»Vangita!... Saatana!»
Otto heristeli rehennellen nyrkkejänsä.
»Näissä ranteissa ei ole ikinä ollut ruunun kihloja, eikä tule olemaan
tämän taivaan kannen alla... Olen minä semmoinen poika — vaikka olenkin
vain Mikkos-Otto.»
* * * * *
Heti oluttehtaan palon jälkeen alkoi Parrula rakennuttaa uutta
tehdasrakennusta entisen raunioille. Sillä taholla näyttiin verraten
pian unohdetun kärsitty tappio.
Toisin oli Tikanderin laita. Yhdessä oluttehtaan kanssa oli hänen
sielustansa palanut viimeinenkin rahtunen omanarvon tuntoa, eikä
niille raunioille hänen mielestänsä voinut rakentaa enää mitään uutta!
— Murhapolttaja! murhapolttaja! kaikui hänen korvissansa levottomin
päivin ja unettomin öin. Kaikki itsesyytöksen pahathenget karkasivat
hänen kimppuunsa verisin kynsin, kun hän katseli tekojansa pahan
omantunnon suurennuslasin läpi.
Mitä pahaa Parrula oli _hänelle_ tehnyt, että hänen tarvitsi ryhtyä
kostotoimiin?... Ja Anna-neiti?... Ei niin mitään! Hän on yhtä
syyllinen kuin patruunakin moneen vääryyteen, joita sillä taholla näinä
neljänä vuotena on niin runsaasti tehty — ehkä vähän syyllisempikin.
Hänhän se useimmat metsäkaupat teki, puijasi omia pyyteitänsä varten
ymmärtämättömiltä kymmenien tuhansien omaisuuden muutamalla sadalla
markalla, vaikka hänen vallassansa olisi ollut maksaa kohtuhinnat.
Häntä ne saisivat kiroilla nuo petetyt, taloiltaan hävinneet — ja
eivätkö sydämessään kiroillekin. Kun Tikander toisinaan, pahimpina
hetkinänsä, koputti tuskissaan nyrkillään otsaansa, tuntui pää niin
turralta, että hän pelkäsi menettävänsä järkensä valon.
Kaiken sekasorron ja toivottomuuden keskeltä pilkahti joskus esiin
heikko ajatus: olisiko mennä ja tunnustaa oman rauhansa vuoksi
Parrulalle pahan tekonsa ja kaikille niille, joille on tullut
huutavinta vääryyttä tehneeksi, ja koettaa alkaa elämänsä uudelleen.
Mutta hänellä ei ollut voimaa siihen. Hän ei kyennyt tekemään enää
mitään. Milloin hän joskus selvin päin yritti kirjoittaa, tuli käsiala
melkein käsittämätöntä koukerrusta. Liiallisen alkohoolin nauttimisen
ja ehkä muittenkin syitten aiheuttamasta hermostumisesta Tikanderin
kädet vapisivat niin, että hänen täytyi käydä pikariin kaksin käsin ja
saatuaan sen kalpeille huulillensa kulauttaa sisällys äkkiä kurkkuunsa
ettei läikkyisi viinaa vaatteille. Humalaan tultua käsien vapiseminen
lakkasi melkein kokonaan, ja hän voi kirjoittaa jotenkin selvää
käsialaa.
Kamarissaan yksin istuessansa Tikander oli viime aikoina lukemattomat
kerrat muistossaan kavunnut elämänsä portaita ylöspäin siihen
vaatimattomaan korkeuteen mihin oli päässyt. Ei puoliväliinkään ollut
ehtinyt, minne kunnianhimossaan oli pyrkinyt, kun jo oli pitänyt ruveta
laskeutumaan alaspäin.
Nyt hän mielestänsä seisoi jo sillä porraspuulla, josta on enää yksi
askel alaspäin — pitkä askel...
* * * * *
Eräänä varhaisena lokakuun aamuna souti nuottuus Viinamäen miehiä
kuoreen vetoon Huutoniemen syville apajille — sattumalta samat miehet,
jotka siellä aikaisemmin olivat aaveen nähneet. Perille tultuaan he
löysivät niemen kärjen kohdalta jonkun matkaa rannasta valtoimen veneen
tyynen veden pinnalta.
»Siinähän on veneen pohjalla herrassöötingin takki ja lakki», huomautti
köysimies hämmästyneenä odottamattomasta löydöstä.
»Niin on — mutta missä on herrassöötinki itse?» kysyi nuottaveneen
airomies.
»Tässä ei ole nyt aikaa turhiin kyselyihin», sanoi nuottuuden
johtohenkilönä oleva perämies. »On potkettava ensimäinen apaja
tähän herrassöötingin veneen kohdalle, ja jos ruumis siitä ei ota
noustakseen, niin on vedettävä koko tämä Huutoniemen rantaus, apaja
apajan perään — niinkauan kun ruumis saadaan ylös.»
»Ei kait sitä nyt sinnekään jätetä», myönsivät toiset miehet.
Se oli synkkää ja äänetöntä nuotanvetoa ja jännittävää odotusta.
Perämiehen laskelmat sattuivat niin hyvin, että nuotan perissä jo
ensimäisellä apajalla oli Tikanderin ruumis. Miehet jättivät nuottansa
niemen nenään ja lähtivät köysiveneellä soutamaan harvinaista
saalistansa Viinamäen rantaan.