Kaunis syyskesän päivä.
Viinamäen pihamaalla on väkeä vielä enemmän kuin joku aika sitten
Eenokki-vainajan hautajaisissa. Tällä kertaa oli väkijoukon koonnut
taloon vastustamaton uteliaisuus, sillä tänään oli määrä pitää
Eenokki-vainajan jälkeen kalunkirjoitus, pesänselvitys ja huutokauppa.
Ihmiset tahtoivat kerran nähdä sisältäkin nuo kaksi lukittua »pesää»,
joita he elämänsä iän olivat vain ulkoa katselleet ja kammoen
väitelleet pimeänaikoina.
Viinamäen isäntä testamentin toimeenpanijana piti tilaisuuden niin
tärkeänä ja laadultaan erikoisena, että hän kirjoitusmieheksi oli
pyytänyt kaupungin etevimmän ja kalleimman lakimiehen, joka — pahasti
suomea murtava mies — oli tuomari ja molempien oikeuksien kandidaatti.
Kaikkien mahdollisuuksien varalta hän oli sitäpaitsi hommannut
kaupungista virkapukuisen sapeliniekka poliisin.
Toimituksen aluksi tuomari luki testamentin, jonka jälkeen hän yleisön
puoleen kääntyen kysyi, olivatko testamentin määräykset heidän
mielestään tulleet täytetyiksi.
»Jo toki», kuului ääni joukosta. »Niin ylpeitä ja ruokaisia
maahanpanijaisia ei ole tässä Honkavaaran lahkokunnassa ennen nähty.»
»Ja tokko tultanee näkemäänkään», lisäsi toinen.
»Sai siinä kerran tuo köyhäkin mauruavan makonsa täyteen.»
»Makonsa ja päänsä. Viinakultaakin sitä piti vuotaa kuin rieskaa ja
hunajaa ennen Kaanaanmaalla.»
»Kiitos ja kunnia vain Eenokki-vainaalle, jotta köyhääkin muisti.»
»Omaahan tässä onkin näemmä syöty ja juotu», murisi joku köyhistä
perillisistä, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut silmänsä auki.
»Omaa, omaa», yhtyi valitukseen toinen. Omasta pörssistä ne vaatteet
ja kengätkin lopulta nyhdetään, vaikka tätä herrastuomaria, hyväkkään
peijoonia, on vedet silmissä kiitetty ja kosteltu ja oikein Jumalaa
hänen sielunsa puolesta rukoiltu — lahjoittajan muka.»
»Liekkö tuo Eenokki-vainaan tekemä koko paperi. Onko siinä edes sen
omaa puumerkkiä?»
»Mene tiedä... Vaan mikäs oli saadessa puumerkki, höperön äijän.»
Testamentin toimeenpanija käveli kiivaasti tuomarin luokse ja kuiskasi
jotakin hänelle.
»Kun veerasmeehiltä todistetaan, että Enok Adamsson on tehnyt
testamäntti vapa tahto», sanoi tuomari, »niin, ja kun veelä
todistetaan, että Enok Adamsson on, kun hän ilmoittaa hänen viimene
tahto, ollu täysi ja terve ymmärrys, niin on testamäntti lainmakti.
Mut mine ei kysy, onko testamäntti lainmakti, van mine kysy, onko
testamäntti edesseisoja ulostoimittannu nin, kun testamäntti
sisälläpitä... Onko monument — mine meina hautakivi — ulos toimittannu
niin, kun testamäntti sisälläpitää?»
»Jo toki», kuului taas ääni joukosta. »Mokomaa patsasta ei ole toista
tämän meidän seurakunnan hautuumaalla. Itsensä kirkkoherra-vainaankin
patsas tämän rinnalla on ilmanaikojaan kuin vuoden vanha riien syömä
äpärä tuon Korpeis-Taavetin rinnalla. Kovaa siinä pitää senkin
tuomiopasuunan törähtää, ennenkun se järkäle ottaa äänen mahdilla
siirtyäkseen Eenokin rinnan päältä viimeissä päivänä.»
