Eenokin hallussa oli paitsi Viinamäen talossa olevaa pihanpääkamaria ja
kaksikerroksista aittaa hänen myöhemmällä iällään Honkavaaran juurelle
rakentamansa Möyryläksi haukuttu pieni rakennus, jossa oli kaksi
huonekoppia päällekkäin ja alinna mahdottoman iso kivikellari.
Hiukan ylempänä vuoren rinteellä oli hänen laittamansa puukello kahden
vierekkäin kasvavan petäjän välissä. Se oli suuri, alapäästään ontto
kelohongan pölkky, jonka yläpäähän kaivettuun reikään oli kiinnitetty
puutanko, minkä päät olivat upotetut petäjien kupeisiin koverrettuihin
syvennyksiin, niin että se ympäri pyörien heilutti pölkkyä kuin kelloa
ainakin. Pölkyn yläosaan molemmin puolin oli kiinnitetty rinnakkain
kaksi vaakasuorassa asennossa olevaa laudankappaletta, joiden väliin
kellon kielet, koivuiset nuijat, olivat yläpäässään olevista rei'istä
ripustetut lautoja yhdistävään puunaulaan siten, että ne voivat
vapaasti heilua. Pölkkyä ruokakellon tapaan »kannalleen» soitettaessa
kahden puolen olevat nuijat iskivät vuoroin pölkyn kupeisiin. Tätä
kelloansa Eenokki joutilaina pyhäpäivinä huviksensa soitteli väliin
tunnittain, ja saattoi kumea pauke tyyninä kesäiltoina kuulua
virstamäärin.
Vuoren juurella oli Eenokilla myös pieni suoviljelys eläkekirjassa
luvatun pellon vastineena. Apumiehen joskus ollessa viljelystöissä
Eenokki ruoka-ajoin soitti paukutteli puukellolla miestä
valmistamalleen murkinalle Möyrylän ylikertaan.
Aina viime aikoihin asti Eenokki oli vointinsa mukaan koettanut »talon
hyödyksi työtä tehdä», mutta nyt viime keväänä hänen oli heikkouden
vuoksi vihdoinkin luovuttava lehdeksen hakkuusta ja samalla eläkekirjan
lupaamista eduista. Hän muutti Möyrylään asumaan omiin leipiinsä, mutta
sai kuitenkin pitää pihanpääkamarin ja aitan edelleenkin hoteissaan.
Eenokki on syömässä päivällistään Möyrylän ylikerrassa. Kova,
paikoittain vihreäksi homehtunut leivänkannikka kädessä hän penkin
laitaan iskemällä lohkaisee siitä kappaleen, jonka pistää puukkonsa
kärkeen ja uittaa pahkakuppiin valmistamassaan kirkkaassa suolavedessä.
Huonoilla hampaillaan koettaen hienontaa lionnutta leipää hän ikäänkuin
särpimen asemesta katsoo nuoralle kuivamaan ripustamiinsa seteleihin.
Syötyään Eenokki panee piippuunsa, iskee tuluksilla tulen ja kytevällä
taulanpalasella sytyttää tupakan. Kallistuen sen jälkeen penkille
kyljelleen hän käsi posken alla miettii niitä yksiä ainoita asioita,
joita on näinä viime vuosina mietiskellyt.
