Kuun säteet tapasivat suihkulähdettä; pihan paadet olivat kirkkaassa
valossa; kalliot kohosivat synkeinä yliympäri. Istuen lähteen reunalla
ja pitäen vasemassa kädessään talismaniansa, Jabaster varjosi toisella
kädellään silmiänsä, kun hän katseli loistavia taivaita.
Huuto kuului: hänen nimeänsä lausuttiin. Kiihtyneenä ja huohaten
syöksähti Alroy ojennetuin käsin pihalle. Kabbalista hypähti ylös,
sulki hänet syliinsä ja piti vaahtoavan ja vävähtelevän nuorukaisen
hellästi käsissään.
"Jabaster, Jabaster!"
"Minä olen täällä, lapseni!"
"Herra on puhunut."
"Herra on meidän turvamme. Rauhoitu, Davidin poika, ja kerro minulle
kaikki."
"Minä olen nukkunut, opettaja; eikö niin?"
"Aivan niin, lapseni. Uupuneena paostansa ja tuskauttavasta
kertomuksestaan laskeusi ruhtinaani vuoteelle ja nukkui; mutta minä
varon, ettei tämä uni ollut mikään lepo."
"Levolla ja minulla ei ole mitään yhteyttä enään. Jää hyvästi ijäksi,
sinä turmiokas sana. Minä olen Herran voideltu."
"Juo lähteestä, David: se palauttaa voimasi."
"Palauttaa liiton, palauttaa arkin, palauttaa pyhän kaupungin."
"Herran henki on tullut häneen. Davidin poika, minä rukoilen sinua,
kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut. Minä olen leviitta; minä
pidän kädessäni tuon sanomattoman nimen."
"Tartu sotatorveesi siis, kutsu kansa kokoon, käske meidän kiireesti
rakentaa jälleen temppelimme. 'Tiilikivet ovat pudonneet pois, mutta me
rakennamme marmorilla jälleen.' Kuulitko tuota laulua?"
"Ainoastaan sinun valitussa korvassasi se kaikkui."
"Missä minä olen? Tämä ei ole meidän lähteemme. Kuitenkin sinä puhuit
'lähteestä.' Älä luule, että minä hourailen. Minä tunnen sinun, minä
tunnen kaikki. Sinä et ole Miriam. Sinä olet Jabaster; minä olen Alroy.
Mutta sinä puhuit 'lähteestä', ja se hämmennytti minua ja muistutti
mieleeni tuon --"
"Israelin Jumala, katso minä lankean polvilleni sinun eteesi! Täällä,
tämän jylhän luonnon yksinäisyydessä -- minun ainoa todistajani on tämä
pyhä mies -- minä notkistan polveni ja vannon, Herra! että teen sinun
tahtosi. Minä olen nuori, oi Herrani, ja voimaton; mutta sinä, Herra,
olet kaikkivaltias. Mikä, Jumala, on sinun vertaisesi! Älä epäile
miehuuttani, Herra, vaan täytä minut hengelläsi; mutta muista, muista
häntä, voi Herra, muista Miriamia. Tämä on ainoa maallinen ajatus, joka
minulla on, ja se on puhdas."
"Vielä sisarestansa -- rauhoitu, poikani."
"Hurskas opettaja, sinä muistat, kun olin sinun oppilaasi tässä
luolassa. Sinä et ole unhottanut noita tyvenen oppimisen päiviä, noita
ihania, pitkiä yövaelluksia pyhää tiedettämme varten! Minä olin
kuuliainen ja painoin mieleeni jokaisen käskysi sanan semmoisella
hartaudella, jota vaan rakkaus synnyttää."
"Minä en saata itkeä, Alroy; mutta, jos vaan saattaisin, minä
vuodattaisin kyynelen näitten päivien muiston kunniaksi."
"Kuinka levollisesti istuimme noitten vuorten huipuilla ja
tarkastelimme tähtiä!"
"Aivan totta, suloinen lapsi."
"Ja jos sinä joskus toruit minua, se oli puoleksi pilaa ja ainoastaan
äänettömyyteni tähden."
"Mitä hän nyt tarkoittanee? Se ei tee mitään, hän tyyntyy; kuinka
juhlalliset hänen kasvonsa ovat kuunvalossa! Eikä kuitenkaan Salomon
suinkaan näyttänyt kauniimmalta nuorella valta-istuimellansa."
"Minä en ole koskaan puhunut sinulle mitään valhetta, Jabaster."