Kun vainajan pihanpääkamarissa olevat rihkamat oli myöty, siirryttiin
aitan luokse.
»Avatka ovi!» kehoitti tuomari.
Kun avaimia ei mistään löydetty, täytyi kirveen ja rautakangen avulla
murtaa ovi auki.
Ensimäisenä kurkisti tuomari ovenraosta sisään, mutta nykäisi pian
päänsä ulos kuin tulesta.
»Djekel!.. — satanstyg!» kiljui hän, pusersi molemmin käsin otsaansa ja
hyppi toisella jalallaan kuin kurki.
»Mikäs herrassöötinkiä tanssittaa?» rohkeni joku kysyä.
»Mikä tanssittaa häradsöödningi — katto!»
Tuomari otti käden otsaltaan.
»Onpa — onpa helvetinmoinen pahkakuppi herrassöötingin otsassa —
ampiaisen töitä.»
»Ampiaine?... Mine ei tiedä mike se on, mut se poltta kun helvetetuli»,
sanoi tuomari ja pusertaen tuskaisena otsaansa käveli kiivaasti
edestakaisin aitan edessä.
»Täällä maalla, ei ole mitä lääke?»
»Ei oo muuta kuin piipunihveä.»
»Piipunihve?»
Mies kaivoi tupakkakukkaronsa neulalla kokkareen mainitsemaansa
lääkettä ja ojensi tuomarille.
»Tätä kun olisi hivauttaa äkämän päälle niin...»
»Mene helvete äkämä!» kiljui tuomari ja teki molemmin käsin kiivaan,
torjuvan liikkeen mieheen päin.
»Jos mine saa yks puhdas tyygi ja kylmä vesi, nin mine laitta panda
otsa päälle, ja kun mine tule kaupungi, nin mine mene leekari.»
Joku odotukseen kyllästynyt tyrkkäsi aitan oven selkiselälleen, jolloin
kokonainen ampiaispilvi teki äkillisen uloshyökkäyksen, mikä vaikutti
väkijoukossa oikean pakokauhun. Yksi ja toinen piteli noituen kuhmuista
otsaansa. Ampiaiset peräytyivät kuitenkin pian linnoitukseensa,
mutta karkotetut jäivät neuvottomina seisomaan varustuksen eteen
kunnioittavan välimatkan päähän.
»Mitä nyt neuvoksi otetaan?» arveli joku.
»Tjah!... Mine ei tiedä, mut mine ei pistä pää sinne toinen kertta»,
vakuutti tuomari.
»Lieneehän noita maailmassa muitakin yksiarvoisia», pisti muuan
koiranleuka tuomaria tarkoittaen. »Vaan eiköhän tuo kuuluisi oikeastaan
tämän järjestyksenvalvojan velvollisuuksiin ottaa rauhanhäiritsijät
vangiksi ja saattaa syyllisimmät lailliseen edesvastuuseen. Ei tuo ole
esivalta ennen miekkaa turhaan kantanut — mitenkään nyt käynee.»
»Sille, joka häiritsee virkamiestä toimessaan, koituu ankara
rangaistus», säesti toinen.
»Tuohan se täällä Korpeis-Taavetti hölpöttää, jotta hän sitä on
semmoinen mies, joka uskaltaa mennä aittaan, kun pahan päänsä päälleen
ottaa, kunhan ei järin piruja oo.»
»Ne ole pahempi kun piru!... Kuinka hän uskaltta?» kysyi tuomari.
»Hän kuuluu tietävän ne ampiaisen sanat. Eikähän siinä oikeastaan sen
kummempaa temppua ole, kunhan ei näytä ampiaiselle hampaitaan.»
»No mene koittaa», kehoitti tuomari.
