III.

Rosvot jouduttivat vankiansa pitkin yhtä katua, joka näytti olleen

kaupungin etevin kulkurata. Lähellä sen päätä he poikkesivat vähäisen

jonialaisen temppelin ohitse ja kiiveten muutamien kaatuneitten

pylväitten ylitse saapuivat semmoiseen kaupungin-osaan, joka näytti

enemmän rappeutuneelta kuin se, jonon Alroy oli ensiksi tullut. Heidän

tiensä oli kapea ja tuon tuostakin tukossa; yltympäriltä näkyi

semmoisen hävityksen merkkejä, jota ei kaupungin ulkopuolella oleva

saattanut ollenkaan arvata.

Idän ihana, mutta lyhyt-aikainen hämärä valui nopeasti pois; tumma,

purppuravärinen hohde astui ruusunpunaisen ruskon sijaan; kaukaiset

tornit kohosivat mustina, mutta selvästi, puhtaasen ja pimenevään

ilmaan, ja kuu, joka Alroy'n ensiksi kaupungin tullessa pilkisteli

taivaalta niinkuin vähäinen valkoinen pilvi, kumotti nyt pettävällä

valollansa.

Yhtäkkiä äärettömän suuri rakennus ilmestyi heidän eteensä. Se oli

soikea, holvikaarilla katettu ja nähtävästi varsin hävinnyt.

Mahdottoman iso, säännötön, polveileva halkeama ulottui laelta miltei

perustaan asti ja melkeinpä eroitti pois sen puolen, jota kohden Alroy

ja hänen saattajansa nyt lähestyivät.

Kavuttuansa ylös tukevan muurin jäännöksiä myöten, rosvot ja heidän

vankinsa astuivat alas avaraan amfiteateriin, joka varjokkaassa,

tulvailevassa kuutamassa näytti vielä avarammalta. Täällä nähtiin

joukottain ihmisiä, hevosia ja kameleja. Perimpänä istui tai venyi

matoilla ja vaipoilla lukuisa seurue, pitäen yksinkertaisia, mutta

iloisia kemuja. Heidän vieressänsä paloi valkea; tämän punaiset,

häilyvät liekit yhtyivät kuun vaaleihin, vakaviin säteisin ja loivat

heiskuvan valon heidän tuimille kasvoillensa, heidän kiiltäviin

aseisinsa, heidän puuhkeille puvuillensa ja shaalikääreisiin päihinsä.

"Salatiedustelia°, huudahtivat vangitsiat, kun he veivät Alroy'n joukon

päällikön eteen.

"Hirtä hänet°, vastasi päällikkö eikä edes katsonut ylös.

"Tämä viini, suuri Scherirah, on oivallista taikka minä en ole oikea

mahomettilainen", lausui joku etevämpi rosvo; "mutta sinä olet liian

julma; minä vihaan tätä jyrkkämäistä rangaistusta. Kiduttakaamme häntä

ensiksi vähän ja pusertakaamme hänestä muutamia hyödyllisiä tietoja."

"Olkoon mieltäsi myöten, Kisloch", sanoi Scherirah; "se huvittanee

meitä. Mies, mistä sinä tulet? Hän ei voi vastata. Varmaan

salatiedustelia. Hirtä hänet."

Vangitsiat hellittivät puoleksi köyttä, jolla Alroy oli sidottu,

käyttääksensä sitä toiseen tarkoitukseen, kun joku Scherirah'n uhkeista

kumppaneista keskeytti heidät.

"Salatiedusteliat vastaavat aina, arvoisa päällikkö. Pikemmin hän on

valhepukuinen kauppamies."

"Joka salaa kuljettaa tavaraa", lisäsi Kisloch; "tuommoisista

yksinkertaisista vaatteista löytää usein kalliita kaluja. Parempi, että

tutkimme häntä."

"Niin! tutkikaat häntä", lausui Scherirah karkealla, raa'alla

äänellänsä; "tehkäät tahtonne, kun vaan annatte viinileilin minulle.

Tämä Kreikan viini on verraton saalis. Pitäkäät valkea vireillä,

pojat. Nukutteko te? Ja nyt saa Kisloch, joka vihaa julmuutta, paistaa

hänen, jos mieli tekee."

