Seuraavana aamuna Eenokki nousi vuoteeltaan varhain ennen kukon
laulua ja pukeutui tapansa mukaan pukinnahkaiseen puoliturkkiin
ja karvalakkiin, joista tamineista hän vanhoilla päivillänsä ei
luopunut kesälläkään. Sitten hän otti arkustaan muutamia hopearahoja
taskuunsa, asetti emännän edellisenä iltana salaa täyttämän eväskontin
viilekkeistä selkäänsä ja keppi kädessä lähti jalkaisin taivaltamaan
»Korpijärven ukon», kuuluisan tietomiehen pakinoille kauas toiseen
pitäjään kysymään neuvoa aarre-asiaan.
Vasta kolmantena päivänä Eenokki ehti matkansa perille ukon pieneen
harmaaseen taloon. Sisään astuttuaan hän näki avaran savutuvan
penkeillä useita ennen tulleita avunanojia istumassa. Karsinan puolella
näkyi olevan mielisairas nainen sidottuna köysillä seinään kiinni,
ja jostakin ulkoa kuului miehisen mielipuolen hirveitä huutoja.
Tervehdittyään Eenokki istui penkille toisten odottajien joukkoon.
»Mistä maan äärestä se tämä vanhus on?» kysyi Eenokin vierustoveri,
vetäytyen arkaillen hiukan loitommalle.
»Olenpahan vain tuolta naapuripitäjästä, Viinamäen entisen
Aatami-vainaan poikia», vastasi Eenokki.
»Vai sen poikia. Minnekä sitä vanhan matka pitää — vai ukon pakeilleko
on asiat teilläkin?»
»Ukollehan sitä vähän on asian nimellistä.»
»Kiersi kylmän renkaan sydämeni ympärille, kun vääntäysitte tupaan,
turkki nurin yllä: hulluja näet käy täällä parannuksilla väliin
yksinkin. Mutta te taidatte ollakin sama äijä, jonka on määrä tänään
tulla kysymään neuvoa jostakin aarteesta?» Eenokki säpsähti.
»Kuka sitä on sanonut?» hän kysyi.
»Ukko tuota kuului aamupäivällä haastavan.»
»Kukas sen on ukolle sanonut?»
»Kukahan lie — sillä on, ukolla, omat sanojansa. Hän näet tietää
edeltäpäin kaikki, niinkuin senkin, ketä kunakin päivänä hänen
luoksensa tulee ja millä asioilla mikin.»
»Taitaa ollakin tämä oikea noita, taitaa olla vielä härevämpi kuin
Löytynmäen vaari?»
»Oikea on. Löytynmäen vaari ei kelpaa tälle kyytipojaksikaan.»
»Mistähän lie ukko tietonsa saanut?»
»Pohjanmaalla se kuuluu ne saaneen eräältä rovastilta Kokkolan
matkallaan. Samalta papilta, jota piru kuuluu henkiheittona kuletelleen
— ja sen kelkkaan sitä kuoltuaan ukkokin istuu — kuuluu saaneen kaksi
suurta kirjaa, joista toinen, punaisilla puustavilla räntätty, kuuluu
olevan kuudes Mooseksen kirja; mutta sitä ukko ei näytä kenellekään
syrjäiselle.»
Heidän puhelunsa keskeytyi, kun suuri, romuluinen ukko kalalta
koteutuen astua lääpötti tupaan, märät virsut jaloissa. Pysähtyen
hetkeksi ovensuuhun vieraita tarkastamaan hän sanaakaan lausumatta
poistui eteisen läpi tuvan vastapäätä olevaan kamaripöksään, joka oli
jonkunlainen vastaanottohuone olevinaan.
Ensimäisenä odottajista meni ukon pakeille muuan kalastaja, ollen
vuorossa vanhin.