On saanut katua ja itsekseen harmitella sitä, että ei sittenkin
tullut mentyä Korpijärven ukon kera kirkkoon yöllä kysymään aarteen
uhria — ei kai se vanha väkikään olisi purematta nielaissut. Saattaa
aika piankin jättää, sinne jää aarre maan poveen Eenokin kohdalta
ja joku onnellisempi ehkä saa kuin ilmaiseksi toisen vuosikymmenien
vaivannäön. Usein on muistunut mieleen myös se hautuumaalla näkemänsä
pääkallo, joka monesti yön unissa on käynyt kovistamassa hampaitaan
takaisin. Vielä herättyäänkin Eenokki on kuulevinaan, niinkuin kallo
jossain pimeässä nurkassa uhkaavana loksuttaisi yhteen hampaattomia
leukaluitaan. Tuntuu kamalalta ajatella itse joutuvansa saman kohtalon
alaiseksi. Olisi päästävä lepäämään omaan erikoiseen hautaan ja saatava
kivi kummulle. Se siinä rinnan päällä olisi kuin suojelusvahti, ja
vielä syntymättömätkin sukupolvet vuosisatojen päästä lukisivat
kiveen hakattua nimeä ja siitä tietäisivät, ett£ semmoinenkin mies
on joskus elänyt maailmassa. On häpeällistä tulla kuopatuksi kuin
koira ja siihen silitä jälkeenjäävien muistosta, niinkuin ei olisi
olemassa ollutkaan. Mutta jos saan tuon keksintöni valmiiksi, jota
vuosikausia olen miettinyt ja kaiken kesää nikkaroinut, jos sen ehdin
saada valmiiksi, niin Eenokki Aataminpojan nimi elää — hyvässä lykyssä
vielä aikakirjatkin mainitsevat. Ja- miksi en saisi?? Eihän keksinnöstä
oikeastaan puutukaan enää muuta kuin se, että pyhänhengen siivet eivät
vielä liiku koneen käynnissä ollessa — olisinko tullut vetäneeksi
siipien niveliin tervaa liian paksulta. Pitää pyyhkäistäkseni tervaa
noihin apostoleihinkin ja hivauttaa hiukan Ristukseenkin — sittenpä
kestävät kaukaisiinkin aikoihin.
Eenokin näin puolitorkuksissa miettiessä hänestä tuntui kuin huone
alkaisi hämärtyä ja silloin tällöin kuulua jostain Honkavaaran
kiireeltä raskaita kohauksen tapaisia huokauksia. Yhtäkkiä puolipimeä
huone leimahti häikäisevän valkeaksi ja pian sen jälkeen kuului
jyrähdys, ikäänkuin Honkavaara olisi räjähtänyt rikki ja alkanut
raunioina vieriä alas. Yksinäiset tuulen kohahdukset yltyivät pilveä
nostaen raivoisaksi myrskyksi, taivuttaen puut luokiksi ja rytyyttäen
peloittavasti Eenokin hataraa huonekoppia. Myrskyn kiihkeintä ulvontaa
säesti kammottavasti puukellon kielten kolkot läppäykset. Eenokki ei
ollut koskaan ennen kuullut kellonsa itsekseen soittavan, vaikka on
myrskynnytkin. Eikä se nytkään itsekseen soita, päätteli hän. Se on
surman enkeli, joka siellä myrskyssä ja salamoissa ja jyrinässä lentää
ja kuolemankelloa läppäilee... Kun se ei tulisi juuri nyt, antaisi
armonaikaa vielä jonkun vuoden, että ehtisi tehdä valmiiksi sen, mikä
vielä on keskeneräistä.
Ukkospilven jo kuulumattomiin kadottua pari sahatyömiesten suurta
pojanvenkaletta oli menossa puolukoita poimimaan Honkavaaralle. Polkua
peräkkäin kävellessään heille oli tullut kinastus siitä, kumpi enemmän
osaa.
»Etpäs sinä, Jussi, saanut kirjaa viime talvena lukusilla, kun et
osannut lukea isä-meitääkään — toruttiin vain ja tukistettiin ja
pantiin nurkkaan häpeämään», soimasi Matti-niminen poika toveriansa.
»Ethän sinäkään saanut.»
»Sainpas, ja vielä kiitettiin ja päälaelle taputettiin.»
»Mutta etpäs sinä osaa saarnata», kerskui Jussi puolestaan.
»Et sinäkään osaa.»
»Osaanpas!»
»Etpäs osaa!»
Enempää väittelemättä Jussi kiipesi suurelle kivelle ja papillisella
äänellä lointeli pitkän saarnansa, joka kuului olleen kirjoitettuna
»tuohiraamatun tuossa laidassa, kupparin kirjan kuudennessa luvussa.»
Saarnan päätyttyä hän esitti yhtä pitkän kuulutuksen laitumelta
kadonneesta hevosesta, joka on »täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa.»
»Keneltä sinä olet tuon oppinut?» kysyi Matti.
»Sahan eltari sen on minulle opettanut», vastasi Jussi ylpeänä
tiedoistaan. »Ja osaan minä isä-meidänkin: Is meki tai, pyhä kallis,
maar menkkel, taas temppel, hus hus, pani viritykseen, ettemme ruiskis,
kakkara kara nauskis...»
»Älä räpätä, anna hapata, äitis huomenna leipoo», keskeytti Matti
kateudesta pakahtumaisillaan ja nakkasi »pappia» kalikalla sääreen,
lähtien samalla juoksemaan pakoon, Jussi jäljessä.
