia orjia, sopelivaippoja, kärpän-nahkaisia turkkeja,
sota-asuja, yhtä erinomaisia komeuden kuin kelvollisuuden puolesta,
harvinaisia eläimiä, vielä harvinaisempia lintuja, sinisiä apinoita
hopeisissa kaulavöissä, valkoisia metsäkauriita kultaisilla kytkyillä,
vinttikoiria, riikinkukkoja, vähäisiä papukaijoja. Ja joka paikassa
outoja ja hyöriviä ja virkoisia ihmisjoukkoja; kaikkien kansojen ja
uskojen ja ilman-alojen edustajia: hekumallisia ja ylpeitä
Turkkilaisia, sieviä ja sukevia Arabialaisia, Hebrealaisia mustin
lakkineen ja levottomin kasvoinensa; Armenian kristittyjä tummilla,
löyhyvillä vaatteillansa, leppeällä käytöksellään ja tyvenellä
katsannollansa. Tuolla rehenteli hilpeä, teeskenteleväinen ja hempeä
Persialainen; täällä Cirkassialainen heiskaroitsi pitkin hiuksinensa ja
rengaspantsarineen. Kaunis ja valkeaverinen Georgialainen sysääntyi
mustanpintaista Dongolan tai Sennaarin kauppiasta vastaan.
Noilla pitkillä, soukilla, kaaritetuilla ja väärillä basaarin kaduilla,
joitten kumpaakin puolta kauppakaluilla täytetyt kojut reunustivat,
kaikki oli puuhaa, ostoa ja vaihtoa. Joku kulkia lähestyi, joka
nähtävästi ei ollut tavallista säätyluokkaa. Kaksi paagia astui hänen
edessään, somanmuotoisia georgialaisia poikia, puettuina
karmosinipunaisiin vaatteisin ja samanväriseen lakkiin, joka liittyi
tiveästi päähän ja josta pitkät kultaiset töyhteet riippuivat. Toinen
kantoi sinistä samettikukkaroa, toinen ha'assa olevaa, kallis-siteistä
kirjaa. Neljä aseellista juoksulaista seurasi isäntäänsä, joka ratsasti
paagien perässä maidonkarvaisella muulilla. Hän oli keski-ikäinen mies
ja erinomaisen kaunis. Hänen väljät vaatteensa peittivät ainoan vian
hänen ruumiinluonnossaan, vartalon, jota hemmotteleminen oli saattanut
ehkä liian reheväksi. Hänen silmänsä olivat isot ja lempeät ja mustat;
hänen nenänsä oli komea, vaikka vienon kaareva; hänen suunsa oli pieni
ja kaunis; hänen huulensa mehukkaat ja punaiset; hänen hampaansa
säännölliset ja häikäisevän valkeat. Hänen pikimusta partansa valui
alas, vaikkei aivan pitkälle, soreissa ja luonnollisissa kiharoissa
ja oli runsaasti hajustettu; hienot viikset varjostivat hänen
ylihuultansa, mutta ei minkään poskiparran ollut sallittu estää
näkyvistä hänen soikeain kasvojensa ja muhkean ihonsa muotoa ja hohtoa.
Ylimalkain lihallisuus kenties liiaksi ilmestyi vieraan katsannossa;
mutta hänen himokkaat silmänsä valoivat neroa ja viekkaus väijyi tuolta
kievaalta huulelta. Ratsastajan puku oli erittäin komea. Hänen
turbaninsa, joksi tulipunainen kashmirishaali oli kääritty, oli
hyvin leveä ja, peittäen puoleksi hänen valkeaa otsaansa, enensi
erilaisuudellansa toisen puolen loistavaa korkeutta. Hänen alustakkinsa
oli valkoisesta Damaskon silkistä ja aivan kankea hopea-ommeluksista.
Sitä ympäröitsi Brusan kultakankaasta tehty vyö, johon oli pistetty
tikari, jonka kahvasta timantit ja rubinit leimuilivat. Hänen avara
viittansa oli karmosini-värisestä verasta. Hänen valkoiset kätensä
välkkyivät sormuksista, ja kiiltävät kalliit kivet riippuivat hänen
korvissaan.
"Kuka tuo on?" kysyi joku Egyptin kauppamies matalalla äänellä siltä
rihkamanmyyjältä, jonka kankaita hän paraikaa katseli.
"Se on herra Honain", vastasi rihkamanmyyjä.