»Kun minun koukkuvehkeitäni näyttää tuo veden karja tänä syyskautena
katselevan kierosilmin, niin alkoi viimein epäusko mielessäni
kolkuttaa, olisinko miten kuten tietämättäni tullut myrryttäneeksi
veden haltijaväen nurkumieliseksi itseäni kohtaan — tai olisiko ehkä
kateen silmä syynä tähän kalakatoon. Pyörähdin nyt ajan ollen isännältä
kysäisemään, miten saisin entisen hyvän kalaonneni takaisin», esitti
kalastaja asiansa.
Ukolla oli vastaus heti valmiina.
»Ota tieltä löydetty virsu mukaasi rannalle, kerää ruohoja tai
muuta veden tuomaa pärtöä lisäksi ja sytytä nuotio tuleen.
Ripusta koukut kielustimistaan savuun riippumaan ja ammu lepästä
tehdyllä jousipyssyllä, johon olet laittanut punaisesta langasta
yhdeksänsolmuisen jänteen, yhdeksän kertaa koukkunippuun
tervasnuolella. Apposien sisään, joina käytät pieniä murokkaan
poikasia, pane puuntoukkia. Kun lähdet koukkujasi laskemaan, ota
mukaasi vasta, joka on tehty kolmelta veromaalta, yhdeksän oksaa
kultakin, ja kylvetä sillä vastallasi veden emäntä.»
»Mielelläänhän tuon palveluksen emännälle tekisi, kun ottaisi ja
tietäisi, miten ja missä ylhäisyyttään olisi kylvettää ropsittava.»
»Istu veneen perätuhdolle koukunlaskupaikalla ja läiskytä vastallasi
vettä veneen kahden puolen. Kun olet koukut laskenut, heitä vanha raha
vasemman olkasi yli veteen. Näin on veden emäntä hyvitetty, jos liet
mieltänsä loukannut. Onko sinulla vielä muuta kysyttävää?»
»On väliin ottanut luontooni ja merkitkin viittavat sinne päin, että
joku pitkäkyntinen hiiviksii öisin koukkujani kalailemassa, vähääkin
vähentämässä. Olisikohan olemassa muita pihtejä kuin lainkoura, joilla
kälmin kynsiä voisi nipistää vähän lyhemmiksi?»
»Ooja. Leikkaa lapaset kädessä kappale koukkulankaa, josta epäilet
kaloja varastetun. Kaiva näverillä reikä sellaiseen rantahakoon,
jonka toinen pää on vedessä, toinen maalla, pane lanka reikään ja lyö
kolmikanttinen kiila suulle. Kolmena torstaina peräkkäin käy lyömässä
kiilaa lujempaan ja sano: Purista, perkele, varasta, että vapisee.
Sillä se on tehty.»
»Entäpä, jos varas alkaisi lykätä katumusta kuin karvaköyttä ja
heittäytyisi armoille, miten voro olisi niistä pinteistä päästettävä?»
»Kun otat tapin reiästä pois, on varas vapaa.»
»Alkaa tässä kohtapuolin syysmuikun veto, niin olisin yksin häpein
kysäissyt vielä nuotankin taikaa.»
»Kaiva nuotan perälautaan reikä ja pane siihen elohopealla täytetty
ja pihlajaisella naulalla suljettu metsäkanan kynä, jonka kiinnität
yhdeksällä vuolaisulla tehdyllä leppänaulalla. Kun korjattavana
ollutta nuottaa lähdet viemään tuvasta ulos, on sen perään heitettävä
leipälapioita, piakoita, korennolta ja pieniä istuimia. Vesille
lähdettäessä on nuottamiesten heitettävä airoillaan vettä maalle
yhdeksän kertaa.»
»Vai ei muuta. No, kost' Jumala. Mitäs nyt ollaan velkaa?» kysyi
neuvottu.
»Mitäpähän lie, itse tiennet», sanoi ukko.
Kalastaja jätti pöydälle hopearahan, ja sisään astui vuorollaan muuan
metsänkävijä pyssyineen ja koirineen.