Korpeis-Taavetti astui ovea kohti, huulet tiukasti yhteen puristettuina
ja kasvoilla päättävä ilme. Mutta samassa kuului joukosta varoittava
ääni:
»Taavetti, älähän mää!... Ei ne näet kaikki lentelijät ampiaisia oo.»
»No mite ne on?» kysyi tuomari.
»Se vanha kehno voipi itsensä yhdeksikin haahmoitella — vaikka
valkeuden enkeliksi.»
Taavetti oli voitettu ja hän peräytyi kalveten takaisin.
Pidettiin uusi sotaneuvottelu, mutta mitään pätevää
taistelusuunnitelmaa ei keksitty.
Vihdoin kuului joukosta pelastava ääni:
»On tuo vähän häpeällistä tälle luomisen herralle alistua niin vaan
alamaistensa holhouden alaisiksi. Minä olen vain oppimaton maamoukka,
mutta rohkenen ehdottaa, että joku miehinen mies peittäisi vaatteella
naamarustinkinsa ja kätensä ja kantaisi aitan lattialle litteän paaden.
Sen päälle tuotaisiin tuolta karjatarhasta kuivaa suoturvetta, joka
sytytettäisiin kytemään. Niinikään olisi ulkopuolelle ympäri aittaa
sytytettävä toisia suoturpeita. Sittenpähän nähtänee, minkä äjäkän tuo
antanee... Olen puhunut.»
Ehdotus osoittautui käytännössä erinomaiseksi: ampiaiset olivat kuin
pois pyyhkäistyt. Ainoastaan silloin tällöin pistäysi joku yksityinen
vakoilija tutkimassa asiaintilaa mahdollisesti hyvinkin lähellä
piileskelevästä vihollisleiristä.
Tuomari istui papereineen ulkona pienen pöydän ääressä, ja aitasta
savun seasta kuului isännän valitsemien luotettavien arviomiesten
tukahtuneita huutoja kuin manalasta.
»Yksi nelikko hienonnettua kessutupakkaa.»
»Jaha — yks hieno kessutupakka», toisti tuomari tavaran nimen, ennenkun
kirjoitti sen huutokauppakirjaansa.
Ulos tuotua tupakka samoinkuin muutkin tavarat tutkittiin tarkoin
ennen myömistä, ettei meneteltäisi tavaroihin mahdollisesti kätkettyjä
rahoja. Koko huutokauppa muodostuikin oikeastaan vain jännittäväksi,
tuntemattomassa kätkössä olevien rahojen etsinnäksi.
»Viisi ja puoli paria vanhoja kenkäronttosia», kuului taas savun seasta
arviomiesten huutoja.
»Tervaa — noin puoli nelikkoa.»
»Kaksi paria puisia ryynikiviä.»
»Yksi siankaukalo.»
»Saavillinen homehtuneita leipäpalasia.»
»Kolme kuollutta rottaa.»
»Ja eläviä rottia niin paljon, että ovat silmät päästä repiä.»
Kun aliaitassa olevat tavarat tulivat myödyksi, oli pyrittävä
ylikertaan. Mutta pääsy sinne oli hyvin vaikea. Ensin oli murrettava
auki rakennuksen sivuseinällä oleva ulko-ovi, josta tultiin
jonkunlaiseen eteisen tapaiseen. Siitä johtavien portaitten yläpäässä
oli toinen niinikään kaksinkertaisella lukolla varustettu ovi, joka
johti aitan eteiseen. Tämän oven eteen eteisen puolelle oli laitettu
niin taidokkaasti viritetty ansa, että kun varas murrettuaan oven
auki astuisi yön pimeydessä kynnyksen yli, hän laukaisisi loukun ja
aavistamattaan saisi korkealta putoavan paksun hirren pääkuoreensa.
Näin päivän-aikaan sadin onneksi huomattiin ajoissa ja siten voitiin
välttää uhkaava vaara.
