Sydäntalven loppuun asti Eenokki pysyi jalkeilla ikäänkuin pakkasen
voimalla. Hän jaksoi keppinsä turvin kävellä vielä ulkonakin ja
istuksia lämpiminä päivinä karjatarhassa katselemassa kuin virkaheitto,
kuinka toinen, nuorempi mies, nyt hakkasi havuja hänen raudallaan,
hänen pölkyllänsä.
»Eenokki se on nyt niinkuin kissoillansa tästä virasta», sanoi
muutamakseen uusi havunhakkaaja.
»Sitähän tässä olen kissaviikkoani viettänyt jo kaiken talvea», vastasi
Eenokki.
»Eikä se taida Eenokin kohdalta enää kesken katketakaan.»
»Eikö nuo lie nämä istuksimiset ja oleilemiset niitä viteitä, että on
tässä alkamassa minulle se iankaikkinen kissaviikko.»
»Niinpä kyllä — iankaikkinen. Se on tämä maailma kuin suuren suuri
talo, jossa tuo ihminen on palvelijana elämänsä pitkän vuoden,
kukin kohdallansa. Vaan kertahan se sekin vuosi köyriin päättyy ja
itsekullekin pääsinkakku leivotaan», sanoi havunhakkaaja.
»Ja päästökirja annetaan», lisäsi Eenokki.
»Joo. Mutta sehän tuo olisi ylen hyvä, että erotessa näistä maallisista
palveluspaikoista olisi muassa virheettömät paperit uusille isännille
uusiin palveluspaikkoihin. Sillä onpa tämä ajallinen elämä toisekseen
kuin suuri pestuupäivä vielä pitempiä sitoumuksia varten. Ja sehän
siinä olisi tärkeintä — niitä kun sielläkin lie useampiakin ottajia —
että kenelle tuon mullikkansa ikuiseksi myöpi.»
»Sehän siinä taitaisi tähdellisintä olla», myönsi Eenokki.
»Taitaa Eenokilla olla jo varmuus siitä, kummalta isännältä pitkän
pestin ottaa?»
»Hmm...!» mörähti Eenokki vastaukseksi.
»Taloisiahan nuo lienevät taloja kumpikin ja palvelusajan pituus
sama, niin että siinä kohdin ovat yhdenveroisia. Mutta palkanmaksu
tuo lie hyvinkin erilainen. Rikas mies ei saanut vesipisaraa kielensä
kostukkeeksi — siellä, missä oli.»
»Sitä on näin Mattiin päästyä taas talven selkä taittumassa, koska
näkyy jo rikka rupeavan hankeen sijaansa syömään», käänsi Eenokki
puheen toisaalle ja kävellä köpitti keppineen kamariinsa.
Matinpäiviltä Eenokin voimat alkoivat riutua hiljaa ja huomaamatta kuin
auringon paisteessa keväinen jää. Hän ei enää omin apuinsa kyennyt
käymään ulkona. Isäntä palkkasi hänen hoitajakseen erään vanhan,
uskovaisen sekaisen ja hiukan hassahtavan mummon, kun ei millään
mahdilla saanut ketään muuta suostumaan tähän toimeen.
Mummo toi mukanaan vesiharmaan kissansa ja vihreäksi maalatun rukkinsa
kamariin.
On muuan kevättalven ilta. Mummon kehrätä hyrrätessä tappuroita
loimottavan takkavalkean ääressä tuntui Eenokin olo sängyssä
loikoessaan, istuksiessaan ja tupakoidessaan rattoisammalta kuin
koskaan ennen. Kehräävää ja kynsin kouristelevaa kissaa sylissänsä
hyväillessään kuin pientä lastansa hän, elämänsä yksinäisenä elellyt,
sai kerran ennen kuolemaansa ilon kuvitella itsensä perheelliseksi
mieheksi. Kaksin verroin rattoisammalta olisi olo tuntunut, jos mummon
asemesta rukkia polkemassa olisi ollut Ievastiina-vainaja. Mutta hyvä
näinkin.
Myöhemmin illalla puitten uunissa hiilille palettua mummo nosti
paistinpannun tulelle, kiehautti veteen sipultamansa kovat leipäpalaset
taikinapehmeiksi ja pani sekaan suolaa ja suuren kokkareen voita.
