On kulunut useita vuosia siitä, kun patruuna Parrula tyttärineen
tuli Viinamäen taloon. Honkavaaran kyläkunta on sen jälkeen jonkun
verran muuttunut ulkomuodolleen. Kauniin Kaakkojärven rannalla
pienehkö sahalaitos kohottaa rautaista savutorveansa, josta savu
kesäisin tupruaa ilmaan yöt päivät. Talvisin saha ei ole käynnissä,
mutta kylmien viimojen puhaltaessa järven selältä kuuluu korkealta
talviuntaan nukkuvan jättiläisen rautaisesta sieraimesta sen raskas
hengitys. Lähellä sahaa on matalapiippuinen oluttehdas, joka on
toiminnassa vuodet läpeensä, ja ylempänä päivänrinteisellä kummulla
pilkoittaa patruunan palatsimainen, keltaiseksi maalattu torniniekka
asuinrakennus kauniin koivikon ympäröimänä. Myöskin monen yksityisen
talo on peittänyt punaisella vanhan harmautensa ja koristanut nurkkansa
ja akkunapielensä valkoisella. Kaikki tämä antaa kyläkunnalle
jonkunlaisen arvokkaan sivistyneisyyteen ja varallisuuteen viittaavan
ulkonäön.
Oluttehtaan perustamisen jälkeen tuli panimonhoitajan tupa kyläkunnan
miesten vakituiseksi kokouspaikaksi pyhäisin. Aamusta alkaen
iltamyöhään siellä istuskeltiin, ryypiskeltiin olutta, pelattiin
korttia ja joskus vaihteen vuoksi tapella kahistettiinkin. Ahkerimmat
kävijät olivat entisiä kämmentäjiä, joiden joukko luopioiden takia oli
supistunut hyvin vähiin.
Niinpä nytkin kesäisenä sunnuntai-iltana loikoili tehtaan pihamaalla
joukko puolihumalaisia kyläläisiä. Kolmisen miestä istui tuvassa
suuren honkaisen pöydän ääressä, olutpullot edessänsä. Heidän kesken
oli virinnyt äänekäs, vertaileva keskustelu entisistä ja nykyisistä
ajoista. Suurinta suuta piti Mikkos-Otto, muuan köyhä mökkiläinen,
jolla samoin kuin tovereillansakin tuntui olevan erityistä kaunaa
patruunaa ja olevia oloja vastaan.
»Se on sillä lailla, miehet, että jos tätä jatkuu, niin ollaan riikillä
kohta joka mies», intoili Otto.
»Tätäkö ryyppäämistä?»
»Tätä ja muuta. Minä olen huvikseni katastellut noidenkin isoisten
peltoja, jotka ennen työnsivät jumalanviljaa, että ääni kuului ja aidat
kallistuivat. Mutta nyt — Otto levitti syliään — tyhjiä kuin Tanelin
pöytä, piippa siellä, toinen täällä, ja senkin vähän vie varmasti
hätäisen sirppihalla.»
»Se sattui kuin naulan kantaan,» myönsivät toverit. »Mutta mikäs siihen
on syynä, että pellot eivät enää kasva?»
»Se siihen on syynä, että vaikka suurennuslasilla etsit, et pienintä
pulikkata löydä monenkaan pellolta. Ja sen parako niitä sinne toisi,
kun miehet ja hevoset junnaavat patruunan tukkeja talvet pitkät. Jos
ei luoja ihmeitä tee — ja minkäpä se luojakaan tyhjästä teki — niin
mahoksi — perhana ollen jää syksyllä monen talollisenkin pelto ja
saavatpa kissa vie keräillä tyhjiin säkkeihinsä talvella kolomiensä
tukkien kuoria leiväksiksi... Vaikka en minä sillä eikä millä — että
minun peltoni sen parempi olisi.»
»Kaiketi patruuna syksymmällä taas rahtuuttaa Kokkolasta ryssän
mattojauhoja ja suoloja myötäväksi niinkuin ennenkin», arvelivat
toverit.
»Kaiketi se niitä rahtuuttaa, ja hukkahan tässä muuten perisikin.
Siellähän se on patruunan takana useimman honkavaaralaisen
leipävaikkana, ja Parrulan nimeenhän nuo kuuluvat moniaat jo leipänsä
siunaavankin. Niinpä tässä taanneissa päivänä Retulaisen renkipoika
istuuduttuaan isäntänsä kera pöytään oli ristinyt kätensä ja alkanut
tosissaan: 'Parrula siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä, Parrula
valistakoon kasvonsa meidän päällemme ja olkoon meille armollinen'.»
»Mitäs Retulainen?»
»Oli tavoittanut leipäkannikalla poikaa päähän, mutta tämä oli ehtinyt
livahtaa ovesta ulos.»
»Entäs karjanhoito!» jatkoi Mikkos-Otto. »Satuin keväällä pallipohjaksi
tuonne Viinamäen taloon, kun elukoita ensi kertaa laskettiin
laitumelle. Ennen nuo ovat Viinamäen lehmät keväisin ulos päästyään
hypänneet hännät pystyssä kuin villit, keikkuneet ja puskeneet, että
kankien kanssa on pitänyt olla eroittamassa. Nyt talutettiin horjuvia
luurankoja navetasta ulos kuin sivuttomia siukkoja lasareetin ovesta.
Sattui karjatarhassa kellokas könähtämään polvilleen kuin rukoukseen,
ja kun se siinä mölähti ja katsoi hoitajaansa, niin itkupas tillahti
emännältä, ja järähti siinä isännänkin leuka... En minä sillä eikä
millä — että minun Perjakkani sen parempi olisi.»
