Kustaa Tikander käveli kiihtyneenä edestakaisin Viinamäen
ullakkokamarin lattiaa, pysähteli väliin ja katseli ympärilleen,
ikäänkuin ei olisi ollut oikein selvillä siitä, missä hän on ja mitä
tänään oli tapahtunut. Viimein hän asettui akkunan eteen ja unohtui
katsomaan Parrulan keltaiseen taloon kuin kadotettuun paratiisiin.
Kuinka kauan Tikander lienee siinä seissyt ja katsellut, kun hän
kuuli ovea avattavan. Kääntyen akkunasta hän näki Esterin tulevan
sisään kahvitarjotin kädessä, kuten ennen, vuosia sitten. Tikanderin
seuratessa silmillään Esterin liikkeitä tämä laski tarjottimen pöydälle
ja alkoi poistua takaisin virkkamatta mitään. Ennenkun hän ehti ulos
Tikander ojensi molemmat kätensä tyttöä kohti ja sanoi matalalla
äänellä:
»Esteri.»
Esteri pysähtyi, mutta huomattuaan kirjurin ojennetut kädet hän
päätänsä torjuvasti pudistaen aikoi sittenkin mennä. Kirjurin kädet
vaipuivat hiljaa alas ja hän sanoi surullisesti:
»Esteri, minä olen onneton mies.»
»Aamupäivällä tänne tullessanne olitte todellakin niin pahamielisen
näköinen, että emme uskaltaneet kysellä tulonne syytä. Mitä
herrassöötingille oikeastaan on tapahtunut?» kysyi Esteri.
»Olkaa hyvä ja istukaa hetkinen, jos teillä on aikaa», pyysi Tikander.
»Tuntuu helpoittavalta puhuen keventää sydäntään ystävälle — saanhan
sanoa teitä ystäväksi?»
»Minun ystäviäni ovat vain Jumalan lapset», sanoi Esteri ja istuutui
tuolille mahdollisimman kauas oven pieleen.
»Te olette laihtunut ja tullut kalpeaksi näinä viime vuosina», ilmaisi
kirjuri huomionsa.
»Tottapa siihen on ollut omat syynsä», sanoi Esteri.
»Kuinka kauan siitä nyt onkaan kulunut aikaa — siitä, kun tulitte tänne
kamariin kutsumaan minua Parrulan puheille?» kysyi Tikander. »Minä
muistan niin hyvin sen elokuun illan.»
»Minäkin muistan. Siitä on nyt neljä vuotta.»
»Niin, neljä vuotta... Kuinka nopeasti aika rientää: tuntuu aivan kuin
olisin vasta eilen lähtenyt.»
»Minusta taas tuntuu, niinkuin lähdöstänne olisi kulunut jo monta
kymmentä vuotta», sanoi Esteri.
»Minkä tähden niin — monta kymmentä vuotta?»
»Miksikäs herrassöötingistä tuntuu siltä, kuin olisitte vasta eilen
lähtenyt?» kysyi Esteri vuorostaan. »Ehkä se on neiti Parrulan ansiota.»
»Niin, hänen ansiotansa se on», myönsi Tikander avomielisesti: »Hänen
tähtensä minä olen palvellut nämä neljä vuotta tuota keltaisen linnan
rahanhimoista petoa.»
»Herrassöötinki on siis ansainnut neiti Parrulaa työllänsä samoin kuin
Jaakop Raakeliansa?»
»Aivan niin. Minä, köyhä mies, koetin miellyttää heitä molempia, isää
ja tytärtä. Olen tehnyt työtä ja hyödyttänyt Parrulaa näinä vuosina
kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia markkoja — ja minä luulen, että
minusta olisi tullut mies, jos...»
Tikander pysähtyi pidättääkseen mielenliikutustansa.
»Luulin olevani varma siitä, että Anna rakasti minua», jatkoi kirjuri.
»Yhdessä me soutelimme kesäisin, luistelimme syksyisin, talvisin
hiihtelimme — ja vuodet lensivät kuin siivin. Patruuna näki ja
tiesi tämän kaiken, mutta hän ei koskaan millään tavoin ilmaissut
vastenmielisyyttään seurustelustamme, minusta päinvastoin näytti
kuin hän olisi toivonut sitä. Mutta nyt tiedän, että Parrula tällä
näennäisellä suosiollaan tahtoi vain herättää minussa turhia toiveita
ja siten pidättää minua palveluksessaan niin kauan kuin voi.»
»Mitenkä niin?» kysyi Esteri.
