"Nyt meidän kauhea matkamme on päätetty, nyt erämaan vaivat ovat
ohitse. Leveänä vierii virta viheriäin ja palmukkaitten äyräitten
välitse ja tarjoo pian väsyneille jäsenillemme semmoisia kylpyjä, joita
kalifit eivät voi ostaa. Allah-illah. Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."
"Miekkoinen se, joka nyt tuopi muassaan relikin profeettamme
hautakammiosta, miekkoinen se, joka nyt levittää katseltavaksi
kaukaisten markkinain aarteet, hämärän Idän juvelit ja loittosan
Samarkandin silkkikankaat. Allah-illah, Allah-hu. Allah-illah,
Allah-hu."
"Hänelle pyhä moskea on toivottava onnea juhlallisella ja syvällä
kunnioituksella, häntä vireä Bezestein on vastaan-ottava luottavaisella
hymyllä. Hurskas kauppias, peri nyt työsi kaksinkertainen voitto.
Allah-illah, Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."
"Kameli säikähtää, Abdallah! Katso, tuossa on jotakin tiellä."
"Pyhän kiven kautta, kuollut ihminen. Mies raukka! Ei pitäisi koskaan
jalkaisin tehdä pilgrimi-matkoja. Minä vihaan heidän nöyrää
jumalanpelkoansa. Kannusta kameliasi, niin se menee ruumiin sivutse."
"Profeetta saarnaa armeliaisuutta, Abdallah. Hän on suosinut
yritystäni, ja minä tahdon noudattaa hänen käskyänsä. Katso, onko hän
aivan kuollut."
Se oli karavani Mekkasta, joka palasi Bagdadiin. Pilgrimit olivat
päiväyksen päässä Eufratista ja tervehtivät riemulaululla tuloansa
hedelmällisille seuduille. Niin etäältä, kuin silmä kannatti, heidän
kiertelevän kulkueensa pitkä rivi ulottui halki erämaan, tuhansittain
suistettuja kameleja, kuormitettuina kauppakaluilla ja jokaisen parven
etupäässä joku kookkaampi juhta, johdattaen helkkivin tiukuineen
ratsasmiesten ryhmiä ja useita kantoistuimia; kaikki pilgrimit
varustettuina aseilla kiireestä kantapäähän; etumaisena nähtiin vahva
osasto seldshukilaista hevosväkeä, ja jälkijoukkoa puolusti kurdilainen
heimokunta, joka oli ottanut varjellaksensa näitä hurskaita matkustajia
heidän retkellänsä Kurdistanin läpitse.
Abdallah oli hyväntekeväisen kauppamiehen Alin lempiorja. Totellen
isäntänsä tahtoa astui hän vastahakoisesti kamelinsa selästä ja tutki
Alroy'n hengettömältä näyttävää ruumista.
"Joku Kurdilainen, puvusta päättäen", huudahti Abdallah nauraen
pilkallisesti, "mitä hän täällä toimittaa?"
"Nuot eivät ole Kurdilaisen kasvot", vastasi Ali, "kenties joku
pilgrimi vuorilta?"
"Mikä hyvänsä hän lienee, hän on kuollut", väitti orja; "epäilemättä
joku kirottu giauri."
"Jumala on suuri", lausui Ali, "hän hengittää; hänen kauhtanansa
rintapuoli kohosi."
"Tuuli se oli", sanoi Abdallah.
"Se oli ihmissydämen huokaus", intti Ali.
Useat pilgrimit, jotka olivat astuneet maahan, kokoontuivat nyt heidän
ympärillensä.
"Minä olen Hakim", ilmoitti joku arvokas Armenialainen. "Minä koettelen
hänen suontansa; se on heikko, mutta se tykyttää."
"Löytyy ainoastaan yksi Jumala", huudahti Ali.
"Ja Mahomet on hänen profeettansa", vastasi Abdallah. "Sinä et usko
häneen, sinä uskoton Armenialainen."
"Minä olen Hakim", toisti arvokas Armenialainen. "Vaikka minä olen
uskoton, Jumala on tehnyt minun kykeneväksi oikea-uskoisia parantamaan.
Kunnioitettava Ali, luota minuun, poika virvonnee."
"Hakim, sinä olet lukeva omia dirhemejäsi, jos hän hengittää
divanillani Bagdadissa", vastasi Ali; "minä olen mieltynyt poikaan.
Jumala on lähettänyt hänen minulle. Hän saa kantaa varvaskenkiäni."
"Anna minulle kameli, ja minä pelastan hänen."
"Meillä ei ole mitään kantelia", lausui palvelia.
"Kävele, Abdallah", sanoi isäntä.
"Pitääkö oikea-uskoisen kävellä, että Kurdilaisen henki säilyisi? Herra
varvaskengän-kantaja saa vastata tästä, jos vielä on mitään makeutta
selkäsaunassa", jupisi Abdallah.