»Mikäs pyssyä vaivaa?» kysyi ukko.
»Pahan suovan pilaukset: ei tapa», vastasi metsästäjä.
»Kierrä metsässä pyssyn peräruuvi auki ja lirauta perän puolelta piipun
läpi. Sitten puhdistat ja panostat, ja ruudin päälle muista vuolaista
kolme hopeasirua ja murene leipää. Laukaise sitten vasemman olkasi yli
itää kohti, ja pilaukset ovat pyssystäsi lähteneet. Jos pyssysi ei
sytytä, ota vasemman käden nimettömällä vaikkua korvastasi ja hivauta
nalliin... Lumoissako se on tuo koirasikin?»
»Lumoissahan se on.»
»Eikö se hauku?»
»Mitäpähän vähän tyhjää louskuttaa.»
»Sinun on hankittava löydetty karjan kello, jonka omistajaa ei tiedetä.
Pane se täyteen vasta lypsettyä lehmän maitoa, mene pellon veräjälle
ja siitä pohjoiseen käsin seitsemännen varaseipään alla anna koiran
latkia maitoa kellosta. Jos lumot siitä eivät ota lähteäkseen, mene
sunnuntaiaamuna kellotapuliin, leikkaa kielenkantimesta palanen ja
juota se maidossa koirallasi, niin jopa alkaa luika kuulua metsästä.»
Eräs vanhahko uutismökin mies tuli metsästäjän jälkeen kamariin.
»Jopa olet äijä raukka ujunut ohkaiseksi kuin ankerias. Sinun
sairautesi mahtaa olla suun kautta mennyttä», sanoi ukko puoleksi
leikillä, puoleksi säälien.
»Ihmekös tuo, isäntä hyvä, jos tämä syntinen suoltuukin, kun vihamies
on peltoni pilannut, niin että vilja pyrkii kasvamaan alaspäin maan
sisään», selitti mies.
»Ja nyt tulit kysymään, miten peltosi on pilauksesta päästettävä?»
»Joo, siinä mielessä tänne itseni rahtasin tuolta korpien ja nevojen
takaa.»
Ukko neuvoi ystävällisesti:
»Pane vaskikattilaan vettä, kolme sammakkoa ja yksi paistettu ahven.
Kierrä peltosi kahdesti myötä- ja yhden kerran vastapäivään ja
leppäisellä vastalla vihmo vettä pilatulle pellollesi. Pyydystä sitten
elävä kala, esimerkiksi hauki, sido punonnaisella paistettu kala elävän
kalan pyrstöön ja päästä järveen. Pahantekijä katuu niin kauan kun
paistettu kala pysyy elävän kalan pyrstössä, ja vilja alkaa kasvaa
ylöspäin.»
Kysyjä jätti pöydälle kuparirahan ja poistui, mutta pyörsi eteisestä
takaisin kysäisemään:
»Voipi kaiketi isännän neuvoon luottaa — meinaan: eihän teillä liene
ketunhäntä kainalossa?»
»Ketunhäntä!»
Ukko muuttui kasvoiltaan tuhanharmaaksi ja hänen suupielensä alkoivat
nytkähdellä.
»Ketunhäntä!... Minä olen päästänyt lumoista satoja peltoja ja voin
lumota ne jälleen, niin ettei itse pelsepuupi kykene niitä pelastamaan.
Minä peräytän äskeiset sanani: kirottu olkoon peltosi, älköön siitä
kohotko ainoaa oljenkortta. Mene nyt — ja mitäs tänne tulitkaan, kun
et kerta usko. Mitä sinä viivyttelet? Minun ei tarvitse kuin kolmasti
viheltää, ja siinä tuokiossa on tämä kamari tupaten täynnä vanhaa
väkeä, joka muutamassa silmänräpäyksessä lennättää sinut kuin höyhenen
seitsemän kirkon yli.»