Näin valmistamansa leipäressu oli molempien hampaattomien vanhusten
herkkuruokaa. Talon kyökistä olisi kyllä annettu valmistakin ruokaa,
mutta Eenokin mielestä oli näin mukavampi.
Iltasen jälkeen mummo kitupiikin pöydällä palaessa ja Eenokin
sängyssään kädet ristissä kuunnellessa luki kuin ruokasiunaukseksi
lyhyen kappaleen »Vissein Syntein Päällekarkauxista.»
»Toisenansa me myös löydämme lähteen tähän itse ruumiin
konstitutionissa eli rakennuxessa, ja veren, taikka sisällisten
märkyytten laadussa ja muodosa. Ihmiset, joilla on hyvä terveys ja
terve vatza, joka myös vaatii väkevintä ruokaa, he vaivatan enämmin
näljältä ja janolta, kuin muut, jotka ovat toisenkaltaiset. Tästä tule
kansz, että he kiusatan enämmin ylällisyydeltä, menevät myös niin
kauvas, että muut taitavat sitä imehdellä.»
Vanhusten vihdoin kallistuessa kumpikin vuoteelleen alkoi sirkka
lämpimän uunin raossa laulaa tuttua säveltänsä.
* * * * *
Usein isäntä itsekin pistäytyi Eenokkia katsomassa. Hän oli täysin
vakuutettu siitä että sedän päivät ovat pian luetut, mutta tämän
rahojen suhteen hän oli jonkun verran levoton. Ei siksi, että hän
olisi epäillyt niiden olemassa-oloa, mutta ovatko rahat ajan tullen
löydettävissä, se pyrki huolestuttamaan varsinkin kun setä varovaisena
miehenä ei suostunut antamaan edes pienintä vihjausta niiden
kätköpaikasta. Isännän oli pakko tyytyä vain siihen tiedonantoon, että
rahoja on ja että ne ovat luotettavassa säilössä.
Eenokin sisäisessä elämässä hänen viimeisinä aikonaan ei tapahtunut
mitään huomattavaa muutosta. Hän oli mielestään hoitanut kunnialla
ajallisen leiviskänsä, ja tulevaisuudelta hän ei muuta pyytänyt kuin
sen, että muistonsa eläisi maailmassa. Kun tämä hänen viimeinen ja
ainoa toivomuksensa näytti toteutuvan yli odotusten, saattoi hän vartoa
lähtöänsä rauhallisin mielin.
Kun kuolema vihdoin heinäkuun lopulla seitsemän unikeon päivänä saapui,
lausui hän kuitenkin viimeisiksi sanoikseen — ehkä hourien, ehkä
kirkastunein ymmärryksin:
»Painaa — painaa... kivi painaa raskaana — rintaa... Ottakaa se pois...»
* * * * *
Viinamäen talossa alkoi puuha ja kiire. Isäntä ensi työkseen
ajoi kaupunkiin ostamaan setä-vainajalle arkkua ja samalla
hautajaistarpeita. Aikaisemmin tilaamansa hautakiven hän oli jo
talvikelissä kuljetuttani kirkolle kaikessa hiljaisuudessa.
Kun lämpimänä kesäsydännä ei käynyt päinsä säilyttää vainajaa kotona
hautajaisiin asti, vietiin se kirkolle viileään ruumishuoneeseen.
Paikkakunnan tapana oli kyllä viedä ruumiit näin kuuman aikana heti
hautaan ja käydä myöhemmin vain valekoulu. Mutta kun Eenokin vaatetettu
arkku oli niin kaunis, että kävi sääliksi mullata sitä ensinkään maan
poveen, tahtoi isäntä, että koko hautajaisyleisö saisi sen nähdä.
Mahdollisten epäilysten välttämiseksi hän samalla tahtoi osoittaa
täyttäneensä testamentin määräykset täsmälleen tässäkin kohdin.
Lähinnä tehtävänä tämän jälkeen oli hautajaisvieraitten kutsuminen.
Pitäjän säätyhenkilöille: papeille, lukkarille ja nimismiehelle isäntä
kirjoitti kutsukirjeet, käyttäen ohjeena jolloinkin saamaansa painettua
hautajaiskutsua:
»Pyytän Teitä ystävällisesti saattamaan korkiasti rakastettua
Setä-vainajaani