Seuraavana aamuna Eenokki lähti paluumatkalle, lähimpänä päämääränään
kotipitäjänsä kirkonkylä. Välttääkseen herättämästä huomiota ja
kiusallisia kyselyjä matkastansa hän yöpyi erääseen saunaan, söi
eväskontistaan iltasensa ja paneutui penkille maata.
Levottoman yön jälkeen Eenokki oli jalkeilla jo hyvin varhain,
kulkien kiertoteitse hautuumaata kohti. Kavuttuaan matalan kiviaidan
yli kalmistoon hän hiipi ristien keskellä arkana kuin se, joka
tietää liikkuvansa luvattomilla teillä. Oli hiljaista, ainoastaan
joku ruostunut rautakoriste jossakin ristin nenässä kirahti tuulen
liikuttamana sydäntä vihlaisevasti.
Yhtäkkiä Eenokki pysähtyi ja sydän kurkussa vilkuili ympärilleen:
kuului puheen hyminää jostakin, mutta mitään puhujaa ei näkynyt.
Tarkemmin kuunnellen ääni tuntui tulevan maan sisästä. Taivas
varjelkoon! Haastavatko kuolleet keskenään haudoissansa? Eenokki oli
jo lähtemäisillään pois tästä kammon paikasta, kun hän huomasi multaa
heitettävän maan sisästä, jolloin hänelle kirkastui totuus siinä
silmänräpäyksessä: haudankaivajia. Hän hiipi likemmä ja piiloutui
erästä hautakumpua ympäröivän tiheän pensaikon suojaan, josta saattoi
nähdä pitkässä, yhteisessä haudassa työskentelevät miehet ja kuulla
heidän puhelunsa. Toinen näkyi olevan itse suntio ja toinen muuan
pitäjäntuvassa asuva Matti-niminen loismies. Samalla kun Eenokin olo
tuntui turvallisemmalta elävien ihmisten läheisyydessä, hän toivoi näin
sattuman avulla päässeensä askeleen päämääräänsä likemmäksi. Yhteisten
hautojen partailla hän oli usein nähnyt mullan mukana nakeltuja
pääkalloja ja muita ihmisluita.
Vanhuksen seuratessa tarkasti jokaista lapiopistoa näkyi hautuumaan
portilta tulevan muuan mies haudankaivajien luo.
»Ette sitä tekään ole Vehniän Pekan unia vedelleet», sanoi mies
pysähtyen haudan partaalle.
»Saa sitä täällä kerta vielä Pekankin unia vedellä», vastasi suntio.
»Saapi kaiketi, saa siellä tarpeekseen unta, uneliaampikin, lepoa
laiskempikin», myönsi mies.
»Saa, joka saa — rikas ja tuo muu ylhäinen», väitti Matti. »Tämä
yhteinen kansa se ajetaan ylös haudastakin kesken uniaan... Kas niin!
Siinäpäs pätkähti taas luu poikki.»
»Niinpähän kuului rouskahtaneen.»
Hetken vaiettua sanoi haudan partaalla olija kuin ohimennen:
»Riston Matleena se kuuluu kyöpelin nähneen.»
Miehet jatkoivat vähän aikaa työtänsä, pysäyttivät sitten kaivunsa ja
lapioihinsa nojaten katsoivat ylös.
»Niin minkä nähneen?»
»Kyöpelin tuo kertoi nähneensä.»
»Ne on niitä Matleenan kyöpeleitä. Milloinka se on sen nähnyt?»
»Nyt viime yönä — eli paremminkin siinä aamuhämärissä.»
»Missä se on sen nähnyt, kotonaanko vai jossain muualla?»
»Kotonaan. Mitäpähän lie Matleena pyörähtänyt nurkan taakse asialleen,
ja siinä kun vähän kyykähtää, niin siihen liittoon pistähtää kyöpelikin
saunan ovesta ulos... Oli tullut Matleenalle hyvin hapan lähtö, ja
siunannut oli.»
»Jopa kai lähtö. Minkä se on ollut näköinen, ihmisenkö eli tuon muun
eläimen?»
»Oli ollut näköjään koommin kuin vanha mies, mutta karvainen kuin
pukki, ja selässä sillä oli ollut kontti olevinaan.»
»No sen arvaa, että karvainen. Minnekä se on sitten mennyt, vai
siihenkö on hävinnyt saunan eteen, kun kuuli siunattavan?»
»Tänne se oli lähtenyt tulemaan hautuumaalle päin omia teitään.»
Miehen mentyä haudankaivajat jatkoivat työtänsä vaieten, niinkuin
olisivat hiljaisuudessa miettineet kuulemaansa kyöpelijuttua ja
sydämessään hiukan peljänneetkin, vaikka varoivat sitä toisilleen
ilmaisemasta.
»Onpa siinä vielä jotenkin ehyt pääkallo; kenenkähän lie?» keskeytti
Matti äänettömyyden, pidellen lapionsa terällä löytöänsä.
»On näemmä vielä kaksi hammastakin ikenissä», lisäsi suntio.
Matin nakattua kallon haudan partaalle molemmat miehet hiukan
säpsähtivät, niin karaistuja kuin olivatkin.
»Mikä kohaus se tuolta pensaikosta kuului?» kysäisi suntio.
»Kunhan siellä ei vain olisi se Matleenan kyöpeli kakistelemassa»,
arveli Matti puolittain leikillä ja polkaisi lapionsa multaan, mutta
nykäisi sen samassa ylös, kuin peläten rikkovansa jotakin särkyvää.