Miehen rynnätessä kauhistuneena ulos ukko otti hänen pöydälle
jättämänsä lantin, sylkäisi halveksien siihen ja nakkasi pakenijan
perään eteisen lattialle.
Ukko oli niin tuohtuneella päällä, että kukaan ei uskaltanut mennä
hänen luoksensa hetken aikaan. Viimein meni vastaanottohuoneeseen mies,
jonka vasen poski oli näöltään kuin paistettu lantun puolikas, sulkien
silmän ja kiskoen suun ja koko naaman toiselle puolelle kuin kampelalla.
»Mitä sinulla on asiaa?» kysyi ukko kärtyisästi.
Mies katsoi kummeksien ukkoon toisella silmällään, viittasi poskeensa
ja sai vaivoin puoleksi umpeen menneestä suustansa:
»Hammas.»
»Uskotko sinä, että minä voin sen parantaa?» tiuskasi ukko.
»Uskon.»
»Hyvä on, että uskot; tässä oli äsken semmoinenkin teikari, joka ei
uskonut. Vieläkö se nälkäkurki siellä pihalla koikkelehtii?»
»Se lähti kuin korppi kuumilta kiviltä», sopotti mies paisuneesta
poskestaan.
»Taitaa kolottaa hammasta kovastikin?» kysyi ukko nyt jo leppyneenä.
»Vie kuin vihollinen.»
»Ota, mies parka, kolmelta veromaalta kolme tervastikkua ja kaiva joka
tikulla kipeätä hammasta. Kaiva sitten näverillä puuhun reikä, pistä
tikut siihen, lyö tappi reiän suuhun ja sano: Pure puuta, älä luuta.
Sillä keinoin poskesi sulaa ja kolotus lakkaa.»
Tuli vihdoin Eenokinkin vuoro. Hän selvitti ukolle juurta jaksain
aarteen koko historian ja pelkonsa siitä, että joku toinen voisi
sen saada. Hän, vanha mies, on tullut pitkän matkan takaa hädissään
kysymään neuvoa, miten aarre olisi estettävä joutumasta muitten kuin
hänen käsiinsä.
— Tähän laatuaan harvinaiseen kyselyyn ukko ei ollut valmis vastaamaan
heti.
»Minä luulen, että tähän sinun asiaasi on kysyttävä neuvoa kuolleilta
— ehkä itsensä sotaherran hengeltä», sanoi hän pitkän miettimisen
perästä: »Onko sinussa miestä lähtemään minun kanssani kirkkoon yöllä
vanhaa väkeä haastattamaan?»
Vastausta antamatta Eenokki näytti taistelevan kahden tulen välissä.
»Sinulla ei ole siellä muuta tehtävää turkkisikin kun on jo nurinpäin
— kunhan valmiiksi muistat hypätä tasajalkaa kirkon kynnyksen yli,
ettet jää jalastasi loukkuun, etkä kättele ketään, vaikka siellä on
käsiä tuhansittain ojossa tulijaa kohti. Seisot vain hiljaa kirkon
ristikäytävällä niin kauan kun minä kyselen alttarilla vanhalta väeltä
aarteen uhria», jatkoi ukko.
»On tuo vähän kaameata näin meikäläisen luonnolle. Etteköhän uskaltaisi
yksin mennä?»
»Uskaltaisi!... En kait minä sinua, körilästä, ratokseni kaipaa, mutta
tämän asiasi takia sinun on itsesi oltava mukana.»
»Tiukat on paikat. Ei taitaisi teillä olla mitään muuta keinoa?»
Nähtävästi odottaen tämän tapaista ehdotusta ukko vaipui jälleen
mietteisiinsä.
»Oletko sinä varma siitä, että aarteen haltija, sotaherra, kuoli miekan
terään?» hän kysyi, ikäänkuin olisi saanut kiinni toisen, helpommin
liestyvän langan päästä.
»En pane sormeani kirjan päälle, mutta muuten olen varma», vastasi
Eenokki.