»Kun tänä aamuna olimme kolmisin konttorihuoneessa, niin minä asiani
alkaen huomautin Parrulalle, että olen nyt niin ja niin monta vuotta
patruunaa palvellut. Hän ilmaisi suuren tyytyväisyytensä toimintaani
ja kiitollisuutensa osoitteeksi sanoi olevansa valmis koroittamaan
palkkaani, kun saa kuulla toivomukseni. Minä en ole koskaan ennen
pitänyt puhetta, mutta silloin nousin seisaalle konttoripulpettini
ääreen ja pidin pienen puheen, jonka loppupontena esitin, että paras
palkankoroitus, minkä patruuna voi minulle antaa, on Annan käsi —
sydämestä luulin olevani varma ilman muuta.»
»Entäs sitten?» kysyi Esteri uteliaana.
»Sitten oltiin ääneti ison aikaa — Anna oli jo puheeni aikana mennyt
pois. Viimein sanoi patruuna, että hän ymmärtää vain sellaista leikkiä,
joka pysyy kohtuuden rajoissa, ja kehoitti minun karkoittamaan
mielestäni turhat haaveet ja pysymään siinä, missä paikkani on
konttoripöydän ääressä. Mutta kun minä yhä vakuutin, että tarkoitin
täyttä totta, koetti hän suostutella: Eihän tällä asialla niin kiirettä
ole, voimmehan puhua siitä myöhemminkin. — Ei, minä sanoin, nyt tai
ei koskaan. — Onko tämä Tikanderin viimeinen sana? kysyi patruuna, ja
kun vakuutin niin olevan, hän otti laatikostaan muistikirjansa, teki
laskun ja lukien jäljellä olevan palkkani eteeni pulpetille kysyi: Onko
oikein? Ymmärsin tarkoituksen ja lähdin hyvästiä sanomatta — ja täällä
sitä nyt ollaan taas.»
»Niin... Tervetuloa vain.»
»Esteri, te olette minulle liian hyvä. Vaikka rakastin Annaa, minulle
tuli toisinaan niin riuduttava ikävä teitä, että melkein itkin.»
»Kun likellä on, niin lykitään, kun kaukana on, niin kaivataan», sanoi
Esteri surullisesti.
»Niin on. Te olette niin lempeä kuin kesäinen päivä. Minun ei olisi
pitänyt lähteä täältä, mutta minä menen aina onneni ohi. Minulle ei
onnistu mikään, ja siksi tunnen olevani tarpeeton maailmassa. Minulla
on ollut suuret unelmani minullakin: aioin lukea ja sitä tietä nousta
hyvinkin korkealle. Mutta tuli onnettomuuksia, minä koetin upottaa ne
pikariin — ja nyt olen vain vähäpätöinen tuomarin kirjuri, jos kohta
sitäkään. Pelkään, että en taaskaan voi vastustaa viettelystä etsiä
lohdutusta sieltä, missä sitä on kaikkein vähimmän... Vaan jos te
tahtoisitte, niin...»
»Mitä?»
»... te voisitte pelastaa minut... Esteri, minä ojennan käteni teitä
kohti kuin — kuin hukkuva.»
Esterin sydämessä heräsivät voimakkaina vanhat tunteet ja hän sai
taistella hyvän aikaa, ennenkuin voi lausua ratkaisevan sanansa:
»Se on myöhäistä nyt, herrassöötinki — minulla on jo.»
»Mikä on — sulhanenko?»
»Niin.»
Tikanderin ojennetut kädet vaipuivat toistamiseen alas ja hän kysyi
soinnuttomalla äänellä:
»Kuka hän on?»
»Jumalan poika.»
Jonkun ajan päästä Esterin mentyä tuli isäntä kamariin.
»Täällä sitä nyt ollaan taas», ehätti Tikander kuin häpeillään,
ennenkun isäntä ehti vielä mitään kysyä.
»Terve tulemasta», toivotti isäntä. »Kuulin Esteriltä asianne ja
surkuttelen kohtaloanne. Meillä on tässä itsekullakin omat murheemme,
ja tulinkin oikeastaan kysymään neuvoa omaan asiaani teiltä, joka
olette lakia lukenut mies.»
»Olen käytettävänänne, mikäli voin teitä neuvoillani auttaa», sanoi
Tikander.
»On kai tarpeetonta huomauttaa, että keskustelumme tulee jäädä näiden
seinien sisälle.»
»Voitte luottaa.»
»Asiani on tällainen: lainailtuani Parrulalta silloin tällöin
pieniä rahasummia satunnaisiin tarpeisiini hän useat kerrat viime
kevättalvella ehdotti, että kanavoimalla kuivaisin Pajulammen
heinämaaksi. Niin hyödylliseen tarkoitukseen hän sanoi olevansa
halukas lainaamaan suuremmankin rahasumman. Epäilin koko kuivaamisen
kannattavaisuutta, mutta kun hän laski ja kuvaili kanavoimisen
tuottamaa hyötyä, sai hän minut viimein houkutelluksi lainan ottoon.