Itse aittaan näytti olevan mahdoton päästä, jollei ovea kokonaan
rikottaisi, syystä että sen eteen sisäpuolelle oli käsittämättömällä
tavalla saatu salpa asetetuksi. Ennenkun ovi ehdittiin rikkoa,
huomasi joku sattumalta lyhyen nuoranpään pistävän esiin seinähirteen
kaivetusta reiästä ylhäällä katonrajassa. Nuorasta vedettyä kohosi
salpa oven edestä, ja tie kaikkein pyhimpään oli vapaa.
Ylemmän eteisen raudoitettu seinäluukku avautui kolisten, josta
harvan lattian läpi yläkertaan tunkeutunut savu alkoi pursuta ulos
kuin lämpiävän riihen ikkunasta. Arviomiehet huusivat nyt luukusta
löytämänsä tavaran nimen.
»Yhdet koirannahkarukkaset.»
»Jaha, yks koirannahkarukkanen», toisti tuomari.
»Vanhat pukinnahkaiset puoliturkit.»
»Ansavirsut.»
»Tuohikontti.»
»Tuohituppi ja visapääpuukko.»
»Tulukset.»
»Lehmänkello.»
»No soitta sitä», pisti leikkiä totinen tuomarikin.
»Ei oo kieltä.»
»Mikä se lienee tuo?»
Luukusta lensi alas isonpuoleinen havaslankakerä, jonka kimppuun
perilliset hyökkäsivät kuin sudet haaskalle. Tässä oli toki toivoa.
Lankakerien sisällä ja muissa yhtä kummallisissa paikoissa ne Eenokin
tapaiset rikkaat rahojansa säilyttivät, johtaakseen varkaat harhaan.
Hätäisimmät perilliset ehdottivat, että viillettäisiin kerä auki
terävällä veitsellä, mutta toiset eivät siihen suostuneet, peläten
kalliin sisällön vahingoittuvan, minkä vuoksi lanka oli kerittävä
toiselle kerälle.
Alkuperäisen kerän pienetessä pieneni perillisten toivo, ja kun lopuksi
vierähti maahan ohut paperiin kääritty liuska, supistui se melkein
olemattomiin. Välinpitämättömästi otti joku »pohjallisen» maasta.
»Vaimoihmisen potretti!»
»Annahan kun minäkin sihtaan.»
Kellastunut valokuva kulki kädestä käteen, ja sitä ihmeteltiin.
»Jo on kanalja korea — silmätkin lempeät kuin lampaalla.»
»Koreahan peto on. Näkee, ettei se ole tämän paikkaisia. Tuommoista kun
saisi hivenenkin teiviä hatistaa, niin... Se onkin tuo akkaväki enemmän
rumaa tässä meidän lahkokunnassa.»
»Ei tuo ole kuvankoreata ukkoväkikään», väittivät naiset. »Nenätkin
kuin paloaatrat riihen seinää vasten pystyssä, ja alahuulet
piipunperskaa täynnä törröttävät reuhallaan kuin vanhan konttivirsun
kantapää.»
»Sydänkäpynsä se näkyy pitävän olla, itsekullakin, minkä
Eenokki-vainaallakin, vaikkei hän tässä armonajassa ehtinytkään siihen
avioliiton laituriin.»
»Mene tiedä, mihin olisi Eenokkikin ehtinyt, jos olisi elää saanut
vielä toisenkin vuosisadan.»
»Eikö tuo mamselli liene posetiivinsoittajalta saatu, koska sen
käärepaperi näkyy olevan onnenlehti», huomautti muuan mies, oikoen
kellastunutta paperia kädessään.
»Lue se ääneen!» kehoitettiin usealta taholta.
