Rosvot jouduttivat vankiansa pitkin yhtä katua, joka näytti olleen
kaupungin etevin kulkurata. Lähellä sen päätä he poikkesivat vähäisen
jonialaisen temppelin ohitse ja kiiveten muutamien kaatuneitten
pylväitten ylitse saapuivat semmoiseen kaupungin-osaan, joka näytti
enemmän rappeutuneelta kuin se, jonon Alroy oli ensiksi tullut. Heidän
tiensä oli kapea ja tuon tuostakin tukossa; yltympäriltä näkyi
semmoisen hävityksen merkkejä, jota ei kaupungin ulkopuolella oleva
saattanut ollenkaan arvata.
Idän ihana, mutta lyhyt-aikainen hämärä valui nopeasti pois; tumma,
purppuravärinen hohde astui ruusunpunaisen ruskon sijaan; kaukaiset
tornit kohosivat mustina, mutta selvästi, puhtaasen ja pimenevään
ilmaan, ja kuu, joka Alroy'n ensiksi kaupungin tullessa pilkisteli
taivaalta niinkuin vähäinen valkoinen pilvi, kumotti nyt pettävällä
valollansa.
Yhtäkkiä äärettömän suuri rakennus ilmestyi heidän eteensä. Se oli
soikea, holvikaarilla katettu ja nähtävästi varsin hävinnyt.
Mahdottoman iso, säännötön, polveileva halkeama ulottui laelta miltei
perustaan asti ja melkeinpä eroitti pois sen puolen, jota kohden Alroy
ja hänen saattajansa nyt lähestyivät.
Kavuttuansa ylös tukevan muurin jäännöksiä myöten, rosvot ja heidän
vankinsa astuivat alas avaraan amfiteateriin, joka varjokkaassa,
tulvailevassa kuutamassa näytti vielä avarammalta. Täällä nähtiin
joukottain ihmisiä, hevosia ja kameleja. Perimpänä istui tai venyi
matoilla ja vaipoilla lukuisa seurue, pitäen yksinkertaisia, mutta
iloisia kemuja. Heidän vieressänsä paloi valkea; tämän punaiset,
häilyvät liekit yhtyivät kuun vaaleihin, vakaviin säteisin ja loivat
heiskuvan valon heidän tuimille kasvoillensa, heidän kiiltäviin
aseisinsa, heidän puuhkeille puvuillensa ja shaalikääreisiin päihinsä.
"Salatiedustelia°, huudahtivat vangitsiat, kun he veivät Alroy'n joukon
päällikön eteen.
"Hirtä hänet°, vastasi päällikkö eikä edes katsonut ylös.
"Tämä viini, suuri Scherirah, on oivallista taikka minä en ole oikea
mahomettilainen", lausui joku etevämpi rosvo; "mutta sinä olet liian
julma; minä vihaan tätä jyrkkämäistä rangaistusta. Kiduttakaamme häntä
ensiksi vähän ja pusertakaamme hänestä muutamia hyödyllisiä tietoja."
"Olkoon mieltäsi myöten, Kisloch", sanoi Scherirah; "se huvittanee
meitä. Mies, mistä sinä tulet? Hän ei voi vastata. Varmaan
salatiedustelia. Hirtä hänet."
Vangitsiat hellittivät puoleksi köyttä, jolla Alroy oli sidottu,
käyttääksensä sitä toiseen tarkoitukseen, kun joku Scherirah'n uhkeista
kumppaneista keskeytti heidät.
"Salatiedusteliat vastaavat aina, arvoisa päällikkö. Pikemmin hän on
valhepukuinen kauppamies."
"Joka salaa kuljettaa tavaraa", lisäsi Kisloch; "tuommoisista
yksinkertaisista vaatteista löytää usein kalliita kaluja. Parempi, että
tutkimme häntä."
"Niin! tutkikaat häntä", lausui Scherirah karkealla, raa'alla
äänellänsä; "tehkäät tahtonne, kun vaan annatte viinileilin minulle.
Tämä Kreikan viini on verraton saalis. Pitäkäät valkea vireillä,
pojat. Nukutteko te? Ja nyt saa Kisloch, joka vihaa julmuutta, paistaa
hänen, jos mieli tekee."
