»Mikä kilaus se oli?» kysäisi suntio.
»Ties vaikka olisi raha-aarre», arveli Matti. »Mutta mikä peeveli tuota
pensasta puistelee?»
Miehet kaivoivat varovasti maata ja saivat käsiinsä mullan peittämän
jotenkin raskaan möhkäleen, jonka suntio puhtaaksi hangattuaan kohotti
toverinsa nenän eteen ja kysyi hymysuin:
»Mikäs tämä on?»
»Pullo totta totisesti onkin!» totesi Matti.
»Mitäs sillä nyt aiot tehdä?»
»Kunhan ensin rassaan puukollani korkin auki, niin sittenpä nähdään,
mitä on tehtävä», sanoi suntio.
Saatuaan korkin kappaleina ulos suntio haisteli pullon suusta, ojensi
sen sitten toverillensa ja sanoi hiukan ylpeillen:
»Haistappas!»
»Viinalle hajahtaa.»
»Viinalle.»
»Hyvinkin tuopin pullo.»
»Hyvinkin.»
»Siinä on mahtanut olla juoppo mies, kun on varannut eväspullon
mukaansa vielä tällekin matkalleen», sanoi Matti.
»Hyvää on varannutkin», kehui suntio. »Otappa tästä, niin pidetään
ukolle pienet rääpiäiset.»
»Kun tuosta ei saisi pitämistä», epäröi Matti.
»Kaiketi siitä pitämistä päähäsi saat, on se semmoista junkkaria —
hautunut ja väkevöitynyt täällä maan sisässä kuinka kauan liekään...
Istutaan», kehoitti suntio.
Miehet istuivat polvet koukussa lapioillensa haudan pohjassa, pullo
välillänsä, josta he ahkeraan naukkasivat.
»Se on sillä lailla, Matti, niinkuin ki-kirkherra-vainaan oli tapana
sanoa, että kaikki mikä on i-iankaikkista, se sä-säilyy», sanoi suntio.
»Ni-niinkuin tämä viinakin?»
»Si-sitä minä ajan takaa: ukko on mä-märännyt, mutta vi-viina on
säilynyt.»
»O-onpahan se niinkin.»
Viimein miehet väsyivät ja torkahtivat vastakkain, selät haudan
seinään nojaten, päät nuokuksissa. Mutta vasta sitten kun haudasta
alkoi kuulua hiljaista kuorsaamista Eenokki katsoi parhaaksi lähteä
piilopaikastansa. Kun nyt vain onnistuisi miesten huomaamatta saada
saatavansa; sillä se on sentään koiranunta, jota täällä elävä nukkuu
humalassakin. Nyäistyään ainoat jäljellä olevat hampaat haudan
partaalle nakatun kallon leukaluusta Eenokki miten lie hädissään
pudottanut pääkallon vapisevista käsistänsä, niin että se vierähti
takaisin hautaan, pysähtyen viinapullon viereen. Haudankaivajien
samalla raoitettua sameita silmiänsä he huomasivat mykistyneinä
pääkallon, joka ammottavilla silmäkuopillaan näytti moittivan heitä.
»Enkös minä sitä sanonut?» lausui vihdoin Matti osittain syyttäen.
Vastaamatta mitään suntio kaivoi lapiollaan haudan pohjaan kuopan,
jonne kätki kallon ja pohjilleen juodun viinapullon. Sen jälkeen miehet
jatkoivat taas työtänsä mikäli kykenivät, mutta pitkään aikaan he eivät
vaihtaneet keskenään halaistua sanaa.
Iltamyöhällä ehdittyään kotiin Eenokki meni Honkavaaran lähteelle ja
pudotti anastamansa hampaan sen pohjaan. Seuraavana aamuna hän taas
ilmestyi karjatarhaan lehdespölkyllensä, ikäänkuin ei olisi matkalla
ollutkaan.