»Ilolla niittävät — hm!... Kyllä herrassöötinkikin taisi kyynelillä
kylvää, millä sitten niittäneekin.»
»Kukahan lie patsaan pystyttänyt, ja mistä lie löydetty noin suuri
möhkäle ukonkiveä?»
»Se on marmoria», sanoi nimismiehen rouva. »Ja patruuna Parrula on
patsaan pystyttänyt.»
»Patruunanko lie istuttamia nuo ruusutkin?»
»Ne ovat Patruunan Anna-neidin ja Viinamäen tyttären yhteisesti
istuttamia», tiesi rouva.
»Vai niin, vai niin — hm!... Onhan tuo hyvä, että on niitä, jotka
häntäkin muistelevat — onnetonta.»
Muuan seurassa ollut vanha mummo tällaisen myötätunnon ilmauksen
liikuttamana irroitti nenäliinan virsikirjansa ympäriltä ja silmiään
pyyhiskellen sanoi:
»Onnetonta?... Kukapa käynee täällä toisen tuomariksi. Kukapa tiennee,
millaiset ruusut kullekin kukkivat — tuolla.»
Yhtäkkiä pamahti tapulin tornista kirkonkellon läppäys.
Miehet kohottivat hiukan hattuansa ja naiset niiasivat malmin
huomentervehdykseen. Pian tämän jälkeen ilmautui hautuumaan portille
lukkari ja kaksi pappia. Virren värssyn kajahdettua ja sitä paljain
päin kuunneltua kantajat nostivat ruumispaaren olkapäilleen, ja musta
saattue alkoi kellojen pauhatessa hiljalleen kulkea hautaa kohti.
Rovasti itse siunasi ruumiin ja piti pitkän hautauspuheen. Ollen
tietoinen Eenokin rikkaudesta hän oli puheensa aiheeksi valinnut
raamatun lauseen: »Jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan
ja lepäävät kammioissansa.»
* * * * *
Vaikka Eenokin haudalle kutsuttujen suureen lukumäärään verraten
oli tullut vähän väkeä, niin sitä runsaammin sitä kertyi sunnuntain
iltapäivällä hautajaistaloon.
Tuvan perällä oli valkeilla liinoilla katettu, seinästä seinään
ulottuva pöytärivi ruokia kukkuroillaan. Ensimäiseen pöytään
istuivat rovasti rouvineen ja muut pitoihin tulleet säätyhenkilöt
sekä arvokkaimmat talolliset. Seuraavassa pöydässä istui köyhempää
talollisväkeä ja varakkaimpia torppareita, sitten pikku torppareita
ja mäkitupalaisia. Viimeinen pöytäkunta oli sekalaista joukkoa,
itsellisiä, palvelusväkeä ja kaikenmoista Kaisan Kallea ja Matin
Maijaa. Kukaan ei ollut tällaista asteettain alenevaa arvojärjestystä
määrännyt, se muodostui kuin itsestään.
Viimeisessä pöydässä ensi työksi pantiin haarukat halveksien syrjään
ja käytettiin luojan luomaa viisipiikkistä. Moni miehistä antoi
pöytäveitsen mennä samaa tietä ja vetäisi tupestaan sijaan oman
»sivurautansa».
Mikkos-Otto ja naapurinsa Lassin Leena osuivat vierekkäin istumaan
karsinan puolelle pöydän latvapäähän, joka oli sikäli epäkiitollinen
paikka, että tarjoiltavat lämpimät ruuat ehtivät sinne vasta
viimeiseksi.
»Kuunteleppas tarkkaan!» huomautti Otto naapurilleen.
Eri tahoilta pöydän ympäriltä kuului silloin tällöin pitkä naukuva ääni.
»Hyvänen aika!... niinkuin olisi kilollaan oleva kissaparvi tuolla
pöydän alla mauruamassa», liioitteli Liisa.
»Eikä sitä kaikesti tiedä, naukuuko oma maha vai toisen... Milloin se
Leena on viimeksi syönyt?»
»Sitten eilisillan en ole leivän murenta suuhuni pannut. Mutta täällä
on monta, jotka näitä pitoja odotellessaan ovat paastonneet pitemmänkin
ajan.»
»Kai se jo leipä Leenallekin maistuu?»
»Nälkä on, että näköä haittaa. En luullut näin myöhään menevän. Onkos
tämä enää mikään päivällisaika — kello kahdeksan. Se tämä köyhä ja
huono jätetään aina viimeiseksi, niinkuin nyt näissä hautajaisissakin:
sait odottaa ja odottaa vesi kielellä, sydän kurkussa, että liikeneekö
sitä enää viimeisille mitään. Mutta näkyypä tätä töskää riittävän.»
»Näkyy riittävän. Ja nyt sitä syödäänkin, Leena, syödään niin, että
napa tirisee», sanoi Otto.
Ruokalajien väliajoilla tarjottiin vieraille viinaa. Ryyppyjen jakajina
esiintyi kaksi paria mieshenkilöitä, kumpikin pari tarjoten eri
puolille pöytää. Toisella tarjoojaparin miehistä oli lautasella pikari,
jonka toinen täytti kädessään olevasta pullosta.
Puurokupit lähtivät vuorollaan kulkemaan pöydän molemmin puolin
karsinaa kohti ja sikäli kun välillä tyhjenivät, vaihdettiin ne
uusiin. Mikkos-Oton mätettyä lautaselleen puuroannoksensa sanoi Leena
leikkisästi:
»Kun nyt tuonkin pistät makoosi, niin saadaan tehdä revenneestä kiitos.»
»Niinpä tuo on tulista, että kita tahtoo palaa», sanoi Otto ahmien
suuhunsa kuumaa puuroa, kun ei malttanut odottaa maitoa, jota entisen
loputtua ei oltu vielä ehditty tuoda pöytään.