"Ja mikä mies hän on?" jatkoi Egyptiläinen, "onko hän kalifin poika?"
"Mitä vielä! paljoa korkeampi herra -- hänen lääkärinsä."
Valkoinen muuli pysähtyi juuri sen kojun luo, jossa tämä keskustelu
tapahtui. Paagit seisahtuivat ja asettuivat kummallekin puolelle
isäntäänsä -- juoksulaiset torjuivat väentunkoa.
"Kauppias", lausui Honain suloisella, lempeällä hymyllä ja sointusalla
äänellä, "kauppias, saitko minulle, mitä tilasin?"
"Löytyy vaan yksi Jumala", vastasi rihkamanmyyjä, joka oli tuo
hyväntekeväinen Ali, "ja Mahomet on hänen profeettansa. Minulla oli
onni, teidän korkeutenne, sillä minä tapasin Aleppossa tuon kirotun
giaurin, josta minä puhuin, ja katso, se, mitä halasit, on tässä." Näin
puhuen Ali otti esiin useita kreikkalaisia käsikirjoituksia ja tarjosi
niitä vieraallensa.
"Haa!" huudahti Honain sädehtivin silmin, "se on hyvä -- niitten
hinta?"
"Tuo uskoton ei tahtonut myydä niitä vähempään kuin viiteensataan
dirhemiin", vastasi Ali.
"Ibrahim, katso, että tämä arvoisa kauppias saa tuhat."
"Yhtä monta kiitosta, herra Honain."
Kalifin lääkäri kumarsi suosiollisesti.
"Astukaat eteenpäin, paagit", jatkoi Honain; "miksi tämä pidätys?
Ibrahim, katso, että meidän on tie auki. Mitä tämä on?"
Joukko miehiä tuli esiin, vetäen muassaan yhtä nuorukaista, joka
melkein uupumallansa vielä yksinänsä ponnisti kunnottomia
vangitsioitansa vastaan.
"Kadi, kadi", huusi etumainen heistä, joka oli Abdallah, "viekäät hänet
kadin tuo."
"Jalo herra", lausui nuorukainen, irroittaen itsensä äkkinäisellä
nytkäyksellä vastustajiensa käsistä ja tarttuen Honainin viittaan,
"minä olen viaton ja minulle on tehty vääryyttä. Minä anon apuasi."
"Kadi, kadi", huudahti Abdallah; "tuo konna on varastanut sormukseni --
sen sormuksen, jonka uskollinen Fatimani antoi minulle hääpäivänämme ja
josta en tahtoisi erota, vaikka saisin kaikki isäntäni tavarat."
Nuorukainen piti vielä kiinni Honainin viitasta ja äänetönnä
väsymyksestä loi häneen kauniit, rukoilevat silmänsä.
"Hiljaa!" Honain sanoi; "minä tahdon tuomita tässä asiassa."
"Herra Honain, herra Honain, kuunnelkaat herra Honainia!"
"Puhu, sinä riiteliä; mitä sinä nyt valitat?" kysyi Honain
Abdallah'lta.
"Teidän korkeutenne", vastasi Abdallah surkealla äänellä, "minä olen
teidän uskollisen palvelianne Alin orja: minun on ollut usein kunnia
olla teidän korkeuttanne vartioimassa. Tämä nuori vintiö, ilkeä
kerjäläinen, on ryöstänyt minulta, kun nukuin eräässä kahvilassa, yhden
sormuksen; minulla on vieraita miehiä, että todella nukuin. Se on
kallis smaragdi, teidän korkeutenne, ja kahta rakkaampi, koska se on
lempilahja Fatimaltani. Ei mikään asia koko maailmassa olisi voinut
luovuttaa minua siitä; ja niin, kun minä nukuin -- tuossa on kolme
rehellistä miestä, jotka voivat todistaa, että nukuin -- tulee tämä
pikkuinen kulkunuija, teidän armollinen korkeutenne, joka, sillä välin
kuin hän on tarjoavinansa minulle kahvia, tarttuu sormeeni ja riistää
pois tuon kalliin sormuksen, jota hän nyt pitää omissa viheliäisissä
käpälissään eikä tahdo antaa minulle takaisin ilman selkäsaunatta."
"Abdallah on uskollinen orja, teidän korkeutenne, ja hadshi"
(pyhävaeltaja), virkki hänen isäntänsä Ali.
"Ja mitä sinä tähän sanot, poika?" Honain kysyi.
"Että hän on kavala konna, joka valehtelee niinkuin orjat ainakin."
