Oli muuan syksyn synkimpiä öitä. Taivas oli kauttaaltaan mustien
pilvien peittämä, ja pohjoinen painoi kaikkein suurimpia palkeitansa.
Metsä humisi ja ryski, huoneitten nurkista, uuninpelleistä ja
hataroista akkunoista kuului terävää vihellystä ja katkeamatonta
valittavaa ulvontaa.
Valkeat talonpoikien tuvissa olivat aikaa sitten sammutetut ja ihmiset
nukkuivat rauhallista untansa. Mutta ylhäältä Viinamäen ullakkokamarin
akkunasta tuikki vielä tuli, niinkuin oli viime aikoina tuikkanut
melkein läpi öitten.
Kustaa Tikander istui kiikkutuolissaan ja nautti sielussansa ulkona
riehuvan myrskyn raivosta. Painaisi nyt pohjoinen palkeitaan kerrankin
niin, että lentäisi akanoina ilmaan kaikki, mitä irti saa, löisi
väkevillä siivillään murskaksi ja kaataisi allensa kaiken' sen, mikä
pyrkii päätänsä ylöspäin nostamaan. Niin hän tekisi, jos voimaa ja
valtaa olisi.
Saatuaan Parrulalta häpeälliset potkut Tikander sulkeutui kamariinsa,
ilkeämättä ihmisille tuskin silmiänsä näyttää. Paremman puutteessa
hän hankki taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen
toimia, vaikka sydämessään halveksi niitä molempia: sellaiset työt
eivät ole miehen tehtäviä. Suurimman osan aikaansa hän käyttikin
juopotteluun yksin kamarissansa, ei niin paljon juomisen himosta
kuin saadakseen nauttia suloisesta onnen tunteesta. Humalan hetkinä
johtui mieleen vain se, mikä oli kaunista ja ihanaa, Anna-neidin
kanssa yhdessä tehdyt kesäiset soutumatkat, syksyiset käsikädessä
luistelemiset, talviset hiihtoretket ja monet muut. Iloisesti viheltäen
hän niitä muisteli.
Mutta kun Tikander aamuisin heräsi todellisuuteen pakottavin päin,
tuntui elämä niin itkettävän surkealta, että silmiin herahtivat
kohmeloisen herkät kyyneleet. Pahan omantunnon mustaa taustaa vasten
kuvastui tällöin vain se, mikä oli katkerata ja kaduttavaa.
Mutta vähitellen, ikäänkuin huomaamatta, laimenivat Tikanderin sielussa
monin kerroin märehdityt hellät tunteet ja sijaan astui hänelle näihin
asti verraten vieras kolminaisuus: kateus, viha, kosto.
Jo monena yönä peräkkäin hän oli ottanut vaatekaapissa piilossa
säilyttämänsä tuohenkäpryn ja paloöljypullon esiin, mutta lopuksi
oli kuitenkin pannut ne takaisin säilöön ja ruvennut maata, kiroten
heikkouttansa.
Siinä ne olivat taaskin pöydällä hänen edessänsä.
Myrsky ulkona tuntui vain kiihtyvän. Vilkaistuaan kelloon Tikander
nousi kiikkutuolistansa ja käveli jonkun kerran edestakaisin huoneensa
lattiaa. Pysähtyen sen jälkeen hetkiseksi miettimään hän kulautti
viinapullostansa pari pitkää ryyppyä, puki nopeasti palttoon yllensä,
nosti kauluksen pystyyn ja painoi lippalakin syvään päähänsä. Otettuaan
pöydältä tuohen ja paloöljypullon hän puheli itsekseen puoliääneen:
»Pannaan ne taskuun, ja pistetään sinne yksin tein jäljellä olevan
omantunnon riekaleet, sinnepäinhän se muistaakseni oli Parrulan neuvo.»
Hiljaa, koettelemalla, hiivittyään ullakon portaita alas Tikander
etukumarassa, ikäänkuin myrskyä ja pimeyttä päällänsä puskien, lähti
kulkemaan Parrulan taloon, sahalle ja oluttehtaalle vievää tietä myöten.
Myrskyn ulvonnassa oli öisen kulkijan mielestä jotakin helvetillistä
riemua, joka soi samassa äänilajissa hänen oman rintansa sävelten
kanssa. Ulkonaisen ja sisäisen yhteissoiton innoittamana hän,
epämusikaalinen mies, alkoi omalla nuotillansa puoliääneen laulaa
tilanteen mieleen johtamaa veisua, samalla kulkiessaan vaistomaisesti
notkutellen polviansa kuin puoleksi tanssien:
»Arpa lankesi herra Petteriin,
ja hän syntinsä tunnusti näin:
kolme pappia olen minä tappanut,
kolme kirkkoa polttanut,
kolme vahvaa talonpojan renkiä
olen puukolla surmannut.»