"Hengelläni minä takaan sinun vakavuutesi."
"Älä pelkää lupauksesi puolesta, vaan luota minuun -- kun vuoren
harjalla sinun kanssasi katselin tähdikkäitä taivaita, minä en ollut
tyvenempi kuin nyt."
"Minä uskon sinua."
"Siinä tapauksessa, Jabaster, usko myöskin yhtä täydellisesti, että
minä olen Herran voideltu."
"Kerro minulle kaikki, lapseni."
"Tiedä siis, että, kun nukuin vuoteella tuolla sisällä, uneni
häirittyi. Minä näin monta unelmaa, epäselvää ja katkonaista. Minä en
muista yhden ainoankaan sisältöä, minä tunnen vaan himmeästi, että
minun oli sallittu elää kirkkaampia päiviä kuin niitä, jotka nyt
koittavat sukukunnallemme. Yhtäkkiä seisoin isolla, harmaalla vuorella
ja katselin tähtiä. Ja kun minä katselin, sotatorvi kaikkui. Sen
sävelet värisyttivät minua. Niistä en ole koskaan niin kauhistavaa
ääntä kuullut. Ukkonen, joka mennä jyskyi tämän luolan ylitse ja
murskasi sen vuorenhuipun, jonka rauniot nyt makaavat meidän
ympärillämme, oli vaan heikko, maanpäällinen kohina tämän ankaran soiton
suhteen. Minä vaalenin, minä hengitin raskaasti. Liekkivä valo levisi
taivaan yli, tähdet sulivat pois ja minä näin mahtavan armeijan
etujoukot astuvan esiin puhkeavasta säteistöstä."
"Voi! ei silloin, kun Saul johdatti taistelevia miehiämme
Filistealaisia vastaan, ei silloinkaan, kun Joab luki suuren esi-isäni
sotureita, mikään inhimillinen silmä nähnyt niin suurta sotaista
komeutta. Sotavaunuja ja ratsuväkeä, töyhtöpäisten soturein kiiltäviä
rivejä, soturein, jotka olivat aivan tukevat, etteivät tarvinneet
minkään hevosen kannatusta, leiskuvia peitsivirtoja ja lippuja, jotka
ruskottivat niinkuin auringon lasku; kunnian-arvoisia pappeja
heiluttaen hyvänhajuisia suitsutus-astioita ja profeettoja kultaisilla
harpuillansa ylistäen mitä voitollisinta tulevaisuutta."
"Riemu, riemu", he sanoivat, "Israelille, sillä hän tulee; hän tulee
loistossaan ja voimassansa, meidän vanhojen toivojemme suuri Messias."
"Ja katso! nyt ilmestyivät suuret vaunut; niitä vetivät kummalliset
eläimet, joitten ruumiit puoleksi kätkettyivät niihin kirkkaisin
liekkeihin, joitten päällitse he näyttivät kulkevan. Näissä komeissa
vaunuissa seisoi soturi, uljaana ja liikkumatonna varreltaan,
muodoltansa -- pidä kädestäni kiinni, Jabaster, kun minä puhun -- tämä
päällikkö olin minä itse!"
"Jatka, jatka, poikani."
"Minä säpsähdin unissani ja heräsin. Minä havaitsin itseni istuvan
vuoteellani. Tuo uhkea kuvaus oli kadonnut. Ei mitään näkynyt paitsi
kirkas kuunvalo ja hämärä luola. Ja kun huokailin ajatellessani, että
olin enintään herännyt ja mietin näkyni outoutta, heikko, hiljainen
ääni kuului ylhäältä lausuen 'Alroy!' Minua vävähti, mutta minä en
vastannut mitään. Minä luulin tätä mielikuvitukseni luomaksi. Taas
nimeni mainittiin, ja nyt minä lausuin hiljaa -- 'Herra, tässä minä
olen, mitä sinä tahdot?' Ei mitään vastattu, ja pian suuri kauhu
valloitti minun ja minä kiirehdin ulos ja huusin sinua, opettajani."
"Se oli 'Äänen Tytär', joka puhui. Vankeutemme ajoista asti tämä on se
ainoa tapa, jolla pyhät kutsutaan. Minä olen usein kuullut siitä, mutta
ei ole koskaan näinä surullisina, huonontuneina aikoina sen lempeä
henkäys kohdannut meitä. Nämät ajat ja sanomat ovat kummalliset.
Temppelin rakentaminen lähestyy. Davidin poika, sydämeni on täynnä.
Rukoilkaamme!"