Tehtiin velkakirja, suuruudelleen useita kymmeniä tuhansia, mutta kun
hänellä sillä kertaa ei sattunut olemaan rahoja luonansa, lupasi hän
antaa summan muutaman päivän päästä, käytyään sen pankista ottamassa.»
»Entäs velkakirja?» kysyi Tikander.
»Velkakirjan jätin Parrulalle.»
Kuultuaan tämän Tikander sai kuin sähköiskun.
»Teidän on tarpeetonta jatkaa, minä tunnen Parrulan», sanoi hän. »Kun
muutaman päivän päästä menitte rahoja pyytämään, Parrula sanoi ne jo
antaneensa — eikö niin?»
»Aivan niin.»
»Se on ihan Parrulan tapaista, ja minä voisin mainita lukemattomia
muita samanlaisia esimerkkejä. Metsiä ostellessaan hän tavallisesti
menettelee näin: lainailee, jopa suoraan tyrkyttää rahojansa
jollekin vähävaraiselle talonmiehelle jonkun summan. Vainuttuaan
sitten velallisella olevan kaikkein heikoimman hetken hän vaatii
rahojansa takaisin, on muka välttämätön tarve. Kun muu ei auta täytyy
lainanottajan luovuttaa metsänsä siihen pilkkahintaan, minkä Parrula
suvaitsee maksaa. Monen talon hän on tällä tavoin keinotellut itselleen
melkein ilmaiseksi.»
»Jopa on koko piru», huomautti isäntä harmistuneena.
»Parrula on oikea nero rahoja kokoamaan. Mitä hän yhdellä kädellä
antaa, sen hän toisella takaisin ottaa. Työmiehilleen hän maksaa
jotenkin hyvät palkat, mutta ottaa ne oluen, jauhojen ja suolojen
myönnin tuottamalla voitolla takaisin kaksin kalliin. Parhaat
tukkipuut hän myö sellaisinaan ulkomaille, mutta kaikenmoiset rujot
ja rammat sahuuttaa lankuiksi ja myö ala-arvoisen roskan paikkakunnan
tarvitsijoille korkohintoihin... Semmoinen hän on. Mutta en olisi
uskonut patruunan kehtaavan sentään näin julkeasti vääryyttä
harjoittaa, sillä hänen muilla petoksillaan on ollut olevinaan
kuitenkin jonkunlainen oikeuden varjo.»
»Taitaa olla patruunan, niinkuin monen muunkin laita, että ruokahalu
kasvaa syödessä», sanoi isäntä.
»Niinpä se näkyy olevan. Herrastuomarin ei olisi pitänyt antaa
velkakirjaa, ennenkun saitte rahat.»
»Ei olisi pitänyt», myönsi isäntä. »Mutta luotin häneen ja olin suoraan
sanoen hiukan hiprakassa.»
»Konjakki onkin Parrulan kaikkein tärkeimpiä välikappaleita, jonka
avulla hän uhreja pyydystää», sanoi Tikander.
»Ei taida herrassöötingin mielestä olla mitään pelastuskeinoa tässä
minun asiassani?» kysyi isäntä.
»Oliko vieraitten miesten läsnäollessa puhetta siitä, että velkasumma
annetaan vasta myöhemmin?» kysyi Tikander.
»Ei ollut puhetta siitä.»
»Siinä tapauksessa minä valitettavasti en näe muuta keinoa kuin...»
»Kuin maksaa pois olematon velka. Minä en näe sitäkään keinoa. Metsät
on myöty ja — juotu, ja muuta keinoa ei ole kuin työntää talonsa tuon
kirotun kitaan.»
Oltiin ääneti jonkun aikaa.
»Minä olen tässä puhunut vain omista asioistani», alkoi isäntä. »Minkä
viran herrassöötinki aikoo ottaa nyt, kun ette enää ole Parrulan
palveluksessa?»
»En osaa sanoa. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että en kykene vielä
oikein selvästi ajattelemaan. Ehkäpä koetan saada taas tuomarilta
kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia. Tätä syksyä kauemmin
en missään tapauksessa voi viipyä tällä paikkakunnalla.»
»Mihin maan paikkaan herrassöötinki aikoo sitten myöhemmin mennä?»
»Sitä en tiedä vielä.»
Isäntä lähti, ja Tikander asettui taas akkunan eteen katselemaan
patruunan taloon, rakkauden, häpeän ja vihan rintaa raadellessa.