Tuokkoset kädessä pojat juoksivat polkua peräkkäin, että kangas
tömisi. Tultuaan näin vauhdilla Möyrylän luokse he, ryhtymättä tällä
kertaa tappeluun, tekivät sulan sovinnon ja neuvottelivat keskenään,
mitä vallattomuutta taas osattaisiin tehdä Eenokin laitoksille. Siinä
Möyrylää kierrellessään ja kurkistellessaan he suureksi ihmeekseen
huomasivat ylikerran oven olevan hiukan raollaan. Tyydyttääkseen
uteliaisuuttaan pojat hiipivät portaita myöten ylös ja pujahtivat
sisään niin hiljaa, että Eenokki, joka selin oveen veisteli
puukappaletta, ei kuullut heidän tuloansa.
Aikansa katseltuaan nuoralla kuivamassa olevia rahoja ja keskellä
lattiaa olevaa kummallista laitosta pojat viimein rähähtivät nauramaan.
Eenokki silloin mölähti, ikäänkuin olisi saanut puukon piston
sydämeensä. Säikähdyksestä toinnuttuaan hän tavoitti lyödä poikia
kädessään olevalla puukappaleella, mutta nämä rävähtivät rappuja alas
kuin oravat ja sivaltaen lakit käteensä vilkaisivat jäniksinä ylös
vuoren rinnettä, että paljaat kintut vilkkoivat. Ehtipä Jussi ohi
mennessään hiukan soittaa kalauttaa Eenokin puukelloakin.
Huomattuaan takaa-ajon turhaksi Eenokki salpasi sisäpuolelta oven, joka
oli unohtunut sulkematta hänen äsken ulkona käytyään, ja ensi työkseen
kokosi rahat nuoralta pönttöön. Pojat tietysti kertovat näkemänsä,
tieto hänen rahoistansa leviää ympäri kylää ja ties kuinka laajalle.
Eenokki ei pitänyt edes Honkavaaraa enää turvallisena säilytyspaikkana.
_Minne_ hän rahansa kätkee nyt, sitä hän mietti koko iltapäivän ja
vielä kappaleen yötäkin, kunnes viimein keksi mielestänsä parhaimman
säilytyskeinon.
Tapahtui aivan niin, kuin Eenokki oli arvellut. Poikien Möyrylässä
käynnin jälkeen hänen ympärilleen alkoi kutoutua salaperäisyyden
usvaverho, ja häntä katseltiin toisin silmin kuin ennen. Vanhusta
pidettiin satumaisen rikkaana miehenä ja kohdeltiin sen mukaan
arvoa antaen. Tosin ei oltu selvillä siitä, mistä hän oli suuren
rikkautensa saanut. Ehkäpä hän on löytänyt, ehkä on sittenkin
saanut lähteestä aarteen ja vaihtanut hopean kaupungin pankissa
paperirahoihin, voidakseen niitä helpommin säilytellä. Muutamat olivat
siitä aivan varmojakin, olivatpa jotkut tietävinään aarteen uhrin
olleen niin ankaran, että Eenokin vastalahjaksi oli pitänyt luovuttaa
taivasosansa. Jonkun verran ihmettelyä herätti se, että hän itse eli
niin vaatimattomasti, jopa puutteellisesti. Uteliaitten kyselyihin
Eenokki antoi rikkauksistaan niin väljiä vastauksia, että ne saattoi
käsittää miten tahansa. Kuitenkin kaikitenkin, nähtyä tosiasiaa ei
voitu epäillä. Ja olisihan tuo pitänyt ennenkin huomata: raudoitettujen
luukkujen, salpojen ja monien lukkojen takana ei säilytetä tyhjää.
Näihin asti unohduksissa ollut Eenokki oli nyt paikkakunnalla
kaikkien huomion ja puheen esineenä. Monet alkoivat salaisesti toivoa
hänen kuolemaansa, ei hyötyäkseen siitä, vaan tyydyttääkseen turhaa
uteliaisuuttansa.
* * * * *
Eräänä päivänä Eenokin ollessa pihanpääkamarissaan Viinamäen isäntä
pistäytyi hänen puheilleen viinapullo povessa.
»Tulin kerran setääkin katsomaan», sanoi isäntä hyvin ystävällisesti.
