Räätäli Karstan tultua iltapäivällä huutokaupasta kotimökilleen hän
nakkasi huutamansa vaatemytyn välinpitämättömästi, melkein halveksien
tuvan nurkkaan ja vaipui ääneti miettimään sitä yhtä ainoaa asiaa, mitä
paikkakunnan kaikissa tuvissa tänä iltana mietittiin ja aprikoitiin:
Missä ovat Eenokki-vainajan rahat?
Seuraavana päivänä Karstan maatessa sängyssään aamiaislepoansa
pysähdytti muuan Viipurin puolen mies, rättiukko, nelipyöräiset
vankkurinsa räätälin mökin eteen. Tupaan tultuaan iloinen veitikka
lointeli:
»No, räätäil, a vieläk sie oot lotjallais? Nouse ylös kauppoi tekeen...
On kivkuppii, säntii, savkukkoi, tinakukkoi, neuloi naskalei,
viipurinrinkelii, vesrinkelii, sämpylöi, renikoi, orehtii, hokmannii,
pirunpihkaa — a mitä vaan.»
»Eipä tässä satu olemaan liikoja rahoja», sanoi Karsta, nousten
istualle sängyn laidalle.
»A mie näen ja arvaan sen. Mut eik sul o resui, räätäilmiehel?»
Karsta muisti Eenokki-vainajan huutokaupoista ostamansa rääsyt ja otti
ne nurkasta esiin.
»Mitäs näistä annat?» kysyi räätäli.
»Hyhhyh!... Niis tuntuu olevan joukos kaikenmoist muutakin tavaraa»,
sanoi rättiukko, punniten vaatenippua kädessänsä. »A ota pois
viipurinrinkel. Syöt sen, lihot — onkin naamais kuin Väinämön kannel.»
»Se on liian vähän», tinki Karsta.
»Vähän!... No mie paan silmäin kiin ja lupaan sul kaks. Toisen syöt
itse, toisen annat mammalle, kullalleis.»
Kun Karsta vieläkään ei näyttänyt olevan halukas kaupantekoon, lisäsi
kauppias:
»Jumalist, jos sie tahot tulisii hiilii kiireelleis, niin mie puren
hammast ja lupaan sul kolme — ja saat viel kaks orehtii ja hokmanryypyn
kaupanpäällisiks.»
Sitä mukaa kuin kauppias korotti tarjouksiapa kasvoi Karstan silmissä
hänen omankin tavaransa arvo. Kun hänen köyhänä miehenä ei kannattanut
herkutella vehnäsillä eikä tällä kertaa sattunut olemaan muunkaan
tavaran tarvetta hän lopulta ei suostunut ensinkään kauppoihin.
»Oot sie, räätäil, kummallinen mies. A mitä noil resuil sit luulet
tienaavais», sanoi kauppias hiukan harmistuneena. »Hyväst nyt sit
kuitenkin.»
»Halleluijaa.»
Vaatekäärön tultua otetuksi nurkasta esiin sanoi räätäli kauppiaan
mentyä vaimolleen:
»Otahan, Maijastiina, ja ratko paraista ryysyistä päärmeet auki;
huuhtaset sitten ja silität, niin ehkäpä noista vielä jotakin saa.»
Maijastiinan valikoitua ehjimmät alushousut ja -ratkottua kauluksen
päärmettä jonkun verran auki, putosi sieltä hänen helmaansa kiinteäksi
torveksi kierretty paperipala.
»Mikäs käämi sieltä päärmeen sisästä tipahti?» ihmetteli Maijastiina.
»Mikä käämi?» kysyi Karsta ja katsoi pöydän päästä silmälasiensa yli
vaimoonsa.
»Tulehan katsomaan.»
Räätälin kierrettyä kääreen auki hän jäi sanattomana tuijottamaan
paperiin, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiänsä, ja hänen kätensä
vapisivat samoin kuin Eenokki-vainajan aikoinaan samanlaisissa
tilanteissa.
»Satamarkkanen!» huudahti räätäli.
»Herra Jumala!» säesti vaimo.
Karsta laski setelin pöydälle, vilkaisi hätäisesti akkunasta ulos,
sulki oven hakaan ja avasi lattialuukun, voidakseen hädän tullen
työntää vaatteet sillan alle piiloon.
Kuumeisella kiireellä molemmat vanhat ratkoivat päärmeitä ja paikkoja
auki, löytäen setelin toisensa jälkeen, joita kaikkein huonoimmissa
rääsyissä oli enimmän. Kun työ viimein tuli tehdyksi, kokosi Karsta
rahat, meni ulos ja kätki ne jonnekin.
Jonkun ajan päästä palattuaan tupaan hyvin kiihtyneen näköisenä räätäli
istui jälleen pöydän päähän ja alkoi jatkaa keskeytynyttä työtänsä,
heittäen silloin tällöin aran, tutkivan katseen Maijastiinaan, joka
kysyvänä katsoi mieheensä.
»Saisi se nyt Viinamäen isäntä antaa meillekin setelin, pari
löytäjäisiä», sanoi Maijastiina hetken vaitiolon jälkeen, ikäänkuin
tutkien miehensä ajatuksen juoksua.
Räätäli ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullutkaan — ompeli
vain.
»Sillä Kotkanhan rahat ovat», jatkoi vaimo yksinpuheluansa.
Ei vastausta.
»Milloin aiot lähteä viemään rahoja niiden oikealle omistajalle?»
kyseli Maijastiina edelleen.
»Entäpä jos en veisi milloinkaan», kivahti räätäli;
»On siinäkin pappi.»
Kuin piston saaneena Karsta ponnahti seisaalle ja iskien molemmat
luiset nyrkkinsä pöytään, niin että sakset helähtäen hypähtivät ylös,
hän kiljahti:
»Suu poikki!»