Armenialainen iski Alroy'lta suonta; veri juoksi hitaasti, mutta
tasaisesti. Vankeuden Ruhtinas avasi silmänsä.
"Löytyy vaan yksi Jumala", huudahti Ali.
"Paha silmä kohdatkoon häntä!" mutisi Abdallah. Armenialainen otti
virkistyttäviä rohtoja povestansa ja vuodatti niitä voipuneen suuhun.
Veri alkoi liikkua alttiimmin.
"Hän jää henkiin, arvoisa kauppias", lausui lääkäri.
"Ja Mahomet on hänen profeettansa", jatkoi Ali.
"Mekkan kiven kautta, minä luulen, että hän on Juutalainen", huusi
riemuten Abdallah.
"Se koira!" huudahti Ali.
"Hyi!" sanoi joku neekeri-orja, inholla vetäytyen takaisin.
"Hän kuolkoon", lausui kristitty lääkäri eikä edes sitonut hänen
suontansa.
"Ja tulkoon kirotuksi", lisäsi Abdallah nousten jälleen kamelinsa
selkään.
Seurue jatkoi matkaansa, karavani eteni. Kurdilainen hevosmies ratsasti
esiin. Hän pidätti hevostansa, kun hän kulki Alroy'n ohitse, josta veri
juoksi kuiviin.
"Mikä kunniaton orja on haavoittanut yhden heimokuntalaiseni?"
Kurdilainen hypähti ratsunsa selästä, repäisi liuskan sinisestä
paidastansa, tukotti haavan ja kantoi onnettoman Alroy'n jalkaväen luo.
Erämaa loppui, karavani joutui lavealle, mutta viljavalle tasangolle.
Tämän äärimmäisestä päästä siinsi pitkä, lainehtiva sarja palmupuita.
Etujoukko huudahti riemusta, heilutti pitkiä heittokeihäitänsä ilmassa
ja sälisti lujalla rymäkällä käyräsapeleitansa vähäisiin, ympyriäisiin
rautakilpiinsä. Kaikki silmät loistivat, kaikki kädet nostettiin,
kaikki äänet raikkuivat paitsi niitten, joita tämä huima ilo oli
tukahuttamallansa. Kuukausia erämaan helteessä kuljettuaan he näkivät
suuren Eufratin.
Leveänä ja vankkana ja komeana ja tyynenä mahtava virta vyöryi kauniin
ja kasvuisan maiseman läpitse. Virvoittava tuuli nousi sen helmasta.
Kaikissa tuntui tämän elähyttävä vaikutus. Sairaat parantuivat,
toivottomat rohkaisivat mielensä, terveet ja ilomieliset purskahtivat
äänekkääsen nauruun, hypähtivät kameliensa selästä ja syleilivät
lemuavaa maata taikka riehuen uudistuneista voimistansa ratsastivat
täyttä laukkaa lakean yli ja heittivät irroitetut keihäänsä ilmaan
ikäänkuin näyttääkseen, etteivät kärsimiset eikä ponnistukset olleet
vieneet heiltä sitä taitoa ja tarmoa, jota paitsi heidän ei olisi
käynyt astua jälleen vähemmän uskaliaitten veljiensä asuntoihin.
Karavani seisahtui lavean virran partaille, joka nyt hohti viileässä
auringonlaskussa. Leiri oli asetettu, tasanko välkkyi teltoista.
Polvillensa langettuaan kamelit nähtiin parvittain kyykistyneinä,
suuret kasat kauppatavaroita vieressä. Valjaista päästetyt hevoset
juoksivat hirnuen ympäri lakeaa, iloisesti pudistaen päätänsä ja
piehtaroiden oudoilla laitumilla. Levittäen mattojansa ja kumartaen
Mekkaa päin pilgrimit toimittivat iltarukouksiansa. Harvoin hartaammin
kiitosta lausuttiin. He nousivat: mitkä heittäysivät virtaan, mitkä
sytyttivät lamppuja, mitkä jauhoivat kahvia. Isot joukot hymyileviä
maan-asukkaita saapuivat tuoden vereksiä ruokavaroja, halullisina
käymään näin suruttomiin sydämiin ja täysinäisiin kukkaroihin käsiksi.
Tämä oli yksi semmoinen tilaisuus, jolloin itämaalaisen tavallinen
yksivakaisuus katoo. Myöhäiseen yöhön soiton helinä ja nauravien
huudot kuuluivat kimaltelevan joen reunoilta; myöhäiseen yöhön olisi
voinut ihastuneena kuunnella tarinoitsiain vallattomia kertomuksia
taikka viehättyneenä katsella tanssiattarien vielä vallattomampia
ruumiin-liikenteitä.