"Jämeästi vastattu, mutta ehkä totta", lisäsi Honain.
"Sinäkö minua orjaksi sanot, sinä hirtehinen?" huudahti Abdallah;
"kerronko minä sinulle, mikä sinä olet? Mutta, teidän korkeutenne,
älkäät kuunnelko häntä silmänräpäystäkään. Oikein häpeä on tuoda
tuommoinen heittiö teidän eteenne; sillä pyhän kiven kautta, ja minä
olen hadshi, minä varon vähäisen, että hän on Juutalainen."
Honain kävi vähän vaaleaksi ja puri huultansa. Häntä ehkä harmitti,
kun hän oli aivan julkisesti ryhtynyt niin inhotun olennon kuin
Hebrealaisen asiaan, mutta hänen mielensä ei tehnyt jättää sitä, jota
hän tuokio takaperin oli päättänyt auttaa, ja hän kysyi nuorukaiselta,
mistä hän oli sormuksen saanut.
"Minun rakkahin ystäväni antoi sen minulle, kun minä ensin aloitin sitä
vaivalloista pyhävaellusta, jota en vielä ole päättänyt. Ei ole kuin
yksi henkilö koko maailmassa, paitsi antaja, jolle tahtoisin antaa sen,
ja tämän henkilön kanssa minä en ole tuttu. Kaikki nämät näyttänevät
epäiltävältä, mutta kaikki on totta. Ainoastaan totuus tukee minua.
Minä olen avuton ja ilman ystäviä; mutta minä en ole mikään kerjäläinen
eivätkä mitkään kärsimiset voisi minua semmoiseksi muuttaa. Havaiten
itseni moninaisista syistä peräti voipuneeksi, menin erääsen kahvilaan
ja laskeusin alas, kukaties kuolemaan. Minä en saanut unta, vaikka
minun silmäni olivat ummistetut, eikä mikään olisi voinut herättää
minua siitä vavahtelevasta huumesta, jota minä luulin kuolemaksi,
paitsi tämä ryöstäjä, joka ei malttanut odottaa siksi kuin kuolema
olisi antanut hänen rauhassa anastaa juvelin, jota pidän kalliimpana
kuin henkeäni."
"Näytä se minulle."
Nuorukainen nosti ylös kättänsä Honainia päin, joka koetti hänen
suontansa, ja sitten veti pois sormuksen.
"Voi Fatimani!" huudahti Abdallah.
"Hiljaa!" lausui Honain. "Paagi, kutsu joku juvelikauppias tänne."
Honain katseli hyvin tarkasti sormusta. Joko hän oli heikko-näköinen
taikka ehkä katetun basaarin petollinen valo häntä helposti sitä
tutkimasta, ainakin hän kohotti kättänsä otsallensa ja muutaman
silmänräpäyksen hänen kasvonsa olivat peitossa.
Juvelikauppias saapui paikalle ja, painaen kättänsä sydäntänsä vastaan,
kumarsi Honainia.
"Sano tämän sormuksen hinta", lausui Honain matalalla äänellä.
Juvelikauppias otti sormuksen, katseli sitä joka taholta tarkastavalla
silmällä, piti sitä päivää vastaan, koetteli sitä kielellänsä, käänsi
sitä monta kertaa ja vakuutti viimein, ettei hän voisi myydä semmoista
sormusta vähempään kuin tuhanteen dirhemiin.
"Olkoonpa oikeus teillä kummalla hyvänsä", sanoi Honain Abdallah'lle,
"tahdotko luopua tästä sormuksesta, jos saat tuhat dirhemiä?"
"Aivan mieluisasti", vastasi Abdallah.
"Ja sinä, poika, jos päätös kääntyy sinun eduksesi, myytkö sinä tämän
sormuksen kahdenkertaiseen hintaan siitä mitä juvelikauppias määräsi?"
"Herrani, minä olen puhunut totta. Minä en voi myydä tätä sormusta,
vaikka saisin kalifin palatsin."
"Totuus pääsi kerta voitolle", lausui Honain. "Poika, sormus on sinun;
ja sinulle, sinä petturi", kääntyen Abdallah'n puoleen, "sinä
valehtelia, varas ja panettelia! sinulle se pieksentö, jonka sinä
määräsit tälle viattomalle pojalle. Ibrahim, katso, että hän saa
viisisataa. Nuori pilgrimi, sinä et ole enään avuton eikä ilman
ystäviä. Seuraa minua palatsiini."