»Onhan pohjatuuli nenäsi alla — puhalla, tai pane tuosta nekasta
joukkoon räämiä, niinkuin minä», neuvoi Leena.
Oton vilkaistua naapurinsa lautaselle hän veti suunsa leveään hymyyn.
»Jo nyt, Leena rukka, taisit tehdä sian ruokaa, kun kaasit
lihankastiketta puuroosi.»
»Niinpä pirhana ollen taisin tehdäkin», sanoi Leena hiukan häpeissään
maistettuaan puuroansa. »Miten minä nyt noin erehdyin.»
»Kaikkiruokainenhan se on köyhän lapsi», pilkkaili Otto.
Ilkeämättä jättää puuroa lautaselleen Leena koetti nieleskellä, vaikka
hyvin vastenmielisesti. Oton nuoltua lusikkansa puhtaaksi hän puuron ja
naapurinsa loukkauksen katkeroittamatta yritti kostaa.
»Mitä törkyä noissa suupielissäsi on?» pisti Leena paremman puutteessa.
»Sitä veräjässä, mitä veräjästä viedään», vastasi Otto rauhallisesti ja
pyyhkäisi takkinsa hihalla huuliansa.
Kun useat ymmärtämättömät aterian alkupuolella olivat täyttäneet
vatsansa yli tarpeen, joutuivat he myöhemmin ristiriitaisten tunteitten
valtaan: ruuat yhä paranivat, mutta luonto ei enää ottanut vastaan.
Korvatakseen edes jonkun verran tappiotaan he kaikessa hiljaisuudessa
koettivat tunkea poveensa ja taskuihinsa sellaisia ruokia, joita oli
mahdollista säilyttää.
Jälkiruuan vihdoin ehdittyä Leenan ja Mikkos-Oton eteen sanoi viime
mainittu omana ja epäilemättä monen muun mielipiteenä:
»Se nyt on liika herkku kuin Suutari-Heikin akka.»
Aterian päätyttyä vieraat kädet ristissä täyteläinen vatsojen päällä
katsoa toljottivat pöytään raukein katsein. Äskeisten naukuvien äänien
sijasta kuului nyt silloin tällöin voimakas röyhtäisy.
Hienossa hiprakassa oleva virren veisaaja nousi seisaalle ja
virallisesti ryäistyään alkoi laulaa pitkäveteisellä nuotilla:
»Mix en siis Simeonin kans'
Täält' lähtis' rauhallisest'?
Eroten poijes kokonans'
Ajasta vieskollisest',
Heikosta ruumiin majasta,
Ja maailmasta pahasta,
Kuin petoxell' on täytett'.»
Köyhän kansan tuvassa aterioidessa rovasti hautajaisiin tulleitten
herrasmiesten ja arvokkaimpien isäntien kera istui vieraskamarissa
haastellen. Illemmalla isäntä toimitti pöytään kahvia ja viinapullon.
Ikäänkuin ei olisi huomaavinaan, mistä on kysymys, täsmällisen
harkitusta puhetavastaan tunnettu rovasti sanoi kappalaiselle:
»Kyösti, laita kuppiini sokeria — neljä palaa.»
Kappalainen tuntien esimiehensä tavat laittoi kuppiin paitsi sokeria
myöskin viinaa, rovastin kääntäessä siksi aikaa katseensa toisaalle.
Maistettuaan seosta rovasti oli katsovinaan nuhtelevasti kappalaiseen.
Sanoi sitten kuitenkin kuin anteeksi antaen:
»No, kyllähän tämäkin passaa.»
Illan kuluessa naukkailtuaan siihen määrin, että miesten kasvoille
alkoi nousta hieno punerrus, rovastin rouva, joka viereisessä kamarissa
naisväen seurassa istuen oli kasvavalla levottomuudella seurannut yhä
uusien ja uusien puolikuppisten tyhjenemistä, ei malttanut enää pysyä
paikallaan, vaan meni miesten puolelle ja lausumatta mitään katsoi
rovastia varoittavasti silmiin, niinkuin: pappa ei ota nyt enää.
Tunnetusti tohvelin alla oleva rovasti, katsoen tällä kertaa ryyppyjen
rohkaisemana moisen sekaantumisen vaimonsa puolelta miesarvoansa
loukkaavaksi, lausui hitaasti, arvokkaalla äänellä:
»Onko sinulla minulle jotakin asiaa — vai lemmestäsikö olet tullut
haastelemaan?»
Vieraitten takia nostamatta melua rouva poistui naisväen puolelle.
Mutta huomattuaan naukkailemisen varoituksesta huolimatta yhä vain
jatkuvan hän tuli kamariin uudelleen ja sanoi äänellä, jossa ei
tuntunut olevan tinkimisen varaa:
»Pappa, nyt lähdetään!»
Noustuaan seisaalle ja kumarrettuaan tovereilleen hyvästiksi rovasti
suurin liikkein tarjosi käsivartensa rouvalleen ja alistuen ylivoiman
edessä sanoi juhlallisesti:
»Lähtekäämme siis.»
Rouva käsikoukussa rovasti poistui portaitten edessä odottavien
vaunujensa luokse kävellen korkeittain kuin kukko tappuroissa. Kauniina
kesäiltana katsellen sinistä taivasta ja kukoistavaa luontoa sanoi
rovasti lähtöänsä katsomaan tulleille hautajaisvieraille:
»Ihmisen on niin hyvä olla, kun on jumalanpelko ja isänmaanrakkaus.»
Vaunut lähtivät vierimään kirkolle päin. Pian sen jälkeen lähtivät
muutkin vieraat, osan heistä palattua vielä seuraavinakin päivinä
hautajaisia jatkamaan.