»Hyvä on. Tässä sinun asiassasi on pantava kova kovaa vastaan, on
seurattava vanhaa Mooseksen lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta.
Haeksi hautuumaalta pääkallo ja nykäise leukaluusta kaksi hammasta,
joista toisen pudotat aarrelähteeseen ja toista kannat taskussasi. Jos
kattila ei kohoa sinulle, niin ei se tule toisellekaan.»
»Onhan tuo edes hyvä, ettei toiselle», sanoi Eenokki hiukan pettyneenä
ja antoi ukolle hopearahan palkkioksi neuvosta.
Kun päivä oli jo iltaan kallistumassa jäi Eenokki ja joku muu
pitkämatkainen yöksi ukon taloon. Toisekseen heitä pidätti uteliaisuus
nähdä, miten ukko menettelee hulluja parantaessaan.
Kyseltyään kamarissaan mielisairaitten kuljettajilta yhtä ja toista
näitä koskevaa ukko meni tupaan, pysähtyi mielipuolen eteen ja
pienillä, terävillä silmillään katsoi suoraan tämän silmiin. Hullu
taivutti kätensä ylös ja sormet koukussa kuin kotkan kynnet näytti
haluavan ensi työkseen repiä silmät ukon päästä. Mutta kun ukko yhä
silmää räpäyttämättä tuijotti häneen, alkoivat naisen kädet hiljaa
vaipua alas ja retkahtivat viimein voimattomina kupeille, samalla kun
hän ukon katsetta vältellen alkoi vapista kuin vilussa. Muitten tuvassa
olijain kauhuksi ukko alkoi päästellä mielisairaan siteitä auki.
Vapauduttuaan köysistänsä nainen näytti saavan jonkun verran takaisin
entistä tarmoansa. Kyykistäen kissamaisesti notkeaa varttansa hän
näytti aikovan salakavalasti hyökätä joko ukon kimppuun tai ovesta ulos.
»Seis!» kiljahti ukko niin musertavalla äänellä, että nainen lysähti
hervottomana penkille istualleen kuin olisi saanut iskun niskaansa.
»Tule tänne!» komensi taas ukko niin käskevästi, että nainen
vastustelematta totteli. Rantaan tultua hän kehoitti saattaja miehen
lykkäämään veneen vesille ja istumaan airoihin, asettuen itse
mielisairaan kera seisomaan keskelle venettä. Jonkun matkaa rannasta
edettyä hän äkkiarvaamatta tyrkkäsi hullun päistikkaa järveen. Ensi
säikähdyksestä toinnuttuaan uimataitoinen nainen alkoi räpilöidä
rannalle. Maalle päästyään hän näytti häpeävän jotakin, ollen niin
uupunut, että hänet oli taluttaen saatettava lämpimään tupaan. Saatuaan
kuivaa yllensä nainen vuoteelle laskeuduttuaan nukkui pian rauhaisaan
uneen.
Myöhemmin, pimeän tultua ukko otti kamarin seinältä panostetun pyssyn
ja meni saunaan, jonne toinen, seinähullu oli suljettuna. Vieraitten
jännittyneinä seuratessa ukon öisiä puuhia alkoi saunasta kuulua ukon
ja mielipuolen hirveätä ärjyntää, niinkuin kaksi vihaista petoa olisi
tapellut keskenään. Yhtäkkiä katkaisi melun voimakas paukahdus, jonka
jälleen pimeässä saunassa vallitseva kuoleman hiljaisuus tuntui ulkona
olijain mielestä vielä kammottavammalta.
»Jokohan ampui miehen kuoliaaksi?» arveli joku vieraista.
»Vielä mitä. Se on ukon tapa parantaa hulluja, näinikään säikäyttämällä
palauttaa sekaantunut veri asemilleen», tiesi toinen. »Kerran kuuluu
tyrkänneen nöyräpäisen pajassaan palavaan ahjoon.»