Harvaan ja säännöllisin väliajoin kuin koneen terä putoili Eenokin
havurauta pölkyn päähän hänen hakatessaan lehdeksiä Viinamäen
karjapihassa. Rouhitun lehdeskasan hitaasti kasvaessa havutukin tasalle
hän nosteli sen kaksihaaraisella puutaikolla isompaan kasaan ja siirsi
pölkkyä tarpeen mukaan ulommaksi.
— Alkaa tuo tukkikin kulua jo liian matalaksi ja pyöreäpäiseksi,
vaikka on koivuista janhuspuuta. Monta onkin jo iskua saanut
visaiseen kalloonsa — kuinka monta liekään. On vaikea pidellä siinä
hakattavaansa, ja ottaa selkään kumarassa. Olisi saatava uusi pölkky
— jos häntä lie enää uuden tarvitsijaa; ja onpa näitä jo tullut
tarvituksikin yhden miehen osalle. Olisivat tuossa yhdessä rantteessa
kaikki käyttämäni havutukit, ja kun ottaisi ja latoisi ne korvastimien
väliin, niin niistä tulisi hyvinkin sylinen riihipino, likipitäin
vuoden tarpeet. Ollapa tuossa koskemattomana kaikki se havun ja
lehdeksen törky, minkä kolmen, neljän vuosikymmenen vieriessä olen
rouheiksi kopsinut, niin siinä olisi kasa korkea kuin Paapelin torni.
Sen kun huipulle kiipeäisi ja maailmaa katselisi, niin sieltä voisi
aueta katsojalle hyvinkin aveat näköalat... Hmm...! On se yhtäkaikki
vähän kummallista tämä ihmisen elämä. Sitä olen minäkin ollut joskus
nuori, kipotellut ja heittänyt häränpyllyä tuossa pihanurmikolla.
Mutta jopa siitä on sen jälkeen monet heinät niitetty ja pitkä
on vierähtänyt ajan purto, mitä liekään ajastaikoja yksin lukien
siinä kahdeksan-, yhdeksänkymmenen korvilla. Isäukko kuoli siinä
keväthölseessä, Markun päivä olikin, ja vanhin veli, Hesekiel —
vattupensas kukkimassa jo senkin päälaella — astui isännyyteen. Jäin
tähän syntymäsijalleni elelemään naimattomana setämiehenä — olihan sitä
niinkuin puheen tapaista olevinaan sen Rummakon Ievastiina-vainaan
kanssa piipahtaa vähän vihillä, mutta ei päästy puhetta pitemmälle,
siihen se lärähti — se, niinkuin monet muutkin meiningit. Noh, sielläpä
häntä tavannee Ievastiina-vainaankin, kun tästä tuonnempana samoille
teille kampeutuu... Montahan sitä on nähty. On tuo kuolemakin jo liki
päätäni hiipaissut, parikin kertaa. Kerran Luijankoskea laskiessani
vei veneeni kiveen, löi kokan mäsäksi seitsemättä kaaripuuta myöten
ja heitti miehen kiehuvaan koskeen — mutta täällä ollaan vielä.
Toisen kerran ollessani Mustikkasuon niityllä heinää niittämässä löi
salama viitakkeeni terään, nakkasi miehen pari syltä ilmaan ja sieltä
mätkäytti mahalleen märkään nevaan — mutta täälläpäs ollaan... Oli se
Jumalan lykky se, että hoksasin pyytää Hesekieliltä sen syytinkikirjan
aikanaan ja että se tuli kihlakunnassa vahvistettua ja vahvistus
uusittua aina kymmenen vuoden päästä. Sitä semmoista paperia ei ikinä
olisi antanut veljenpoika, tämä talon nykyinen haltija, joka on ollut
repimässä rikki sitä entistäkin, riidellyt monet maalait, aina hoviin
asti. Mutta eihän se ole ehjälle mitään mahtanut... Niin vain. Sitä
olen silpiytynyt kuin nuoren vihreän metsän ympäröimä kelohonka yksin
aikalaisistani tänne maailman erämaahan.
Eenokin mietteet keskeytyivät, kun tuvasta tuli useita patruunan
miehiä, kädessä valmistamansa puuhaarukat, jotka he pihassa
kiinnittivät pitkien, valkeiksi kuorittujen riukujen nenään. Notkuvat
saitat keihäinä olalla miehet lähtivät suoraan peltojen ja niittyjen
poikki Honkavaaraa kohti. Eellinnä kulki Tikander, sileäksi höylätty
laudankappale kainalossa ja jaloissa pitkävartiset pieksut, kuten
toisillakin miehillä.
Eenokki pysäytti hakkuunsa ja katsoi pitkään menijöitten jälkeen.
Mitä kumman kojeita ne ovat nuo? Ja mitä tekemistä miehillä on
Honkavaaralla? Yhtäkkiä hänen; mieleensä iski kamala aavistus: aarteen
etsijöitä! Hän näki hengessään, kuinka joku miehistä painaa pitkän
koukkupäisen riukunsa lähteen pohjasta veden kulkutietä myöten maan
uumeniin, yhä syvemmälle ja syvemmälle, tarttuu riu'un latvaan ja
polvistuen lähteen laidalle kurkottaa käsivartensa saitan jatkoksi,
niinkuin ottaisi varsikapalla vettä liian syvästä kaivosta. Oltuaan
vähän aikaa siinä asennossaan mies alkaa nostaa riukuansa ylös,
hitaasti, varovasti, ettei koukku luiskahtaisi irti kattilan sangasta.
Tuntuu raskaalta. Miesten seisoessa kehänä lähteen ympärillä tarttuu
yhä useampia käsiä riu'un varteen... ja... Perhana!... Ettei hän ole
tuota keinoa hoksannut.