Parrulan talon kohdalle tultuansa Tikander pysähtyi ja katsoi kotvan
aikaa ristiriitaisin tuntein rakennusta, joka pimeässä häämöitti
mustana kuin suuri suunnaton ruumisarkku. Jonkun verran epäröityään,
mennäkö eteenpäin vai pyörtääkö takaisin, hän jatkoi matkaansa ohi
käynnissä olevan sahan, jonka savutorvesta sinkoili milloin yksityisiä
tulikipeniä, milloin kokonainen säkeneparvi pimeyteen kadoten, tuli
oluttehtaalle ja hiipi tehdasrakennuksessa olevaan halkovajaan.
Sytytettyään tulitikulla taskustaan ottamansa tuohenkäpryn hän pisti
sen pinojen vieressä olevaan lastukasaan, johon ensin oli kaatanut
paloöljyn pullostansa.
Purjehdittuaan myrskyn työntämänä selkäkenossa kiireesti kamariinsa
Tikander jäi akkunan eteen pimeässä seisten odottamaan tekonsa
seurauksia.
Kun oluttehtaalta päin pitkään aikaan ei näkynyt mitään elonmerkkiä,
arveli Tikander sytyttämänsä tulen umpinaisessa huoneessa sammuneen,
eikä hän oikein tiennyt, kumpaa enemmän toivoisi, syttymistä vai
sammumista. Viimein alkoi kuitenkin pimeydestä kajastaa heikko, tuskin
huomattava punerrus, ja ennen pitkää leimahtivat liekit korkealle
ilmaan. Samassa alkoi sahan pilli huutaa, katkonaisesti, valittavasti.
Tikanderin mielestä palo oli kaamean juhlallinen näky näin kauempaa
katsoen. Levottomat liekit milloin hulmusivat myrskyn painamina
vaakasuorassa kuin huikkaavan hevosen häntä, milloin hetkeksi
pyörsivät ylös, erottaen itsestänsä kokonaisia tulipalloja korkeuteen.
Myöhemmin laipioiden alkaessa putoilla alas, leimautti koko tienoon
niin häikäisevän valkeaksi, että Tikander akkunansa edessä hätkähtäen
peräytyi pari askelta takaperin. Pilvissä tulipalon yllä näytti olevan
kuin suuren suuri jättiläislintu, joka poutahaukan tavoin paikaltansa
liikkumatta värisytti veripunaisia siipiänsä.
Aamulla varhain Tikander sai Parrulalta kutsun tulla nimismiehen
virantoimittajana pitämään poliisitutkintoa, sillä arveltiin
murhapolton tapahtuneen.
Tutkinnossa ei kuitenkaan tullut ilmi mitään erikoista. Voitiin vain
yksinkertaisesti todeta, että tehdas on palanut perustuksia myöten ja
että tulipalo sahan työmiesten tietämän mukaan on alkanut halkovajasta
noin kello kahden aikaan yöllä. Ketään määrättyä henkilöä ei voitu
epäillä palon aiheuttajaksi, varsinkaan kun ei saatu varmuutta edes
siihen, onko tapahtuma todella murhapoltto. Tulipalopaikalle kertynyt
väen paljous ja sen harvinaisen innokas toiminta sammutustöissä näytti
päinvastoin viittaavan siihen, että tehdas oli paikkakuntalaisille
rakas ja että sitä epätoivoisin- ponnistuksin koetettiin tulen tuholta
pelastaa. Saattaahan olla mahdollista, että joku ryypiskelemässä ollut
humalainen on käynyt halkovajassa asioillaan ja piippunsa sytytettyään
heittänyt palavan tulitikun helposti syttyvään lastukkoon.
Viimein muisti panimonhoitaja, että Mikkos-Otto oli kerran eräänä
sunnuntai-iltana uhannut »pistää tuohikäpryä tehtaan nurkan alle ja
tuikata tulen häntään.» Ja muutenkin oli Otto esiintynyt sopimattomasti
ja röyhkeästi, sadatellut panimonhoitajaa ja haukkunut patruunaa
kaljupäiseksi pääketuksi.
Parrula, ollen hyvin kiihtynyt ja hermostunut, vaati Tikanderia
vangitsemaan Mikkos-Oton heti epäluulonalaisena murhapolttoon. Tikander
ei kuitenkaan pitänyt pelkkää uhkausta kyllin pätevänä syynä tällaiseen
voimatoimenpiteeseen. Kuitenkin hän haetti kuulusteltavaksi Oton ja ne
pari miestä, jotka tämän kanssa olivat yhdessä ryypiskelleet kysymyksen
alaisena iltana.
»Täällä on panimonhoitaja tehnyt teitä vastaan sellaisen ilmiannon,
että olette uhannut polttaa oluttehtaan. Tunnustaako Otto Mikkonen
ilmiannon oikeaksi?» kysyi Tikander virallisella äänellä.