Rosvot hankkivat vankia riisumaan. "Ystävät, ystävät!" huudahti Alroy,
"sillä ei löydy mitään syytä, miks'ette olisi ystäviä, säästäkäät
minua, säästäkäät minua. Minä olen köyhä, minä olen nuori, minä olen
viaton. Minä en ole mikään salatiedustelia eikä kauppamies. Minulla ei
ole mitään erinäisiä vehkeitä eikä minkäänlaista rikkautta. Minä olen
pilgrimi.
"Ilmeinen salatiedustelia", huudahti Scherirah; "he ovat aina
pilgrimejä."
"Hän puhuu liian hyvin, ei hän puhu totta", arveli Kisloch.
"Kaikki puheliaat ovat valehtelijoita", lausui Scherirah.
"Senpä vuoksi Kisloch on puheliain koko seurassamme."
"Pilkanteko pidoissa käynee kiroukseksi kentällä", vastasi Kisloch.
"Joutavia!" huudahti Scherirah. "Veikkoset, miksi viivytte? Tutkikaat
vankia, minä sanon!"
He astuivat esiin, he tarttuivat häneen. Turhaan hän ponnisti vastaan.
"Päällikkö" huudahti joku joukosta, "hänellä on juveli rinnallansa!"
"Sanoinhan minä sen", lisäsi kolmas rosvo.
"Anna se minulle", lausui Scherirah.
Mutta joutuen epätoivoon, kun hän ajatteli, että hän kadottaisi
talismaninsa, muistellen Jabasterin käskyjä ja yliluonnollisen
rohkeuden innossa Alroy kiskaisi itsensä irti katsastelijoistansa ja
siepaten kekäleen valkeasta torjui heitä päältänsä.
"Pojassa on ryhtiä", sanoi Scherirah tyvenesti. "Paha vaan, että hän
saa maksaa sen hengellänsä."
"Uljas päällikkö", huudahti Alroy, "kuule minua silmänräpäys! Minä olen
pilgrimi, köyhempi kuin kerjäläinen. Juveli, josta he puhuvat, on pyhä
emblemi, mitätön teille, minulle arvaamattoman kallis, semmoinen kalu,
josta en eläessäni luovu. Te ette pidä minun hengelläni väliä. Varokaat
omaanne. Ensimäinen, joka lähestyy, kuolee. Minä rukoilen sinua
nöyrästi, johdattaja, laske minut menemään."
"Tapa hänet!" vastasi Scherirah.
"Pistä hänet kuoliaaksi!" sanoi Kisloch.
"Anna minulle juveli", lausui kolmas rosvo.
"Davidin Jumala nyt olkoon turvanani!" huudahti Alroy.
"Hän on Hebrealainen, hän en Hebrealainen", lausui Scherirah hypäten
seisaalleen. "Säästäkäät häntä! minun äitini oli Juutalainen."
Ahdistajilta vaipuivat kädet ja he vetäytyivät muutamia askelia
takaperin. Alroy yhä pysyi varoillansa.
"Urhoollinen pilgrimi", lausui Scherirah lauhkeammalla äänellä, kun hän
lähestyi, "pyritkö sinä pyhään kaupunkiin?"
"Isieni kaupunkiin."
"Vaarallinen matka. Ja mistäs tulet?"
"Hamadanista."
"Kauhean pitkä tie. Sinä tarvitset lepoa. Sinun nimesi?"
"David."
"David, sinä olet ystävien parissa. Viivy ja virvoita itseäsi rauhassa.
Sinä epäilet. Älä pelkää! Äitini muisto on semmoinen loihtu, joka aina
muuttaa minun!" Scherirah paljasti tikarinsa, pisti sillä käsivarteensa
ja heittäen aseen pois ojensi verta vuotavan jäsenen Alroy'lle.
Vankeuden Ruhtinas koski avointa suonta huulillansa.
"Minun uskollisuuteni on nyt taattu", lausui rosvo; "minä en voi
koskaan pettää sitä, jonka suonissa oma vereni juoksee." Näin sanoen
hän vei Alroy'n sille matolle, jolla hän itse lepäsi.