Vanhus rauhoittui jonkun verran, kun vuoren juurelta alkoi kuulua hänen
puukellonsa soittoa ja sen vaiettua lyhyitä huudahduksia. Hän koetti
käsi korvan taustassa kuunnella, mitä miehet möykkävät, mutta ei voinut
eroittaa sanoja. Eenokin kauhuksi miehet alkoivat huudosta — päättäen
kohoutua hitaasti vuoren rinnettä ylös — suoraan hänen rahakätköään
kohti. Kuta korkeammalle he nousivat sitä suuremmaksi kasvoi Eenokin
pelko. Kuitenkaan ei ollut pahinta hätää niin kauan kuin ääntä kuului;
se oli merkkinä siitä, että mitään ei oltu huomattu. Mutta lopuksi
tapahtui se mitä hän jo alunpitäen oli aavistellut: vuoren huipulla,
ihan kätkön kohdalla huudahdukset lakkasivat kuin tikkua taittaen.
Selvää oli: joku miehistä on sattumalta astunut paadelle, joka on
hiukan onnahtanut, ontosti kumahtanut ja herättänyt miehen epäluuloa.
Tämä on nostanut kiven reunaa ja — siinä ovat kaikki kuin korpit
haaskan kimpussa, köyhän miehen ainoan aarteen... Tai olisiko pitänyt
löytönsä yksin eikä olisi hiiskunut toisille mitään.
Eenokin naama kouristui surkeaan tuskan väännökseen. Hän kopeloi
koukkuiset sormensa ristiin ja käänsi katseensa syyskorkeata taivasta
kohti:
»Jumala varjelkoon — khuu!»
Se huokaus tuli sydämen pohjasta. Mutta ikäänkuin ei olisi sittenkään
jaksanut oikein luottaa kaitselmukseen tässä asiassa hän yritti useita
kertoja lähteä vuorelle, kulkikin jo jonkun matkaa sinne päin, mutta
pyörsi kuitenkin väliltä takaisin.
Vuorella vallitsi Eenokin mielestä kokonainen iankaikkisuus pahaa
tietävää hiljaisuutta, kunnes möykkäminen taas alkoi, etääntyi
vähitellen vuoren takaisia sydänmaita kohti, yhä hiljeten ja lakaten
viimein kokonaan kuulumasta.
Eenokki jatkoi taas hakkaamistansa, väliin kiivaasti, väliin
hidastellen ja unohtuen toisinaan pitkäksi toviksi seisomaan pölkkynsä
viereen, käsi kassaran varressa katsellen Honkavaaralle.
Kun eväättömät metsänlukijat iltapäivällä palasivat kotiin nälkäisinä
kuin sudet, Eenokin teki mieli iskeä kourin heidän kurkkuunsa kuin
pentujaan puolustava peto ja ottaa omansa pois. Ulkonaisesti hän
pysyi kuitenkin täysin tyynenä, silmäili vain salavihkaa, pullottiko
miesten povessa tai housuntaskuissa mitään epäiltävää, ja koki heidän
puheistaan ja eleistään tarkata, oliko metsässä tapahtunut jotakin
erikoista. Mutta näitten tutkimustensa avulla hän ei voinut päättää
sitä eikä tätä. Ehkä eivät ole löytäneetkään aarretta enempää kuin
rahakätköäkään. Tai jos ovat löytäneet, osannevat löytönsä salata,
kaiken maailman kulkijamet.
Illemmalla Eenokki lähti omia piiloisia polkujaan myöten Honkavaaralle
katastamaan, mitä miehillä siellä on ollut tekeillä. Hän meni ensin
lähdettä tarkastamaan. Siihenpäs ovat jättäneet riukunsa puuta vasten
nojalleen, aikovat kai jatkaa naaraamistaan vastakin, kun eivät tänään
nähtävästi ole onnistuneet. Ja tuossa on niiden tuohilippo pistettynä
pystyyn varrestaan lähteen laitaan. Ne ovat siinä juoneet ja loirineet,
pilaavat vielä koko meiningit.
Lähteeltä Eenokki lähti kapuamaan vuoren rinnettä rahakätkölleen.
Saahan nähdä, miten siellä on asiat... läpättää tuo sydänkin kuin
lampaan häntä. Tarttuen kourin kuopan kansikiveen hän hetken epäröi,
ennenkun uskalsi raottaa paaden laitaa ja kurkistaa sen alle. Tallella
näkyy olevan pönttö, mutta... Eenokin kädet vapisivat niin, että hänen
oli vaikea saada kantta auki. Laskettuaan nopeasti rahat hän tänään
toistamiseen risti kätensä ja käänsi onnellisen katseensa taivaalle.
»Jumalalle kiitos ja kunnia — khuu!» Rauhoituttuaan ja piiloitettuaan
rahat jälleen kuoppaan Eenokin suu vetäytyi vahingoniloiseen
irvistykseen. Miehet näkyvät tässä levähtäneen mäen päälle päästyään.
Istuksineet tuossa sammalmättäillä, tupakoineet ja sylkeä ropsineet
— eivätkä ole aavistaneetkaan, mikä kallis aarre on ollut siinä ihan
käden ylettyvillä. Eenokin oli oikein hyvä olla. Mutta kun hän katseli
taas metsänlukijain veistämiä valkeita pilkkuja suurten petäjien
kupeissa ja arvasi niiden merkityksen, tuntui hänestä, ollen tottunut
pitämään Honkavaaran seutuja omana rauhoitettuna alueenaan, tämä kaikki
metsän pyhyyden loukkaukselta. Ennen kaikkea hän oli levoton aarteen
suhteen; siinä asiassa oli ryhdyttävä toimenpiteisiin.