»Minäkö?... Sanooko tämä rykmestari, että minä olen polttanut
oluttehtaan?
»Jumala varjelkoon!» huudahti Oton muija, joka vapaaehtoisesti
tutkintotilaisuuteen tullen oli asettunut seisomaan miehensä rinnalle
vaikeana hetkenä.
»Sitä hän ei ole sanonut, ja toistaiseksi ei olekaan kysymys siitä,
kuka palon on aiheuttanut. Mutta oletteko _uhannut_ polttaa tehtaan?»
»En muista», sanoi Otto.
»Kyllä minä muistan. Ja kaiketi muistavat nämä miehetkin, joita
nimenomaan kehoitin panemaan hampaansa koloon Oton uhkauksen», sanoi
panimonhoitaja.
»Niin, kyllähän tämä Otto taisi kerran jotakin semmoista lausua,
mutta ei kait hän nyt sillä totta tarkoittanut. Miten lie mielensä
myrtynyt, kun ei ollut rahaa piisalle juomansa oluen maksuun, ja siinä
kimmastuksissaan lie tullut hölpöttäneeksi päätöntä pötyä — niinkuin se
on vähän muutenkin tämän Oton tapa», sanoi kysyttyä toinen miehistä,
toisen yhtyessä kaikissa kohdin hänen lausuntoonsa.
»Oliko Otto Mikkonen viime yönä tehtaan paloa sammuttamassa?» kysyi
patruuna, jonka mielestä Tikanderin tutkimus syyllisen ilmisaamiseksi
oli merkillisen laimeata.
»En ollut», vastasi Otto.
»Tämä on tärkeä tiedonanto; merkitkää se pöytäkirjaan», kehoitti
Parrula.
»Missä te olitte viime yönä?» jatkoi Tikander kuulustelua.
»Minä makasin koko yön akkani vieressä», sanoi Otto.
»Voitteko sen todistaa?» kysäisi Parrula.
»Maikki!» sanoi Otto, tyrkäten vaimoansa kyynärpäähän.
»Se on sitten niin vissi kuin minä tässä, että Otto maata mätkötti
kuin vesihako vieressäni koko yön — voin sen vaikka vannoa Jumalan ja
ihmisten edessä», todisti Maikki.
Asian vakavuudesta huolimatta tutkinnon pitäjät hiukan hymähtivät.
»Mikä oli syynä siihen, että ette tullut tulipaloa sammuttamaan,
vaikka teidän olisi pitänyt kuulla sahan hätäpillin huuto, niinkuin
muittenkin?» kiristi Parrula paulaansa yhä tiukemmalle.
»Kuulla?... Kuulla sen, joka maata mätköttää kuin vesihako ja kuorsaa,
että tupa tärisee», ehätti Maikki miehensä puolesta.
»Jos miehenne nukkui niin raskaasti kuin sanotte — jota muuten ei ole
todistettu — niin teidän velvollisuutenne olisi ollut herättää hänet»,
syytti patruuna vaimoa.
»En minä kuullut hätäpillin huutoa minäkään», väitti Maikki.
»Olisi se pitänyt kuulla.»
»Kuulla ja kuulla!... Kun Otto tekee päivän raskasta työtä ja syö
iltasekseen muun lisäksi suuren puukupillisen ruispuuroa, niinkuin nyt
eilen illallakin, ja pantuaan maata nahkasten alle tuvassa, joka on
niin lämmin, että vesi silmäkuopassa kiehuu — kun Otto, sanon minä,
siinä nukahtaa ja alkaa kuorsata, niin siinä ei kuulevakaan kuule
mitään muuta. Ja jos ei patruuna minua usko, niin tulkaa kuulemaan ja
pankaa pillinne soimaan... Siihen lisäksi mokoma myrsky kuin nyt tämä
viime öinenkin, ja tuuli sinne meidän mökille oli vastainen sahalta
käsin.»
Asia oli niin terhakasti ja järkeen menevästi todistettu, että
kuulustelun jatkamista pidettiin hyödyttömänä. Tikander kirjoitti
tutkintopöytäkirjan, jonka loppuosa kuului näin:
»— — — todistettu, että usein mainittu mäkitupalainen Otto Mikkonen
on uhannut polttaa ylempänä mainitun oluttehtaan. Mutta kun
allekirjoittaneen pidettyä perusteellisen kuulustelun Mikkosen viaksi
ei ilmennyt raskauttavampaa kuin mainittu uhkaus, ei häntä, Otto
Mikkosta, voida nykyisten asianhaarain vallitessa pidättää ja vangita,
joten kanteen nostaminen oikeusistuimessa syyttäjäviranomaisen puolelta
pidetään aiheettomana.