Väkijoukon tarkkaavana kuunnellessa mies luki kuuluvalla äänellä:
»Planeta ilmoittaa, että Sinä tulet rakastetut yhteltä vagaalta
ja helläsytämiseltä frökinäldä, mutta hänen kantzansa, joka Sinun
sytämeltäsi rakastettu on, et Sinä tule Jumalalta yhtistetyxi. Sinä
elät vanhaxi ja tulet sanken rikkakxi, mutta lapsiltasi Sinä et tule
saaman iloa eli muuta tainkaldaista. Sinä tulet kärsimän paljo murhetta
ja sanan riitoja yhteltä personaida. Karta häntä kuin koleria. Sinun
tygönäsi löytän suuria etesottamisia, joilta Sinä vietellään tämän
maailman mammonan perään, mutta Sinun toivosi ei tule tapahtumaan
elämäsi aikana, ehkä se pätkäkin on, vaan Sinä saat perinvastoin paljo
murheta ja huokauxia ja pään vaiva. Vasta elämäsi ehtola Sinun halusi
täytetään. Sinä tulet ihmisildä sanken korkiasti kunnioitetuxi ja
ylistetyxi. Sinun kuolemasi jälkeen itketään ja murehditan yhteltä
Sinun omaiselda, mutta iloitan vierahan tygönä.»
»Anna se tänne!» sanoi isäntä ja tempaisten onnenlehden miehen kädestä
tahtoi omin silmin nähdä viimeisen lauseen, jota lukiessaan hän oli
niin hermostunut, että paperi hänen hyppysissään vapisi.
»Yhdet liivit», jatkui taas huutokauppa tämän keskeytyksen jälkeen.
»Kuuluneeko tuo tämä liivintaskussa mukana tullut hammas samaan
kauppaan vai pitäneekö se panna eri huutoon?» kysyi liivien huutaja.
»Näkyy olevankin oikein kolmijuurinen syömähammas, mutta on syrjästä
hiukan madon kalvama.»
»Mitkä ne lienee nämä — en saa savussa selvää. Sen vain tuntee, jotta
reikiä niissä on kuin seulan pohjassa», kuului taas ylhäältä, ja
ojennettu käsi riiputti luukusta pinttynyttä vaatekappaletta kuin
lippua.
»Nimettömät», lausui kainosti kaupunkilainen palvelusneiti, joka oli
vapaaviikkoaan viettämässä maalla kotipuolessaan.
»No, eihän noita enää oikeastaan housuiksikaan voi sanoa», myönsivät
hienompaan puhetapaan tottumattomat maalaiset.
»Syytäkää alas kaikki mokomat ryysyt, jos niitä siellä on enemmänkin.
Myö koko roskan yhdessä joukossa tai kantaa tunkiolle», sanoi isäntä
harmistuneena.
»Ei helkkarissa tunkiolle, vaatetavaraa», epäsivät köyhät huutajat.
Yhteen läjään koottuina kertyi ryysyjä aika kasa.
»Sekalaista vaatetavaraa! Mitä tarjotaan?» kysyi vasaramies.
»Viisi penniä!» möykkäsi joku.
»Viisi penniä ensimäinen — viisi pen...»
»Viisi lisää!»
»Kymmenen penniä ensimäinen, — kymmenen penniä toinen ja kymmenen...»
»Karsta, Karsta helposta menee hyvä tavara. Nosta hiidessä. Saathan
noista paraimmista vielä takin hihanvuoria, taskua ja sen semmoista,
kun peset ja silität», kiihoitti innokas vasaramies.
»Eipä noilla taida paljon virkaa olla», sanoi Karsta vaatekasaa
penkoen. »Mutta olkoon nyt viisitoista penniä.»
»Viisitoista penniä ensimäinen ‒ viisitoista penniä toinen ja Eikö
kukaan nosta?... Vii-si-tois-ta- pen-niä ‒ ‒ ‒ koll-mas!»
Vasara paukahti aitan, seinään, ja huone antoi ontosti kumahtavan
äänen, ikäänkuin olisi itkenyt omaa tyhjyyttään.