»Mitä katsomista minussa on, kuolevassa kuhossa?» vastasi Eenokki
jotenkin töykeästi, ymmärtäen hyvin syyn veljenpojan käyntiin.
»Eipä kyllä sedässä ole enää tuota ulkonaista koreutta ihailtavana,
niin olette ravistunut varsinkin nyt tänä kesänä. Siitäpä syystä
tulinkin sanomaan, että sedän ei olisi tarvinnut muuttaa metsiin
asumaan kuin villieläimen. Olkaa vapaasti ja syökää talon pöydässä
niinkuin ennenkin, vaikka ette jaksakaan enää työtä tehdä.»
»Mikset tätä jo keväällä sanonut?» kysyi Eenokki.
»Enpä tuota hoksannut silloin, mutta parempi myöhään kuin ei
milloinkaan.
»Kun sedästä näköjään aika pian jättää, niin arvelin, että
unohdettaisiin entiset ja erottaisiin sovussa, ettei jäisi kummallekaan
puolen mitään mielenkannetta — minulle tänne ja sedälle sinne.»
»Minkä tähden sinä sitä mielenkannettasi tunnet _nyt_ vasta — etkä
tuntenut silloin kun eläkekirjaani rikki riitelit?» kiusasi Eenokki
edelleen.
»Ei nyt setä menneitä muistele. Sitä kun tuo Sanakin neuvoo, että älkää
antako auringon laskea vihanne yli. Jos setä antaisi anteeksi, mitä
ehkä olen tullut rikettä tehneeksi, niin minä puolestani koettaisin
olla sedälle mieliksi.»
»Millä lailla mieliksi?»
»Kun sairastutte, minä setää hoitelisin ja hoiteluttaisin lämpimällä
kädellä.»
Sitä asiaapa Eenokki ei ollut tullut tarkemmin harkinneeksi: kuka
hoitelee, kun perin avuttomaksi kemmertyy. Olisi epäviisasta olla
käyttämättä hyväkseen tarjottua etua. Hän ojensi kätensä, vaikka hyvin
vastenmielisesti, veljenpojalle ja sanoi:
»Tuossa on lapa — olkoon kuitti minunkin puoleltani.»
»No, nythän ollaan oikealla tiellä», sanoi isäntä ja otti pullon
taskustansa. »Pistin poveeni pisaran väkevän puolta, että otettaisiin
pienet sovintoryypyt.»
Eenokki kulautti pullon suusta jonkun verran, mutta isännän kiihkeistä
houkutuksista huolimatta hän ei suostunut ottamaan enempää.
»Kun tässä nyt on sovintoryypyt ryypätty, niin olisi minulla sedälle
vielä yksi ehdotus», sanoi isäntä.
»Minkälainen ehdotus?»
»Sitä kun useinkin nuo jälkeenjääneet riitelevät ja rähisevät
perinnöistä kuin sudet haaskalla, ennenkun asianomainen on ehtinyt
kunnolleen edes silmiänsä ummistaa, niin ajattelin, että sedän jo oman
rauhansakin vuoksi olisi teetettävä testamentti.»
»Testamentti?... Kenelle minä sen teettäisin?»
»Minähän noista elossa olevista taitaisin lähintä perillistä olla»,
sanoi isäntä. »Ja minä siitä hyvästä pitäisin sedälle kunnialliset
hautajaiset.»
Ehdotus kosketti läheltä Eenokin salaisia toivomuksia. Hetken
mietittyään hän sanoi:
»Jos teetän testamentin, niin lupaatko sinä toimittaa minut omaan
erikoiseen hautaan, kun kuolen?»
»Tietysti erikoiseen! Yksin saatte yönne maata siellä — niinkuin
täälläkin. Ja koululla, kelloja soittaen hautaan sedän, lukkari ja
pappeja parittain saattonne etunenässä», lupasi isäntä.
Eenokki oli hengessään näkevinään kaiken tuon komeuden, ja
kuolemanajatus alkoi tuntua ikäänkuin kevyemmältä.
»Suostuisitko sinä laittamaan vielä kiven haudalleni?» Eenokki yhä
tinki.
»Vaikka kaksi, jos setä niin haluaa», myönsi isäntä.
Antamatta varmaa vastausta Eenokki lupasi vielä miettiä asiaa
tarkemmin. Setä ja veljenpoika erosivat näköjään hyvinä ystävinä,
kumpikin mielestänsä hyvän askeleen toiveittensa päämäärää lähempänä.