Rosvot hankkivat vankia riisumaan. "Ystävät, ystävät!" huudahti Alroy,

"sillä ei löydy mitään syytä, miks'ette olisi ystäviä, säästäkäät

minua, säästäkäät minua. Minä olen köyhä, minä olen nuori, minä olen

viaton. Minä en ole mikään salatiedustelia eikä kauppamies. Minulla ei

ole mitään erinäisiä vehkeitä eikä minkäänlaista rikkautta. Minä olen

pilgrimi.

"Ilmeinen salatiedustelia", huudahti Scherirah; "he ovat aina

pilgrimejä."

"Hän puhuu liian hyvin, ei hän puhu totta", arveli Kisloch.

"Kaikki puheliaat ovat valehtelijoita", lausui Scherirah.

"Senpä vuoksi Kisloch on puheliain koko seurassamme."

"Pilkanteko pidoissa käynee kiroukseksi kentällä", vastasi Kisloch.

"Joutavia!" huudahti Scherirah. "Veikkoset, miksi viivytte? Tutkikaat

vankia, minä sanon!"

He astuivat esiin, he tarttuivat häneen. Turhaan hän ponnisti vastaan.

"Päällikkö" huudahti joku joukosta, "hänellä on juveli rinnallansa!"

"Sanoinhan minä sen", lisäsi kolmas rosvo.

"Anna se minulle", lausui Scherirah.

Mutta joutuen epätoivoon, kun hän ajatteli, että hän kadottaisi

talismaninsa, muistellen Jabasterin käskyjä ja yliluonnollisen

rohkeuden innossa Alroy kiskaisi itsensä irti katsastelijoistansa ja

siepaten kekäleen valkeasta torjui heitä päältänsä.

"Pojassa on ryhtiä", sanoi Scherirah tyvenesti. "Paha vaan, että hän

saa maksaa sen hengellänsä."

"Uljas päällikkö", huudahti Alroy, "kuule minua silmänräpäys! Minä olen

pilgrimi, köyhempi kuin kerjäläinen. Juveli, josta he puhuvat, on pyhä

emblemi, mitätön teille, minulle arvaamattoman kallis, semmoinen kalu,

josta en eläessäni luovu. Te ette pidä minun hengelläni väliä. Varokaat

omaanne. Ensimäinen, joka lähestyy, kuolee. Minä rukoilen sinua

nöyrästi, johdattaja, laske minut menemään."

"Tapa hänet!" vastasi Scherirah.

"Pistä hänet kuoliaaksi!" sanoi Kisloch.

"Anna minulle juveli", lausui kolmas rosvo.

"Davidin Jumala nyt olkoon turvanani!" huudahti Alroy.

"Hän on Hebrealainen, hän en Hebrealainen", lausui Scherirah hypäten

seisaalleen. "Säästäkäät häntä! minun äitini oli Juutalainen."

Ahdistajilta vaipuivat kädet ja he vetäytyivät muutamia askelia

takaperin. Alroy yhä pysyi varoillansa.

"Urhoollinen pilgrimi", lausui Scherirah lauhkeammalla äänellä, kun hän

lähestyi, "pyritkö sinä pyhään kaupunkiin?"

"Isieni kaupunkiin."

"Vaarallinen matka. Ja mistäs tulet?"

"Hamadanista."

"Kauhean pitkä tie. Sinä tarvitset lepoa. Sinun nimesi?"

"David."

"David, sinä olet ystävien parissa. Viivy ja virvoita itseäsi rauhassa.

Sinä epäilet. Älä pelkää! Äitini muisto on semmoinen loihtu, joka aina

muuttaa minun!" Scherirah paljasti tikarinsa, pisti sillä käsivarteensa

ja heittäen aseen pois ojensi verta vuotavan jäsenen Alroy'lle.

Vankeuden Ruhtinas koski avointa suonta huulillansa.

"Minun uskollisuuteni on nyt taattu", lausui rosvo; "minä en voi

koskaan pettää sitä, jonka suonissa oma vereni juoksee." Näin sanoen

hän vei Alroy'n sille matolle, jolla hän itse lepäsi.

Alroy: Romani · 第 24 / 106 题