Tässä armaassa turvapaikassa Alroy lepäsi kaksi päivää, elättäen
itseänsä tuoreilla taateleilla ja juoden raikasta vettä. Mielellään hän
olisi kauemmin viipynyt, eikä hän ollut oikein arvannut edellisiä
ponnistuksiansa ennen kuin hän asettui lähteelle. Mutta hänen suuren
toimitettavansa muisto saatti hänet rauhattomaksi ja vahvisti häntä
niitten kärsimysten suhteen, jotka vielä odottivat häntä.
Hän lähti kosteikosta ja toisen päivän valjetessa hän ihmeeksensä näki
heikosti, mutta selvään, avaran kaupungin valleinensa, torneinensa
kangastavan kaukaiselta ilman rannalta. Tästä odottamattomasta näystä
virkistyneenä jatkoi hän matkaansa monta tuntia päivän-nousun jälkeen.
Peräti uupuneena etsi hän viimein suojaa raukaisevasta kuumuudesta
jonkun Moslemin pyhimyksen hävinneessä hautarakennuksessa. Auringon
laskiessa alkoi hän uudestaan kulkea, ja aamun tullen havaitsi hän
itsensä olevan muutamien penikulmien päässä kaupungista. Hän pysähtyi
ja odotti levottomuudella, että joku asukas ilmaantuisi. Ei ketään
näkynyt. Ei mitään ihmisparvia eikä ratsasjoukkoja vierinyt porteista
ulos. Ei ainoatakaan inhimillistä olentoa, ei mikään kameli liikkunut
likitienoilla.
Päivä oli aivan pitkälle ehtinyt, jotta pilgrimin olisi pitänyt
seisahtua, mutta niin suuri oli hänen levottomuutensa, koska hän tahtoi
päästä tuohon tuntemattomaan paikkaan ja tiedustella sen äänettömyyden
salaisia syitä, että hän ennen päivänlaskua astui sisään kaupungin
portista.
Komea kaupunki, jonka rakennustapa oli hänelle outo, asetti hänen
hämmästyneitten silmiensä eteen mahtavat raunionsa ja autioksi jääneen
koreutensa; pitkät kadut reunustettuina palatseilla, joitten vähitellen
alenevia, pulskeita pylväs-rivejä joku kaatunut varsi sieltä täältä
katkaisi; laveat pihat, joita somat ja juhlalliset temppelit ja
kalliit kylpemät ympäröitsivät, kaunistettuina harvoin nähdyillä
mosaiki-teoksilla ja vielä kiiltäen muinoisesta kultauksesta;
tuolla triumfi-kaari vielä ylpeänä särkynein friiseinensä, täällä
graniti-obeliski täynnä kummallisia kirjaimia ja uljaasti yleten
kukistuneen kumppaninsa vierestä; missä tyhjä ja raukeneva teateri,
missä pitkä ja sievä vedenjohto, missä porphyripatsas, joka kerta
kantoi sitä sankarin kuvaa, joka nyt makaa murentuneena sen juuressa --
kaikki verhottuna Idän illan lämpimään hämärään.
Hän katseli ihmetellen tätä erinomaista ja lumoavaa näkymöä. Mitä
enemmän hän katseli, sitä enemmän hänen uuteliaisuutensa kasvoi. Hän
hengitti raskaasti; hän liikkui eteenpäin innolla ja epäilyksellä.
Toinen kumma seurasi toistansa. Jokainen kadun kulma toi näkyviin uutta
hiljaista ja juhlallista komeutta. Hänen askeltensa kaikku täytti hänen
kammolla. Hän katseli ympärillensä säikähtyneenä, hänen sydäntänsä
tykytti ja hänen muotonsa muuttui. Kaikkialla äänettömyyttä: yksinänsä
Hebrealaisten ruhtinas seisoi keskellä Makedonian sotapäällikköjen
jaloja teoksia. Valtakunnat ja hallitsiasuvut kukistuvat ja katoavat;
uljaat pääkaupungit käyvät autioiksi, voitokkaat kuningaskunnat
erämaaksi; mutta Israel säilyy vielä, vielä hengittää muinaisten
kuninkaitten jälkeinen keskellä näitä muhkeita raunioita, eikä ikuinen
aurinko koskaan nouse yhä pysyvän Jerusalemin torneja kultaamatta. Yksi
sana, yksi teko, yksi ainoa päivä, yksi ainoa mies, ja me olemme
kansakunta.
Huuto! hän kääntyy, häneen on karattu kiinni; neljä saaliinhimoista
kurdilaista rosvoa tarttuu häneen ja sitoo hänen.