»Ihmekös tuo, kun hevosilla syötetään heinät ja muut, että jaksaisivat
tukkeja kiskoa ja juosta kilpaa kirkkotiellä. Lehmille mitähän vähän
hevosen lantaa annetaan ja oljensuortuvata eteen viskataan.»
»Ja kun näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa.»
»Mene tiedä, mikä tässä kohta on tuoretta, mikä kuivaa. Huhuillaan,
että ne pitäisi Viinamäenkin piiput olla pahasti kallellaan keltaiseen
taloon päin.»
»Ettäköhän olisi Kotkakin velkaantunut?»
»On se tainnut velkaantuakin, ja mitenhän lie juovuspäissään
kirjoittanut nimensä sellaiseen paperiin, että sen kun patruuna pistää
herrastuomarin nenän eteen, niin Kotka saa kohota siivilleen ja lentää
katselemaan uutta pesäpaikkaa.»
»Niinpä siinä parhaina ystävinä ajeltiinkin kuomireessä, Tikander
kuskilla, pidettiin juominkeja yökaudet, matkustettiin Helsingit ja
Pietarit ja elettiin, Kotkakin, kuin suuret herrat.»
»Niitä tappioitaan Kotka kai nyt koettaa lypsää takaisin, kun ei kuulu
työväelleen enää yön unta antavan. Kerrankin oli kuskannut renkinsä
nuotalle pyhäissä yönä. Mutta lyhyeen oli loppunut sillä kertaa
nuotanveto.»
»Miten niin lyhyeen?»
»Miehet olivat saaneet sellaisen varoituksen, että ei tehnyt mieli
jatkaa pitemmälle», sanoi Otto.
»Emme ole kuulleetkaan.»
»Olivat nähneet aaveen.»
»Niinkö nuottamiehet?»
»Nepä ne. Kun miehet Huutoniemen nenässä olivat potkeneet nuottansa
apajalle ja alkaneet rannalla köysistä vetää, niin oli apajan perillä
pylkähtänyt vedestä esiin niinkuin miehen pää ja jälleen kadonnut.»
»Miehen pää?»
»Nuoren miehen pää. Jos lie ollut juoppotukki, olivat nuottamiehet
toisekseen arvelleet, kun sama pää oli ilmestynyt uudelleen, tällä
kertaa hartioita myöten.»
»Mitäs miehet silloin?».
»Joku oli vieläkin epäillyt. Mutta kun kolmannen kerran oli kohonnut
vedestä alaston miehen ruumis vyötäisiä myöten ja pyörähtänyt ympäri,
niin ei se epäilijäkään enää ollut puhunut juoppotukista. Häthätää
olivat miehet nyäisseet nuotan veneeseen ja lähteneet soutamaan
kotiinsa kiireimmän kautta.»
»Olikohan tuo puhunut mitään nuottamiehille — aave?»
»Ei se kyllä ollut maininnut mitään.»
»Vaikkapa ei maininnutkaan, niin oli siinä silti Kotkalle huomautusta
kerrakseen.»
»Oli huomautusta — vaikka voihan se muutakin ennustaa.»
»Voipi hyvinkin ennustella.»
Miesten aikansa ryypättyä panimonhoitaja tuli karhuamaan maksua
oluesta. Mutta kun lasku tehtiin, eivät Mikkos-Oton rahat
riittäneetkään, vaikka hän käänsi kukkaronsa nurin. Kun panimonhoitaja
häntä tästä nuhteli, riuskasi Otto harmistuneena vastaan:
»Jos et tuki leipäläpeäsi hyvän sään aikaan, niin kun otan ja pistän
tuohenkäpryä yöllä tuonne tehtaasi nurkan alle ja tuikkaan tulen
häntään, niin vähemmän siinä ihmisiltä rahoja narrailet — sinä ja se
kaljupäinen pääkettu.»
»Pankaa tämä hampaanne koloon, miehet», sanoi panimonhoitaja ja meni
suuttuneena pois.
Illemmalla levisi oluttehtaan pihalla juopottelevien miesten keskuuteen
tieto, että Rajalan torpassa vietetään uskovaisten seuroja. Joku
entinen kämmentäjä leukaili, että ei taitaisi olla hullummaksi, vaikka
mentäisiin pyytämään anteeksi näiden viime vuosien juopottelusyntejä,
varsinkin, kun puhujana kuuluu olevan oikein herraspappi. Häneen yhtyi
heti useita miehiä, ja joukko lähti hiukan hoipertaen kokouspaikalle.
Tultuaan meluten tupaan miehet pysähtyivät ovensuuhun ja joku rupesi
sormellaan osoitellen laskemaan kokouksessa olijoita. Pian ne olivat
luetutkin: Rajalan torpan mies muijineen, Viinamäen emäntä kalpeine
tyttärineen ja joitakuita muita. Tämä pieni, syrjäisen torpan tupaan
piiloutunut lauma ei ollut häiritsijöitä huomaavinaankaan, alkoi vain
rauhassa laulaa mielilauluansa:
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän
meni lammashuoneesta pois ‒ ‒»
»Ne — nehän meni melkein kaikki», pisti joku koiranleuka ovensuusta
laulun lakattua.
»Niin, ystävä, melkein kaikki meni», alkoi nuori puhuja pöydän päässä
lempeällä äänellä. »Yhdeksänkymmentäyhdeksän kulkee laveata tietä ja
vain yksi ainoa kaitaa.»
Hän puhui laveasta ja kaidasta tiestä, niiden vastakohdista, eri
suunnista ja lopullisesta päämäärästä. Kun hän vihdoin päätti puheensa,
ei ovensuussa ollut enää ainoatakaan lavean tien matkustajaa, sillä he
olivat saarnan aikana luikkineet tiehensä yksi toisensa jälkeen.