»Eikö siellä ole enää mitään paperille pantavaa?» huusi isäntä
itkunsekaisella äänellä arviomiehille.
»Savua on, että on tukehtua», kuului vastaus.
»Hm... Noita aarteitaankohan tuo Eenokki-vainaja lienee näin monien
lukkojen ja telkien takana säilytellyt vai ampiaisia ja rottia?»
huomautti joku irvihammas.
»Kettua se on siellä säilyttänyt», kivahti muuan perillisistä.
Kun molemmat aitat olivat tyhjennetyt, lähdettiin Möyrylään samaa
polkua myöten, jota Eenokki-vainaja aikoinaan oli niin monta kertaa
taivaltanut.
Kulkue oli kuin pitkä hautajaissaatto. Eellinnä käveli isäntä sangen
murheellisen näköisenä, hänen jäljessään tuomari kirjoineen ja poliisi
kalisevine sapeleineen. Sitten seurasivat köyhät, surevat omaiset
ja jälkijoukkona muu yleisö, usean kasvoilla iloinen päivänpaiste
ja huulilla hyvinkin kevyet sanansutkaukset. Pikkupojat olivat
kiirehtineet edeltäpäin ottamaan joukkoa vastaan puukelloa soittaen,
kuten hautajaissaattoa ainakin.
Avainten puutteessa piti täälläkin murtaa ovet auki. Arviomiehet
menivät ensin alikertaan, huudellen siellä olevien tavaroiden nimiä.
»Paloaatra.»
»Oksakarhi.»
»Viitake ja sirppi.»
»Puuvartinen rautakoukku.»
Ylikerrassa, jonne sen jälkeen mentiin, oli kalustona jonkunlainen
veistetyistä laudoista kyhätty sänky, rahi ja akkunan edessä pöytänä
seinään kiinnitetty lauta, jolla oli tyhjä pullo ja sen vieressä
alassuin korvaten, tuohentervalla paikattu kahvikuppi, tyhjä
karamellipönttö ja repaleinen unikirja.
Lattia oli kauttaaltaan puunlastujen peitossa, ja eräässä nurkassa
oli hyvin kummallinen laitos, josta aluksi ei ymmärretty, mikä
se mahtoi olla. Kun kammista väänsi, pyöri yhtaikaa pieni tahko,
kerinlaudat ja koukkulankakela. Ylempänä vaakasuorassa asennossa
pyörivään puukehykseen oli kiinnitetty kaksitoista tervattua puuäijää,
nähtävästi tarkoittaen kahtatoista apostolia, jotka alustallaan seisten
kiitivät ympäri kuin piirileikkiä tanssien. Näiden yläpuolella oli
ristiinnaulitsemista esittävä kuva, sotamiehellä keihäänä terävä
naskali kädessä. Kaikkein ylinnä oli puinen linnun kuva, joka suojaten
levitti tervatut siipensä koko laitoksen ylle, ollen niin taidokkaasti
yhdistetty muuhun koneistoon, että lintu koneen käynnissä ollen hiukan
räpytti toista siipeänsä.
»Tuo kuvatuskohan se on nyt se keksintö, josta vainaja testamentissaan
mainitsee?» arveli joku yleisön joukosta.
»Se kait se lienee», sanoi isäntä ja antoi keksinnölle niin vihaisen
potkun, että se yksin kappalein hajosi ympäri koppia ja muuan apostoli
hypähti kattoon asti.
Tarkastamatta oli enää kellari. Kun sen ovi oli murrettu auki ja
arviomiehet olivat tyystin tutkineet joka sopen, arveli muuan heistä,
ikäänkuin koko toimituksen loppulausuntona:
»Tyhjää on.»
»Tyhjää on», vastasi autiossa kellarissa kumea kaiku, joka monen
läsnäolijan mielestä »kuulosti hyvin Eenokki-vainaan ääneltä.»